Häjyilyn juuret nykytiedon valossa

Jos halutaan luoda katsaus puukkojunkkariajan syntyvaiheisiin, joudutaan palauttamaan mieliin noin 300 vuoden takaisia tapahtumia. Silloin esiintyivät ensimmäiset merkit eteläpohjalaisten muuttuneesta käytöksestä. Uuden käytöskulttuurin lähtökohta näyttää liittyvän 1700-luvun alun suureen Pohjan sotaan ja sen seurauksena syntyneeseen venäläismiehitykseen eli isoonvihaan ja sen kaikkiin kauheuksiin.
Isonvihan aikana Pohjanmaa koki todella kovia: maakuntaa hävitettiin tavattoman rajusti, asukkaita surmattiin tuhatmäärin, heitä raiskattiin, kidutettiin ja myytiin orjiksi jopa siinä määrin, että voi puhua suoranaisesta kansanmurhasta. Kaikki nämä traagiset tapahtumat lisäsivät turvattomuutta, samalla kun ikiaikaiset miehiset ihanteet ja jopa raakuudet jäivät vaikuttamaan ihmisten arkitodellisuuteen. Kaiken lisäksi myös esivalta menetti uskottavuutensa, varsinkin nuorten silmissä, koska venäläiset olivat pystyneet miehittämään kaukana rajan takana olevan maakunnan. Siksi hämmentyneen nuorison käytös alkoi poiketa tavanomaisesta. Uuden käytöskulttuurin esikuvat saatiin monessa tapauksessa Ruotsista.

 

Nuorisolevottomuuden alku

Nuorten näkyvin liikehdintä liittyi juopotteluun, sakkiutumiseen, metelöintiin, kyläkiertoon, yöjuoksuun, tanssiin, korttipeleihin sekä vallattomuuteen ja ilkivaltaan. Vanhemman väen piirissä nämä turmiollisina pidetyt elämäntavat koettiin niin vakavina uhkina, että niiden uskottiin horjuttavan sääty-yhteiskunnan perusteita. Esimerkiksi yöjuoksu ja tanssi katsottiin sikäli vaarallisiksi, että ne uhkasivat vanhempien valtaa päättää lastensa avioliitoista, mikä oli vastoin sääty-yhteiskunnan periaatteita.

Nuoriso-ongelmista huolimatta Etelä-Pohjanmaa koki kuitenkin isonvihan jälkeen voimakkaan taloudellisen nousun, samalla kun väestön määrä kylissä lisääntyi ennätysvauhtia. Tätä talouden kehitystä siivittivät varsinkin maatalouden sivuelinkeinot, kuten tervan- ja potaskanpoltto niin, että maakunta kuului 1800-luvun alussa Suomen vauraimpiin alueisiin.
Etelä-Pohjanmaa siirtyikin Suomen maakunnista ensimmäisenä niin sanottuun esikapitalistiseen talousjärjestelmään. Tähän uuteen ja entistä dynaamisempaan taloudellis-yhteiskunnalliseen tilaan eivät sääty-yhteiskunnan jäykät periaatteet enää soveltuneet, ja niihin oli etenkin nuorison vaikea sopeutua. Näin varsinkin siksi, että elintason nousu antoi ensi kertaa mahdollisuudet myös vapaa-ajan vietolle ja huvittelulle.
Nuorten elämäntapojen muutos isonvihan jälkeen oli ilmausta kollektiivisen uskonnollisuuden osittaisesta murtumisesta, mikä Ilmari Salomiehen mukaan johti entistä suurempaan sekä yhteiskunnalliseen että hengelliseen piittaamattomuuteen. Toisaalta uusi tilanne antoi mahdollisuuksia myös uskonnollisen elämän syventämiseen, mikä synnytti herätys- ja hurmosliikkeitä. Ne puolestaan syyttivät virallista kirkkoa maallistumisesta, mikä johti puhdasoppisen ajattelun ja siihen liittyneen järjestyksenpidon voimistumiseen. Järjestysvaltaa  vahvistivat myös vapaudenajan pakkoasetukset: vihatut palkollis- ja värväysasetukset.
Nuorison aktivoituminen ja alkava itsenäistyminen kasvattivat kuilua vanhempaan väkeen niin, että Etelä-Pohjanmaan rahvaan edustajat joutuivat jo 1771 kirjoittamaan valtiopäivävalitukseensa varsin tylyn toteamuksen: vanhempien ja lasten välinen epäsopu oli saanut sellaiset mitat, että ensin mainitut olivat yhteenotoista useimmiten selviytyneet vain ”verissä päin ja murskatuin jäsenin”.
Turun tuomiokapitulin 1780-luvulla tekemän tutkimuksen mukaan Pohjanmaalla rikottiin erityisesti neljättä käskyä vastaan, minkä uskottiin olevan seurausta huonosta kotikasvatuksesta. Juuri tämän epäkohdan poistamiseksi puhdasoppinen kirkko oli jo 1700-luvun puolivälissä ryhtynyt tiukentamaan kirkkokuria, mikä samalla johti rangaistuksiin perustuvan kasvatusjärjestelmän voimistumiseen. Yksityiskohtaisilla järjestyssäännöillä pyrittiin estämään ennalta nuorten synnillisinä pidetyt elämäntavat, ja heitä rankaisemalla pyrittiin sovittamaan pahat teot.

 

Pitäjäkurin synty

Mutta järjestyssäännöistä ja kirkollisista rangaistuksista ei ollut apua. Päinvastoin nuoret jatkoivat elämöimistään ja jopa aikaisempaa uhmakkaammin. Kun valtiovaltakin huolestui Etelä-Pohjanmaan rikollisuudesta, siihen oli vastattava jollain tavoin. Tämä johti uuden kurinpitomuodon eli niin sanotun pitäjäkurin syntymiseen. Maaherran kehotuksesta paikalliset itsehallintoelimet ryhtyivät laatimaan koko pitäjää varten yhtenäisiä järjestyssääntöjä, joiden perusteella niitä rikkoneita ryhdyttiin syyttämään ja sakottamaan käräjillä.  (Kartta suurentuu klikkaamalla sitä.)

Viivoitettu alue kuvaa niitä Etelä-Pohjanmaan suurpitäjiä, joissa öisestä ulkonaliikkumskiellosta sakotettiin käräjillä 1840–1859.

Käytännössä pitäjäkuri tarkoitti sitä, että nuorten edesottamukset kuten tanssi, kuokkavierailut, yöjuoksu, kortinpeluu tai yleinen metelöinti ja muu vallattomuus kriminalisoitiin eli niihin syyllistyneistä tehtiin pikkurikollisia.Lisäksi monin paikoin yöjuoksu sai sellaisen uuden tulkinnan, että kaikkinainen öiseen aikaan tapahtunut liikkuminen kotipiirin ulkopuolella tulkittiin yöjuoksuksi, mikä käytännössä toi vuosikymmeniksi öisen ulkonaliikkumiskiellon laajalle alueelle Etelä-Pohjanmaata. Pitäjäkuria toteutettiin tiettävästi vain Etelä-Pohjanmaalla, ei muualla Suomessa, joten se oli ainoastaan eteläpohjalainen erikoisuus.
Nuorten kriminalisointi ei Etelä-Pohjanmaalla jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Ruotsinvallan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä tuomittiin maakunnan eri käräjillä kaikkiaan noin 600 nuorta pitäjäkurin rikkomisesta. Jo tällöin kurinpito sai paikoin lähes joukkorangaistusten luonteen. Asukaslukuun verrattuna eniten pitäjäkurisakkoja jaettiin 1700-luvun lopulla Lapuanjoen alajuoksun pitäjissä, varsinkin Kauhavalla, jossa myös henkirikollisuus nosti ensimmäiseksi päätään. (Alla olevaa kuviota voi suurentaa klikkaamalla sitä.)

Pitäjäkuri ja henkirikollisuus

Koko pitäjälle laaditut yhteiset pelisäännöt luotiin mahdollisesti siksi, että maakunnassa vallitsi ankara työvoimapula. Vetoamalla yhteisiin järjestyssääntöihin isäntien ei tarvinnut itse kiistellä kurinpidosta omien lastensa tai palkollistensa kanssa. Siksi kotikuri saattoikin jäädä vähälle huomiolle.
Useat viranomaiset kiinnittivätkin huomiota pohjalaislasten ja -nuorten huonoon kotikasvatukseen. Turun tuomiokapituli väitti jo 1770-luvulla, että monien vakavien rikosten syy Etelä-Pohjanmaalla oli nimenomaan anteeksiantamattoman heikko kotikasvatus. Samoin jotkut aikalaiset valittivat, että maakunnan työvoimapula korosti välineellissävyistä suhtautumista lapsiin, koska heitä kohdeltiin vain pelkkänä työvoimana. Myös aikuisten oma runsas viinankäyttö johti usein lasten kasvatuksensa täydelliseen laiminlyöntiin.
Nykypäivän kriminaalipsykologit ovat todenneet, että kovat kasvatuskäytännöt tai hyljeksivä kohtelu voivat lisätä riskiä rikolliseen ja väkivaltaiseen käytökseen. Aggressiivisuus, uhmakkuus, ylivilkkaus tai impulsiivisuus on usein yhteydessä kuria ja rangaistuksia korostavaan kasvatukseen. Lisäksi tällainen nuoriin kohdistunut aggressio tai kaltoinkohtelu jatkuvat helposti ylisukupolvisesti.
Pitäjäkurijärjestelmä tarkoitti käytännössä järjestyksenpito- ja kasvatusvastuun siirtämistä kodin piiristä kylä- ja pitäjähallinnon harteille eli vähän samaan tapaan kuin meidän aikanamme jotkut vanhemmat siirtävät kasvatusvastuunsa kouluille.

 

Kurinpidon seuraukset

Oliko kurinpidon ja työolojen tehostamisesta sitten hyötyä? Siihen voi lyhyesti vastata sekä – että. Samaan aikaan kun kurinpito tehostui, Etelä-Pohjanmaa talot rikastuivat. Eino Jutikkala on laskenut, että vuoden 1800 varallisuusveroluettelon mukaan maakunnan talollisten vauraus oli miltei samaa tasoa kuin Etelä-Suomen kartanonherrojen, ja tämä taso säilyi pitkälle 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka.

Kun isonjaon myötä talollisten omistusoikeus maahan vahvistui, myös yritteliäisyys lisääntyi. Yritteliäisyyden seurauksena maakunnan soita ryhdyttiin kydöttämään viljelykselle, jolloin lakeudet saivat vähitellen nykyiset muotonsa. Samoin tervatalous ja kotitarveteollisuus nousivat kukoistukseensa. Tarkat säännöt korostivat väestölle ahkeruuden ja työnteon merkitystä ja kohottivat aikaa myöten eteläpohjalaisen työntekijän arvoonsa. Samalla säännöt teroittivat ainakin niissä ihmisissä, jotka sääntöjä noudattivat – ja heitä oli valtaosa – yleisen lainkuuliaisuuden ja säännöllisen elämänmenon tärkeyttä.
Mutta vaurastumisen kääntöpuolena oli väkivallan kasvu. Sitä ilmentää viisi kurinpidon ja viisi väkivallan kasvun aaltoa. Eteläpohjalainen puukkojunkkarius oli siten pitkällinen, hiukan toistasataa vuotta kestänyt prosessi. Oheisesta kuviosta näkee heti, että kurin tehostamisen jälkeen surmaluvut aina jonkin ajan kuluttua nousivat.
Kun pitäjäkuri ryhdyttiin toteuttamaan 1770- ja 1780-luvulla, niin seuraavalla vuosikymmenellä tapahtui puukkojunkkareitten esiinmarssi. Suomen sota keskeytti kurinpitokäräjöinnit, mutta autonomian ajan alussa järjestyksenpitoon palattiin uudestaan. Läänien maaherrojen oli autonomian ajan alussa tärkeää osoittaa, että yhteiskuntarauha oli uudessa valtiollisessa yhteydessä palautunut sodan jäljiltä.
Siksi kurinpidon tehostaminen soveltui hyvin Venäjän vallan luomaan arkaan ilmapiiriin, koska valtakunnalliseksi tavoitteeksi oli tullut pitää maa vakaana. Autonomian ajan alussa järjestyksenpidon organisaatio Etelä-Pohjanmaalla tehostui silläkin tavoin, että kylälaitos valjastettiin oltermannien kautta toimimaan viranomaisten apuna. Kylänvanhinten oli ilmiannettava kylissä tapahtuneet rikokset nimismiehille.
Järjestyssääntöihin lisättiin myös joutilaisuuspykäliä. Niinpä vapaapäivien vietosta alettiin rangaista entistä herkemmin, mikä kieli kasvaneesta työvoimapulasta. Yhtenäiseen käytäntöön pyrittiin silläkin tavoin, että sakottaminen ulotettiin niihinkin vapaamielisiksi luettaviin talollisiin, jotka sallivat lastensa tai palvelusväkensä olevan joutilaina.
Myös liikkumista rajoitettiin, ja siksi kiellettiin tarpeettomat hevosajelut. Suur-Lapuan piirissä oli syntynyt sellainen tapa, että nuoret miehet ottivat laitumelta toistensa hevosia ja ajelivat niillä pitkin kyläraitteja niin, että eläimet saattoivat mennä jopa pilalle. Nuorten miesten hevosajelut, kehittyivät samalla jonkinlaiseksi oman aikansa extreme-urheilulajiksi, jolla haluttiin ärsyttää ja uhmata järjestysvaltaa.
Hevosajeluiden ja muiden rikkomusten estämiseksi kyliin asetettiin yövahteja, joita joskus varustettiin jopa kiväärein. Ainakin Kauhavalla vahdinpitoon määrättiin toisinaan venäläisiä kasakoita. Tämäntapaisella tiukalla valvonnalla sääty-yhteiskunta pyrki estämään nuorten kaikkinaiset huvittelumahdollisuudet, riiuureissut ja keskinäiset yhdessäolonmuodot.
Tiukimmallaan yhteiskunnallinen kontrolli oli 1800-luvun puolivälissä vanhoillisen keisarin Nikolai I:n aikana. Etelä-Pohjanmaan suurpitäjien käräjillä sakotettiin pitäjäkurin perusteella 1800-luvun puolivälissä 20 vuoden aikana noin 1250 henkilöä. Sakotetuista valtaosa oli nuoria miehiä, mikä osoittaa, etteivät kaikki sopeutuneet tiukkoihin säädöksiin. Mutta kaikista rangaistuksista huolimatta henkirikokset vain lisääntyivät, joten lopputulos oli täysin päinvastainen, mihin ankaralla järjestyksenpidolla oli tähdätty.
Järjestyksenpidon ja kurittomuuden kierteestä päädyttiin näin häjyilyn huippukauteen. Monilla myöhemmin puukkojunkkareiksi kehittyneillä oli lisäksi viinan repaleistama perhetausta, mikä sekin synnytti ristiriitoja yhteiskunnan kanssa. Tällaisissa oloissa kasvaneiden nuorten oli vaikea sopeutua kovan yhteiskunnan tiukkoihin sääntöihin.
Oheisessa taulukossa Etelä-Pohjanmaan suurpitäjät on asetettu niiden henkirikollisuuslukujen mukaiseen suuruusjärjestykseen, mitä on verrattu kurinpidon ankaruusasteeseen. Taulukosta voi tehdä sen johtopäätöksen, että mitä ankarampaa kurinpito oli, sitä korkeammalle kohosivat surmaluvut. Samoin oli havaittavissa, että jos jossakin pitäjässä kurinpito lieventyi, surmaluvut jonkin ajan kuluttua alentuivat. (Taulukko suurentuu sitä klikkaamalla.)
Merkittävä määrä nuoria joutui rangaistuksien kautta auktoriteettien syrjimiksi, mikä edisti rikollista käyttäytymistä. Nuorten syrjäytyminen loi siten otollisen maaperän väkivallan nousulle. Lopulta rangaistu yksilö koki itsekin itsensä rikolliseksi, toimi sen mukaan ja jopa kerskaili rikollisilla uroteoillaan. Silti Etelä-Pohjanmaalla oli kaikesta huolimatta myös normaalin kuritason pitäjiä, joissa henkirikollisuus pysyi alhaisena.
Perussyy kurin jatkuvaan kiristämiseen oli yhteiskunnan päättäjien vankka usko siihen, että vain järjestyksenpitoa ja rangaistuksia koventamalla oli mahdollista hillitä nuorten kasvanutta kurittomuutta. Kun puukkojunkkarit taistelivat nimenomaan yksilön vapauksia rajoittavia sääntöjä ja niitä toimeenpanevia viranomaisia vastaan, tämä lisäsi vapauden arvostusta ja synnytti heitä kohtaan jopa ihailua, vaikka heitä samalla myös pelättiin.

 

Lapuan laki 

1800-luvun puolivälisssä järjestyksenpitoaaltoa johti nuori kuvernööri C.O. Cronstedt, joka vaati kurinpitosäädöksiin lisää tiukennuksia. Hänen ehdotuksestaan laadittiin 1843 aikakauden ehkä kuuluisin järjestyssääntö eli Lapuan laki. Se oli voimassa emäseurakunnan lisäksi myös Ala- ja Ylihärmässä, Kauhavalla ja Nurmossa. Tämä painettu ja kovakantinen järjestyssääntö jaettiin jokaiseen talouteen.  (Kuvaa voi suurentaa klikkaamalla.)
Lapuan laki

Lapuan lain nimiölehti

Oman pitäjänlain nojalla rangaistiin Lapuan suurpitäjässä noin 50 vuoden aikana alun toistatuhatta ihmistä. Se merkitsi ajoittain jopa nuorten massakriminalisointeja. Niinpä yksistäään vuonna 1845 oli noin joka kymmenes nuorimies syytteessä käräjillä pitäjäkurin rikkomisesta. Samoin 1800-luvun puolivälissä sai lähes 50 myöhemmin puukkojunkkariksi tunnistettua nuorta käräjäsakkonsa juuri Lapuan lain mukaan. Nyt suurpitäjä sai myös kuuluisimmat puukkosankarinsa, joista voi erikseen mainita ylihärmäläisen Antti Rannanjärven ja kauhavalaisen Pukkilan Jaskan.
17-vuotiaan Antti Rannanjärven ensimmäinen rikos yhteiskuntaa vastaan oli öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkominen, mistä häntä ja hänen paria toveriaan sakotettiin käräjillä 2 ruplalla. Pian tämän tuomion jälkeen Antti aloitti rikoskierteensä, jonka seurauksena hän itsekin sai lopulta surmansa. Pukkilan Jaska taas oli metelöinyt julkisella paikalla, järjestänyt luvattomat tanssit ja käynyt yöjuoksulla, ennen kuin hänet tuomittiin taposta Siperiaan. Sen sijaan Antti Isotalo, joka kyllä oli varttunut aikuiseksi Lapuan lain hengessä, välttyi sakoilta, koska hän asui 1800-luvun puolivälissä Vuoskoskella, joka silloin kuului Uuteenkaarlepyyhyn.
Pitäjäkurisakotusten suuren määrän Lapualla selittää osaltaan se, että körttiläiset ryhtyivät Kustaa Vilkunan mukaan esivaltaa kunnioittavan vakaumuksensa takia ilmiantamaan pitäjäkurin rikkojia. Vaikka heränneet saivat aikaan sen, että monet puukkosaankarit kääntyivät uskoon, niin tästä huolimatta voi havaita, että heidän kannattamansa kuripito jakoi seurakuntalaisia kahteen toisistaan jyrkästi poikkeavaan ryhmään: toisaalta yhä suurentuvaan joukkoon niitä, jotka noudattivat lain ja evankeliumin henkeä sekä toisaalta asteittain vähentyvään, mutta sitäkin yltiöpäisempään joukkoon niitä, joita mikään laki ei pidellyt ja joille mitkään yhteiskunnan normit eivät olleet noudattamisen arvoisia. Körttiläisten ja puukkojunkkareitten välillä käytiinkin useita joukkotappeluita Lapualla ja varsinkin sen kappeleissa.
Järjestyksenpito tehostui senkin takia, että nimismiehet alkoivat valvoa sääntöjen noudattamista partioimalla yleisillä teillä. Se lisäsi paitsi sakotuksia myös nimismiesten tuloja, sillä he saivat puolet sakoista. Omavaltaisuuteen taipuvat nimismiehet tulivatkin hyvin vihatuksi, mikä toisinan johti heidän ja nuorten välisiin yhteenottoihin. Useita nimismiehiä yritettiin surmata ja yksi heistä, alahärmäläinen Otto Chorin tapettiin. Myös joidenkin vallesmannien omaisuutta vahingoitettiin.
Nimismiehiin kohdistunutta kaunaa kuvaa hyvin tunnettu kansannäytelmä Pohjalaisia, jonka tapahtumat sijoittuvat Kauhavan–Härmän seudulle. Aikaisemmin näytelmää pidettiin yleiseteläpohjalaisena, mutta sen yhteiskunnallisena kehyksenä on Lapuan laki, joka on pari kertaa mainittukin näytelmän tekstissä. Tämän näytelmän käsikirjoituksen perustakin näyttää syntyneen Härmänkylässä.
Mielestäni näytelmä kuvaa hyvin realistisesti häjyilyn taustatekijöitä. Symbolisesti tämä ilmenee herastuomarin varoittavassa vetoomuksessa vallesmannille: ”Nämä ihmiset ovat kuin joki tuossa, joka tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, kunnes se syystä tai toisesta rupeaa tulvimahan, mutta silloin sillä ei olekaan mitään rajoja. Se särkee silloin kaikki, mitä sen tielle sattuu. Sentähden: älkää nostattako tulvaa.”
Kurinpidolla pyrittiin vahvistamaan sääty-yhteiskunnan perusteita ja sitä vastaan kapinoimalla haluttiin osoittaa yksilön omat mahdollisuudet. Pitäjäkuri vahvisti voimassa ollutta yhteiskuntajärjestystä, mutta sen säännöt olivat varsinkin nuorisolle liian kahlitsevia aikana, jolloin sekä taloudellinen että henkinen kehitys olisivat pikemminkin edellyttäneet sääty-yhteiskunnan sääntöihin joustoa.
Liian pitkälle viety sosiaalinen kontrolli synnytti siis vastareaktion ja johti kierteeseen kohti vakavampia rikoksia. Näin tapahtui varsinkin siksi, että yleistä lakia tiukempi pitäjäkuri alensi syytekynnyksen hyvin alas, jolloin varsin vaatimattomistakin rikkeistä tuli tuomituksi käräjillä.
Pohjimmiltaan kurinpidon ja väkivallan välisessä taistelussa oli kyse toisaalta kollektiivisen sääty-yhteiskunnan patriarkaalisten voimien sekä toisaalta omaehtoisempaan ja yksilöllisempään toimintaan tähtäävien pyrkimysten välisestä syvästä kuilusta. Tämä ristiriita pysyi avoimena pitkälti toistasataa vuotta, ja se kasvoi koko ajan, kunnes vastakkaiset näkemykset tulivat yhteensovitetuiksi. Sääty-yhteiskunnan asteittain hajoaminen poisti lopulta tämän ongelman, mikä tapahtui vasta 1800-luvun lopulla.
Tämän esityksen päälähteitä ovat olleet Etelä-Pohjanmaan eri kihlakunnankäräjien pöytäkirjat sekä paikallisarkistojen asiakirja-aineistot, jotka vasta nyt on voitu järjestelmällisesti tutkia. Jos näiden lähteiden perusteella haluaa tiivistää, mistä puukkojunkkariudessa oli kysymys, voi sen lyhyesti määritellä yhteiskunnallis-taloudellisen murroksen aikaansaamaksi pitkäaikaiseksi kriisiksi, jonka viranomaisten johtama pitäjäkuri laukaisi nuorisoväkivallaksi.
Lähteet: ks. Wikipedian hakusanoja Puukkojunkkarit, Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria, Lapuan laki, Pitäjäkuri, Pitäjänlaki, Ulkonaliikkumiskielto Suomessa, Pohjalaisia (näytelmä), Joutilaisuus sekä niissä mainittuja lähteitä.
Lapuan laki: ks. Google: Historiatieto/Reino Kallio: Lapuan laki -dokumentti.
(Juhlaesitelmä Härmälääsissä häjyylyyssä 8.7.2012)
Artikkeli on julkaistu Eteläpohjalaiset Juuret -lehdessä 3/2012.

(Edellä olevassa artikkelissa on kirjoittajan etunimi muuttunut erheellisesti vääräksi. Etunimen pitäisi olla Reino.)

Reino Kallio

 

%d bloggers like this: