Autonomian aika (1809–1917) kokosi Suomen

Suomen rajat Ruotsinvallan päättyessä

Suomen rajat Ruotsinvallan päättyessä

Sotilaallisesti Ruotsin vallan viimeinen vuosisata oli ollut Suomelle suurta onnettomuuden aikaa, kun Venäjä oli miehittänyt maan kaksi kertaa ja valtakunnan itäraja oli siirtynyt Kymijoelle. Tultaessa 1800-luvun alkuun Suomen asema Ruotsin yhteydessä sai lopullisen sinettinsä, kun Venäjä aloitti Napoleonin painostuksesta hyökkäyksensä Suomeen helmikuussa 1808.

Suomen sodan (1808–09) ensivaiheessa ruotsalais-suomalainen sotajoukko perääntyi melkein taisteluitta Siikajoelle Pohjois-Pohjanmaalle. Sen jälkeen erityisesti suomalaisten vastarinta heräsi siitäkin huolimatta, vaikka Suomenlinna oli antautunut häpeällisesti.

Suomalaisten noussut taistelutahto johti Pohjanmaan ja keskisen Suomen takaisinvaltaukseen. Venäläiset kokosivat kuitenkin voimansa uudelleen ja valtasivat koko maan. Kun he vuoden 1809 puolella tunkeutuivat monin paikoin Ruotsiin saakka, valtakunta oli valmis rauhaan.

Haminan rauha 1809 synnytti Suomen länsirajan 

Silloin kun Suomi ja Ruotsi kuuluivat samaan valtakuntaan, ei maiden välillä luonnollisestikaan ollut valtiollista rajaa. Epävirallisesti sellaisena toimi kuitenkin Upsalan ja Turun hiippakuntien välinen raja. Se alkoi pohjoisessa Kemijoen sivuhaarasta Kaakamonjoesta ja ulottui idässä Kuusamon korkeudelle saakka.

Ruotsin kehnon sotamenestyksen takia vuosien 1808–09 sodassa valtakunnan oli pakko solmia rauha vihollisen kanssa, vaikka sen tekemistä viivyteltiin viimeiseen asti. Niinpä rauhansopimus allekirjoitettiin vasta 17. syyskuuta 1809 Haminassa, vaikka sotatoimet olivat jo keväällä siirtyneet monin paikoin Ruotsin puolelle. Rauhansopimus allekirjoitettiin nykyisen Johanneksen kirkon paikalla sijainneessa komendantin virka-asunnossa.

Rauhanehdot olivat Ruotsille tylyt, sillä se joutui luovuttamaan Venäjälle koko Suomen sekä Ahvenanmaan.  Koska Suomi ei ollut muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta, luovutettu alue lueteltiin lääneittäin, joita oli kuusi: Kymenkartanon, Uudenmaan ja Hämeen, Turun ja Porin, Savon ja Karjalan, Vaasan sekä Oulun läänit. Lisäksi Venäjään liitettiin itäinen osa Västerbottenin lääniä eli käytännössä Länsipohjasta Tornionjoen itäpuolinen alue.

Venäläiset yrittivät saada haltuunsa myös osan suomalaisten asuttamaa Pohjois-Ruotsia Kainuunjokea myöten. Kun ruotsalaiset vastaavasti pyrkivät pitämään kiinni vanhasta Kemi- ja Ounasjoen rajalinjasta, päädyttiin lopulta kompromissiin, jolloin rajalinjaksi määriteltiin Tornion- ja Muonionjoet. Raja tuli lopulta ulottumaan Kilpisjärvelle saakka.

Rauhansopimuksen seurauksena Suomi oli näin saanut ensi kertaa nykyisinkin voimassa olevan länsirajansa. Alueellisesti Suomen pinta-ala kasvoi merkittävästi, sillä koko harvaan asuttu Pohjois-Suomi, joka ennen Haminan rauhaa oli laskettu Ruotsiin, tuli nyt kuulumaan Suomeen.

Vanhan Suomen liittäminen palautti Stolbovan rauhan rajan 

Vanhalla Suomella tarkoitettiin sitä Kymijoen itäpuolista Suomea, jonka Ruotsi oli luovuttanut Venäjälle jo 1700-luvulla Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa. Käsite syntyi venäläisestä näkökulmasta siten, että se oli Pietarista katsottuna vanhinta Venäjään liitettyä aluetta.

Pian Haminan rauhan jälkeen suomalaisten poliittiset johtajat halusivat erottautua vanhasta emämaasta Ruotsista. Siksi Suomen sekä hallinnon että alueen painopistettä pyrittiin siirtämään Tukholman vaikutuspiiristä lähemmäs Pietaria.

Vanhan Suomen vaakuna

Vanhan Suomen vaakuna

Näin syntyneeseen poliittiseen päämäärään liittyi 1812 kaksi suurta uudistusta: pääkaupungin siirtäminen Turusta Helsinkiin sekä Vanhan Suomen yhdistäminen autonomiseen Suomeen. Liitokseen sisältyivät lisäksi Suomenlahden ulkosaaret ja Siestarjoen kaupunki. Tähän suureen aluejärjestelyyn vaikutti voimakkaasti Aleksanteri I:n kenraaliadjutantti Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814).

Yhdistymishankkeella tavoiteltiin kansallista yhtenäisyyttä, joka samalla toimisi näyteikkunana Eurooppaan ja olisi merkkinä keisarin hyväntahtoisuudesta. Lisäksi uskottiin jälkeenjääneen Vanhan Suomen kurovan kiinni taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti muun Suomen etumatkan. Alueliitoksen toivottiin kasvattavan myös suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaansa kohtaan, sillä Euroopassa elettiin yhä Napoleonin sotien aikaa.

Lopullisesti Vanhan Suomen liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan sinetöityi keisarin vuoden 1811 lopulla antamalla käskykirjeellä. Liitos astui voimaan vuodenvaihteessa 1812. Entisen Vanhan Suomen alue muodosti siitä lähtien Viipurin läänin, samalla kun asutuksen painopiste otti askeleen idän suuntaan.

Suomeen liittämisen jälkeen Viipurin lääniin ulotettiin sekä suuriruhtinaskunnan lait että autonominen asema.  Alueliitos toteutui olosuhteisiin nähden varsin kivuttomasti, ja Vanha Suomi sai nopeasti kiinni suuriruhtinaskunnan edellisellä vuosisadalla ottaman etumatkan. Alueen läheisyys alati kasvavaan Pietarin kaupunkiin auttoi suuresti Viipurin läänin taloudellista kehitystä.

Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814)

Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814)

Vain ns. lahjoitusmaajärjestelmä ja sen aiheuttamat ristiriidat jäivät pidemmäksi aikaa muistuttamaan Uuden ja Vanhan Suomen satavuotisesta valtiollisesta erosta. Lahjoitusmaakysymys oli syntynyt 1700-luvulla, jolloin venäläinen ylimystö oli saanut läänityksiä alueelta. Koska aateliset olivat Venäjällä tottuneet maaorjuuteen, he alkoivat käsitellä myös Vanhan Suomen talonpoikia maaorjien tavoin.

Kun tämä vastakkainasettelu synnytti jatkuvia ristiriitoja ja paikallisia kansannousuja, haluttiin Suomessa päästä ongelmasta kokonaan eroon. Siksi Suomen valtio lunasti pitkin 1800-lukua läänitetyt maat aatelistolta takaisin ja luovutti ne talonpojille.

Vanhan Suomen liittäminen autonomiseen Suomeen sai aikaan sen, että Suomen itärajaksi muodostui jälleen vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauhan raja. Se säilyi Suomen ja Venäjän välisenä rajalinjana Moskovan vuoden 1940 rauhaan saakka.

Nyky-Suomeenkin jäi silti vielä yksi muisto tästä 1600-luvulla tehdystä rauhasta. Ilomantsin kohdalla Suomen itäraja ulottuu edelleen Stolbovan rauhan vanhaan rajakiveen, joka on samalla sekä Suomen että Euroopan Unionin itäisin piste. Tässä kohden on jäljellä ainoastaan rajapiste, ei yhtenäistä rajalinjaa.

Suomen rajat 1917

Suomen rajat 1917

Itärajantarkistuksia pohjoisessa ja vähän etelässäkin     

Suomen itäraja pohjoisessa asettui nykyiselle paikalleen vuonna 1826, kun Pohjoiskalotin viimeiset saamelaiskylien yhteisalueet jaettiin. Kun Suomen asutus oli lisäksi levinnyt Täyssinän rauhanrajan itäpuolelle, suoritettiin Suomen ja Venäjän välillä uusi rajankäynti 1829–1830.

Paikalliset epäselvyydet ratkaistiin siten, että rajankäynnin tuloksena Suomen itärajaa siirrettiin 1833 idemmäksi sekä Pohjois-Pohjanmaalla että Lapissa. Raja säilyi sellaisenaan vuoden 1940 rauhansopimukseen saakka.

Myös etelässä Karjalankannaksella päädyttiin vähäisiin rajamuutoksiin Pietarin kaupungin alettua kasvaa kohti miljoonakaupunkia. Erityisen ongelmalliseksi muodostui Siestarjoen kaupungin asema, koska siellä sijaitsi laajentuva kivääritehdas.

Siksi jo 1842 Siestarjoesta siirrettiin Kankaankylän kaupunginosa Pietarin kuvernementtiin, johon vuoden 1864 rajantarkistuksessa yhdistettiin loputkin kaupungista. Keisari Aleksanteri II lupaili Siestarjoen luovuttamisesta kompensaatiota, mutta asia unohtui tällöin.

Porvoon maapäivillä 1809 tehtyjen päätösten jälkeen Suomesta muodostui sisäisesti itsenäinen valtio. Autonomiselle Suomelle muotoutuivat jo valtion perustamisvaiheessa tarkat rajat, joita autonomian aikana vain vähän rauhanomaisin keinoin muutettiin.

Autonomian ajan alussa Suomen pinta-ala lähes kaksinkertaistui Ruotsin vallan viimeisistä vuosista laskettuna, joskin pohjoiset alueet olivat edelleen varsin harvaan asuttuja. Suomen sota, niin paljon kärsimyksiä kun se väestölle aikanaan aiheuttikin, johti kuitenkin maan valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti uuteen kehitysvaiheeseen.

Kirjallisuutta:

  • Jussila, Osmo (2004), Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917ISBN 951-0-29500-0.
  • Jutikkala, Eino – Pirinen, Kauko (2002), Suomen historiaISBN 951-0-27217-5.
  • Klinge, Matti (1997), Keisarin SuomiISBN 951-50-0682-1.
  • Lappalainen, Jussi T., Wolke Lars Ericson, Pylkkänen Ali, Sota Suomesta. Suomen sota 18081809. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-593-094-1.
  • Osmonsalo, Erkki, Itsevaltiuden kausi, Suomen historian käsikirja II. Helsinki 1949.
  • Virrankoski, Pentti, Suomen historia III. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846, Helsinki 2001. ISBN 951-746-341-3, ISBN 951-746-342-1.
  • Zetterberg, Seppo (toim.), Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. WSOY. Helsinki 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Artikkelin kuvat Wikipediasta

Artikkeli on julkaistu Sotaveteraanien Lahden Piirin Jouluviestissä 2013.

 

%d bloggers like this: