Eteläpohjalaisen työn ja yrittämisen taustahistoria

Eteläpohjalaisia on maakunnan ulkopuolella usein luonnehdittu työteliäiksi ja yritteliäiksi ihmisiksi. Jos halutaan selvittää, onko väite vain pelkkä myytti vai onko sillä historiallista todellisuuspohjaa, on syytä ottaa lähtökohdaksi 1700- luvun alkuvuodet. Silloin Pohjanmaa oli vaipunut lähes nollapisteeseen eli sellaiseen alennustilaan, että koko inhimillinen kulttuuri näytti tulleen maahan poljetuksi.
Nämä noin 300 vuoden takaiset surulliset tapahtumat aiheutuivat pääosin suuren Pohjan sodan tappioista, jotka olivat johtaneet venäläismiehitykseen eli isoonvihaan. Helmikuussa 1714 hävityn Napuen taistelun jälkeen Pohjanmaa koki todella kovia: maakuntaa hävitettiin tavattoman rajusti, asukkaita surmattiin tuhatmäärin, heitä raiskattiin, silvottiin, kidutettiin ja myytiin orjiksi jopa siinä määrin, että voi puhua suoranaisesta kansanmurhasta. Koetut raakuudet ja ikiaikaiset miehiset ihanteet jäivät pitkäksi aikaa vaikuttamaan ihmisten arkitodellisuudessa.
Traagiset tapahtumat lisäsivät turvattomuutta, samalla kun sodan aiheuttaman mieskadon takia monet nuoret joutuivat rauhan tultua ottamaan alaikäisinä vastuun hävitetyn kotitalonsa taloudenpidosta. Vaikka vaikeat ajat aiheuttivat paljon inhimillisiä kärsimyksiä, ne kuitenkin kasvattivat varsinkin nuoressa väessä omatoimisuutta, itsenäisyyttä ja aloitteellisuutta.  Luonnonvalinnan tavoin isoviha karsi heikot, mutta jätti jäljelle voimakkaat, rohkeat ja muita taitavammat selviytyjät.
Pyhälahden valokuvaamo, Lapua

Pyhälahden valokuvaamo, Lapua

Elinkeinoelämän monipuolistuminen

Suurten onnettomuuksien jälkeen lähes kaikki oli aloitettava alusta.  Kun sodan pahimmat hävitykset oli saatu korjatuksi, kiinnitettiin erityistä huomiota maatalouden kehittämiseen. Sen merkitys kasvoi varsinkin 1700-luvun puolivälistä alkaen, jolloin siirryttiin liberalistiseen talouspolitiikkaan.
Uusi maatalouspolitiikka tarkoitti painopisteen siirtämistä uudisasutukseen sekä talojen halkomisiin. Asutustoiminnan tuloksena syntyi runsaasti uusia tiloja 1700-luvun puolivälistä alkaen. Asutuksen laajentaminen oli tärkeää siksi, että Etelä-Pohjanmaan väkiluku kasvoi Euroopan ennätystahtia, joten työvoimaa oli paljon tarjolla. Väkiluvun kasvu säilyi korkealla tasolla myös 1800-luvulla.
Lisäksi Laihialla ryhdyttiin – ensimmäisenä koko valtakunnassa – isoonjakoon.  Kun maakunnan muut pitäjät seurasivat Laihian esimerkkiä, vahvistui talonpoikainen omistusoikeus maahan. Torppien perustaminen talonpoikaismaille laajensi syrjäseutujen asuttamista. Torpat tarjosivat toimeentulon talollisten nuoremmille lapsille ja olivat usein sukulaistorppia.
Tultaessa 1700-luvun jälkipuoliskolle Etelä-Pohjanmaan elinkeinoelämä entisestään monipuolistui. Tällöin otettiin uudestaan käyttöön jo edellisellä vuosisadalla kokeiltu kydönpoltto. Nyt alkoivat soiden keskeltä nousta kytösavut, joiden ansiosta peltoala lähti nopeaan kasvuun.  Vaikka peltoala henkeä kohden jäi vielä hiukan alhaisemmaksi kuin Suomen eteläisissä maakunnissa, kydönpoltto korvasi vajauksen. Sisukkaan raivaustyön takia Etelä-Pohjanmaan lakeudet saivat 1700- ja erityisesti 1800-luvulla vähitellen ne muotonsa, jotka niillä ovat nykyään.
Raivaustoiminnan ansiosta maataloustuotteiden vienti pääsi alkuun. Pohjanmaalta myytiin karjaa, voita ja muita maataloustuotteita Ruotsiin. Siksi maakuntaa alettiin pitää Tukholman elättäjänä, yhtenä pääkaupungin tärkeimpänä ruoka-aittana. Yritteliäisyyden edellytykset parantuivat pitkin 1700-lukua myös sillä tavoin, että kauppamerenkulun yleistyttyä purjelaivoihin tarvittiin aikaisempaa enemmän tervaa. Tervanpoltosta tulikin monin paikoin miltei pääelinkeino. Tervanpolton rinnalle syntyi muitakin metsän käyttömuotoja kuten potaskan sekä tärpätin valmistusta.
Alenevan säätykierron korvasi 1800-luvulla suurelta osin monipuolinen ja pitkälle kehittynyt kotitarveteollisuus. Kun isojako antoi taloille omat metsäpalstat, yritteliäimmät talolliset saattoivat kehittää metsiensä hyödyntämistä miltei liiketaloudellisin perustein. Metsän eri käyttömuodot sekä kotitarveteollisuus loivat perustan myöhemmälle pienelle ja keskisuurelle yritystoiminnalle.
Etelä-Pohjanmaa oli Suomen maakunnista ensimmäinen, jonka Suomessa voi katsoa siirtyneen jäykästä merkantilistisesta taloudenpidosta entistä dynaamisempaan varhaiskapitalistiseen talousjärjestelmään. Siihen kuuluivat oleellisina osina yritteliäisyys ja liikkuvuus. Uusi talousjärjestelmä aloitti maakunnan vaurastumisen.
Maa- ja metsätalouden yhteistoiminta kehittyi hallinnollisesti Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla siten, että näiden maakuntien kylät – päinvastoin kuin yleensä muualla Suomessa – omaksuivat jo 1700-luvulla kyläjärjestyksiä yhteistoimintansa pohjaksi.
Kyläasetusten avulla huolehdittiin aidoista, teistä, silloista, ojista ja yhteisten viljelysten nautinnasta sekä kylien paloturvallisuudesta. Kyläjärjestykset loivat etelä- ja keskipohjalaiskyliin säännöllisen kyläkokousjärjestelmän sekä kehittivät kyläläisten välistä vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä.
Oltermanninsauvat ja kylänkapulat toimivat kyläläisten tiedostusvälineinä ja kylänvanhinten arvonmerkkeinä. Monet maatalouden uudistukset levisivät oltermannilaitoksen välityksellä, samalla kun kyläjärjestykset pakottivat kyläläiset sakon uhalla huolehtimaan sekä omasta taloudestaan että omasta osuudestaan kylän yhteisistä asioista. Tämä yhteistyö loi perustan myöhempien aikojen sekä talkoo- että järjestötoiminnalle.
Kyläjärjestyksiä ryhdyttiin etenkin1800-luvulla laatimaan koko suurpitäjää varten. Tiennäyttäjänä oli Ilmajoki, jonne oli perustettu Maamiesseura – ensimmäinen laatuaan koko Suomessa. Seura laati koko suurpitäjää varten kyläjärjestyksen, jonka esimerkin mukaan syntyivät muut pitäjänlait. Niitä hyväksyttiin lähinnä vain Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rintapitäjiin, joten paikallislait olivat pääosin ainoastaan näiden kahden maakunnan erikoisuutta. Pitäjänlakien tarkat säädökset edellyttivät asukkailta itsekuria, samalla kun ne korostivat ahkeruuden ja työnteon merkitystä.  Kun jokaista kylää johti oltermanni, se kasvatti vastuullisia ja itsenäisesti toimivia johtajia.
Jos isonvihan aikana asukkaiden elintaso oli pudonnut aallonpohjaan, niin jo 1800-luvun alussa Etelä-Pohjanmaa oli kohonnut Suomen rikkaimpien maakuntien joukkoon. Talollisten vauraus oli akateemikko Eino Jutikkalan laskelmien mukaan saavuttanut lähes saman tason, mikä oli Etelä-Suomen kartanonherroilla. Tämä sadassa vuodessa noussut korkea taso säilyi pitkälle 1800-luvun jälkipuoliskolle asti.
Ulkonaisesti vauraus näkyi rakennuskulttuurissa. 1700-luvun jälkipuoliskolla ryhdyttiin pystyttämään puolitoista- ja kaksikerroksisia asuintaloja, jotka nostattivat varsinkin talollisten yhteiskunnallista asemaa eli isäntävaltaa. Pohjalaistalojen rakentaminen vaati paljon taitoa, tarvikkeita ja työvoimaa.

 

Työvoima ja sen säätely

Esiteollisena aikana miltei kaikki työt oli tehtävä ihmiskäsin tai eläinvoimin. Vaikka syntyvyys oli Etelä-Pohjanmaalla ennätysluokkaa, niin siitä huolimatta dynaaminen maa- ja metsätalous saivat aikaan jatkuvan ja kroonisen työvoimapulan. Työtä riitti liiaksi asti kaikille: talollisille, heidän lapsilleen, torppareille, palvelusväelle sekä itsellisille eli maataloustyöläisille.
Työnteko ei kuitenkaan jakautunut tasaisesti. Arkityöt teetettiin erityisesti nuorilla ikäluokilla: palvelusväellä ja talollistenlapsilla, sillä työ oli raskasta ruumiillista ponnistelua. Tämä asetelma lähensi eri yhteiskuntaluokkien nuoria toisiinsa, sillä talollisten lasten arkipäivät eivät oleellisesti poikenneet palkollisten työpäivistä. Työpäivät olivat pitkiä ja kestivät aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Koska isonvihan jälkeen syntynyt vapaudenaika nosti talollisväestön merkitystä omana säätynään ja kohotti isäntävaltaa, erottautuivat varsinkin suurimpien talojen isännät muusta rahvaasta omaksi ryhmäkseen. Heidän vaurautensa lisäännyttyä tuli Etelä-Pohjanmaalla yleiseksi tavaksi, että isännät siirtyivät syytingille jo hyvin varhain, monesti vain noin 40-vuotiaina ja lisäksi vaativin syytinkiehdoin.
Varhainen kova syytinki kasvatti sukupolvien välistä kuilua siinä määrin, että erimielisyyksiä jouduttiin ratkomaan myös väkivaltaisin keinoin. Näin tylyn havainnon joutuivat ainakin Pohjanmaan rahvaan edustajat vuonna 1771 kirjoittamaan valtiopäivävalitukseensa. Ääritapauksessa vanhempien ja lasten välinen riita ja kauna saattoivat johtaa jopa isänmurhaan sekä pojalle langetettuun kuolemantuomioon, kuten tapahtui Tiistenjoen Hiipakassa 1769.
Isännät kiinnittivät työvoiman hallintaan suurta huomiota, koska se oli avainasemassa taloudelliselle kehitykselle. Ristiriitaa pääsi syntymään erityisesti vähäisestä vapaa-ajasta, jota isäntäväki ei olisi halunnut suoda työntekijöilleen. Elintason nousu oli näet saanut aikaan sen, ettei nuoriso enää tyytynyt pelkkään työntekoon, vaan sen keskuudessa unelmoitiin myös henkilökohtaisesta vapaa-ajasta.
Lisääntyneeseen vapaa-aikaan yllytti erikoisesti se, että Suomea vauraammasta Ruotsista olivat Etelä-Pohjanmaalle jo ennen isoavihaa levinneet uudet vapaa-ajan virtaukset. Niihin kuuluivat ennen kaikkea tanssi, yöjuoksu ja kyläkierto, joihin kaikkiin yhdistyi myös tavattomasti yleistynyt juopottelu.
Kun sääty-yhteiskunta edellytti, että vanhemmat valitsivat puolison lapsilleen, koettiin tanssin ja yöjuoksun jäytävän lieveilmiöineen koko yhteiskunnan perustaa, sillä ne tarjosivat nuorille mahdollisuuden aviopuolison omaehtoiseen valintaan.
Nuorten harrastukset joutuivat näin syvään ristiriitaan sääty-yhteiskunnan ihanteiden kanssa. Kun nuorten uusiin tapoihin liittyi kaikenlaista levottomuutta ja joskus jopa ilkivaltaa, voi Etelä-Pohjanmaalla puhua alkavasta nuoriso-ongelmasta 1700-luvun puolivälistä lähtien.
Kirkkoherrojen johtamat pitäjänkokoukset ryhtyivätkin taistelemaan nuorten uusia virtauksia vastaan, koska ne työvoimapulan vallitessa hidastivat taloudellista kehitystä. Siksi vapaa-ajanharrastuksia ryhdyttiin rajoittamaan, jotta nuorilta jäisi enemmän aikaa hyödylliseen työhön, kuten päätöksiä tavattiin perustella. Varsinkin papisto ja uskonnollisten herätysliikkeiden edustajat näkivät nuorten muuttuneessa käyttäytymisessä myös monia moraalisia vaaroja.
Niinpä tanssit, yöjuoksu ja kaikkinainen kyläkierto kiellettiin. Oikeastaan vain häät yksityistilaisuuksina olivat sellaisia, joissa esimerkiksi oli mahdollista tanssia. Siksi häihin kerääntyi paljon kutsumattomia vieraita, joten myös kuokkavierailut jouduttiin kieltämään. Lopulta monin pitäjiin säädettiin öisiä ulkonaliikkumiskieltoja, jotka tavallisesti talvisin alkoivat iltayhdeksältä ja kesäisin kymmeneltä.
Mutta ponnisteluista huolimatta käyttäytymisrajoitukset eivät tehonneet, sillä nuorten sekä vapauden kaipuu että levottomuus vain lisääntyivät. Siksi tuomiokapitulin kehotuksesta eteläpohjalaiset itsehallintoelimet ryhtyivät 1770-luvulta lähtien nykyajan näkökulmasta katsottuna varsin arveluttavaan tekoon: luvattomista tanssi- yöjuoksu- ja muita käytössääntöjä rikkoneita alettiin haastaa käräjille, jossa heitä ryhdyttiin rankaisemaan sakkotuomioin. Rikkomuksiin syyllistyneistä nuorista tehtiin näin pikkurikollisia, mikä oli poikkeuksellista koko maassa.
Etelä-Pohjanmaan rintapitäjät ja erityisesti Lapua ja Laihia kuuluivat miltei koko 1700- ja 1800-luvun ajan kaikkein ankarimman kurinpidon alueeseen Suomessa. Laihialla kurinpito tosin keskeytyi 1860-luvulla noin kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen henkirikollisuuskin alentui huomattavasti suunnilleen samaksi ajaksi. Laihian poliisijärjestyksen säätämisen jälkeen surmarikollisuus lähti kuitenkin uuteen nousuun.
Pitäjäkurin perusteella langetetut rangaistukset vieraannuttivat osan nuoria yhteisöjensä ulkopuolelle ja pois sosiaalisen kontrollin piiristä. Paikoin lähes joukkorangaistuksina määrätyt tuomiot johtivat ennen pitkää syrjäytymiseen, mikä loi hyvän kasvualustan jengiytymiselle ja tätä kautta sille väkivallan kierteelle, joka 1790-luvulta alkaen murtautui esiin puukkojunkkariutena eli häjyilynä.
Pitäjäkuria toteutettiin vain Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä, ei muualla Suomessa.  Vaikka Keski-Pohjanmaalla oli käytössä pari painettua pitäjänlakia, sielläkään eivät kurisäädökset olleet voimassa. Niinpä tämä alue välttyi myös enimmältä väkivallalta.

 

Vapaamaanantait ja joutilaisuus

Vapaa-ajan lisäksi erityistä huomiota kiinnitettiin työnteon säännöllisyyteen. Kun Etelä-Pohjanmaalla oli 1790-luvulta lähtien ryhdytty viettämään niin sanottuja vapaamaanantaita – ne olivat tavallisesti seurausta sunnuntaisista juopotteluista – ryhdyttiin ensin palkollisia ja sitten muutakin väestöä haastamaan joutilaisuudesta käräjille.
Vuoden 1805 palkollislaki kielsi palvelusväeltä vapaapäivät. Menettely oli sama kuin Englannissa, jossa oli vähän aikaisemmin esiintynyt vastaavanlaisia ongelmia. Lapualla, Laihialla ja muutamissa muissa pitäjissä mentiin palkollissäännön määräyksiäkin pidemmälle: vapaamaanantait kiellettiin sekä talollisilta että torppareilta, joita lisäksi alettiin rangaista, jos he sallivat työväkensä joutilaisuuden.
Vuoden 1843 Lapuan laki (hallitussäännön 9.§) määräsi jokaiselle isännälle, joka arkipäivinä salli lastensa ja palkkaväkensä olla joutilaina, sakkoa kolme ruplaa ensimmäiseltä, toiselta kerralta kaksinkertaisesti ja kolmannelta ja sitä useammalta kerralta kolminkertaisesti. Sama sakko määrättiin vapaapäivän pitäjille. Tältä ajalta juontanee paljon myöhemmin käytetty sanonta: joutilaisuudesta sakotetaan.
Työvoiman laatuun ja kunnollisuuteen kiinnitettiin kyläjärjestyksissä niin ikään suurta huomiota. Siksi kylien oltermannien sekä heidän apulaistensa oli tarkasti valvottava, etteivät ”irtanaiset ja tuntemattomat henget” saisi oleskella kyläkunnassa. Erityisen tarkkoja oltiin palvelusväen maineesta. Niinpä kun eräs lapualainen talollinen oli ottanut rengikseen vankilasta vapautetun, pitäjänkokous pakotti hänet purkamaan työsuhteen, vaikka isäntä olisi häntä kovasti tarvinnut. Samoin Ilmajoella ja sen kappeleissa kyläkokoukset pohtivat tarkasti jokaisen kylään pyrkivän ominaisuudet, ennen kuin hänet otettiin sisään.
Yhteisesti pidettiin huolta siitä, etteivät palkolliset eronneet palveluksestaan kesken vuosisopimuksen. Lapualta tästä on erikoinen esimerkki: muuan palveluksesta karannut renki jouduttiin tuomaan köysiin sidottuna takaisin entiseen palveluspaikkaansa. Rengin kova kohtalo kieli paitsi hänen huonosta kohtelustaan myös ankarasta työvoimapulasta.
Lapuan suurpitäjän käräjillä tuomittiin 1800-luvun puolivälissä joutilaisuudesta tai sen sallimisesta 20 vuoden aikana (1840–1859)  225 pitäjäläistä. Tiettävästi ei missään muualla Suomessa joutilaisuutta vastustettu yhtä ankarasti kuin juuri Lapualla. Työstä poissaolorangaistukset olivat määrällisesti suurimpia myös muuhun Etelä-Pohjanmaahan verrattuna, ainoastaan Laihia lähenteli Lapuan lukuja. Kun lisäksi haluttiin estää epämääräisen aineksen tulokin pitäjään, sakotettiin luvattomista hengille kirjoittamisista lähes sataa henkeä.
Laihialla rangaistiin vapaapäivän vietosta talollisten ja torppareiden jälkeläisiä ankarammin kuin renkejä. Niinpä kun nimismies Allén oli tavannut tapaninpäivän jälkeisenä arkipäivänä 1842 kymmenen hengen poikajoukon ajelemasta puolenpäivän aikaan maantiellä Lyyskilän kylästä Yrjölään, hän haastoi kaikki nuoret käräjille aiheettomasta vapaapäivän vietosta. Pojista viisi oli talollisenpoikia ja yksi torpparinpoika, joille kaikille langetettiin kymmenen ruplan sakko. Mukana olleet neljä renkiä saivat sen sijaan sakkoa yleisten säädösten mukaan ”vain” kolme ruplaa. Maata viljelevän väestön vastuu ahkeruudesta arvioitiin näin suuremmaksi kuin palvelusväen, johon kuuluvia sakotettiin ensin mainittuja lievemmin.
Pitkistä työpäivistä puhuu muuan käräjätuomio Lapualta vuodelta 1844. Tällöin nimismies Aleksander Favorin oli ajaessaan Kirkonkylässä kello seitsemän aikaan illalla kuullut itsellisen Yrjö Poutun tuvasta melua. Sisälle mentyään nimismies oli tavannut sieltä asukkaan lisäksi kolme renkiä ja kolme talollisenpoikaa, jotka työstä tultuaan olivat ryhtyneet keittämään perunoita. Koska kaikki olivat jo tuohon aikaan (eli siis klo 19) toimettomina ja poissa hyödyllisestä työstä, käräjät sakottivat jokaista vierasta joutilaisuudesta ja itsellismiestä joutilaisuuden sallimisesta.
Mitä ankarampia olivat joutilaisuussäännöt ja muu kurinpito Lapuan ja Laihian suurpitäjissä 1800-luvun puolivälissä, sitä voimakkaammaksi kehittyi myös väkivaltainen kapinointi niitä vastaan. Toisaalta kapinointi hajotti jäykän sääty-yhteiskunnan perustaa ja mahdollisti siten uudenlaisen kehityksen esilletulon.
Isossa- ja Vähässäkyrössä joutilaisuuteen kiinnitettiin Lapuaa ja Laihiaa vähemmän huomiota, sillä näiden pitäjien kuri keskittyi enemmän yöjuoksuun ja luvattomiin hevosajeluihin, aikaisemmin myös tansseihin ja kuokkavierailuihin. Kuortaneen–Alavuden seudulla langetettiin erityisesti hää- ja tanssisakkoja.  Suur-Ilmajoella, jossa näytettiin enemmän uskotun valistuksen voimaan kuin rangaistuksiin, oli pitäjäkuri naapuripitäjiä lievempää ja Järviseudulle sitä toteutettiin vain ajoittain ja osittaisesti.
Öisillä ulkonaliikkumiskielloilla, vapaa-aikaan puuttumisella ja asettamalla selkeitä kellonaikaan liittyneitä rajoituksia pyrittiin vaikuttamaan siihen, että talojen työtä tekevä väestö eli palkolliset ja nuori väki olivat jatkuvasti parhaassa mahdollisessa työvireessä. Kellottamisella opetettiin myös täsmällisyyttä.
Tiukkojen sääntöjen ja rangaistusten uhalla mahdollistettiin se valtava raivaustyö, jonka tulokset avautuvat ympärillämme. Kun Lapuan emäpitäjän kaikkien talojen yhteinen peltopinta-ala oli 1760 vain noin 500 hehtaaria, oli se vuoteen 1885 mennessä kasvanut 25 000 hehtaariksi: peltoala oli siten viisikymmenkertaistunut125 vuodessa, mutta väkiluku vain noin yhdeksänkertaistui.  Samanlainen kehityssuunta oli muissakin Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä. Näin suuren peltoalan raivaaminen vaati monen sukupolven peräänantamattoman työpanoksen, joten joutilaisuuden estämisestä saatiin todellista näyttöä.

 

Venäläisvastaisuudesta modernisaatioon

Lisääntynyt väkivalta pakotti viranomaiset 1800-luvulla turvautumaan järjestyksenpidossa myös venäläisen sotaväen eli kasakkojen apuun. Heidän tulonsa paikkakunnalle aiheutti järjestyksen palauttamisesta huolimatta talollistenkin piirissä vastustusta, sillä heidän taakkanaan oli kasakoiden majoittaminen.
Kun häjyjenkään kapinoinnista viranomaisia vastaan ei ollut pitkä matka taisteluun venäläisvaltaa vastaan, lähensi yhteinen ”vihollinen” vanhoja vastustajia toisiinsa: niitä, jotka olivat taistelleet väkivaltaa vastaan sekä niitä, jotka olivat sitä aiheuttaneet. Yhteiskunnallinen kaksijakoisuus näin vähentyi ja väestö asteittain yhtenäistyi. Vastakkainasettelun vähittäinen poistuminen nälkävuosien jälkeen loi edellytykset sääty-yhteiskunnan hajoamiselle ja kansalaisyhteiskunnan synnylle.
Eri kansanryhmiä yhdistäväksi siteeksi muodostui lisäksi fennomania eli suomalaiskansallinen liike, joka nosti isänmaallisuuden aivan uuteen arvoonsa. Maakunta ikään kuin valmistautui entistä yhtenäisempänä edessä oleviin vaikeisiin valtiollisiin tapahtumiin. Siksi oli hyvin ymmärrettävää, että eteläpohjalaiset toimivat sortovuosina innokkaasti autonomian palauttamiseksi.
Mutta puukkojunkkarien esimerkin rohkaisemina uskallettiin ryhtyä aktiivisesti suunnittelemaan myös väkivaltaisia keinoja sortovaltaa vastaan. Ei liene pelkkä sattuma, että jääkäriliike, jonka syntysanat lausuttiin pohjalaisten ylioppilaiden toimesta, saavutti yleensä laajimman kannatuksensa juuri niissä maakunnan kunnissa, joita väkivalta oli kurittanut raskaimmin. Taistelu järjestysvaltaa vastaan oli siten osaltaan nostattamassa myös vapaudenrakkautta. Sen symboliksi voisi nimetä jääkärivääpeli Antti Isotalon, samannimisen puukkojunkkarin pojanpojan.
Talouselämän kehityksen ansiosta eteläpohjalainen ruumiilliseen työhön perustunut yhteiskunta oli 1800-luvun lopulle tultaessa edennyt pitkälle myös modernisaation tiellä. Petri Rekosen mukaan modernisaatiolla ymmärretään lyhyesti määriteltynä yhteiskunnan muuttumista nykyisen länsimaisen yhteiskunnan kaltaiseksi. Tässä suhteessa Etelä-Pohjanmaa kulki selvästi 1800- ja 1900-luvun taitteessa Suomen itäisiä maakuntia edellä. Näin oli asianlaita siitä huolimatta, vaikka maakunta oli 1800-luvulla jäänyt vaille puunjalostusteollisuuden tuomaa vaurautta.
Modernisaation katsotaan yleensä liittyvän teollistumiseen. Etelä-pohjanmaalla kuitenkin pitkälle uudistunut maatalous, siihen liittynyt yhteistoiminta sekä sen tuottavat sivuelinkeinot veivät kehitystä kohti nykyaikaista yhteiskuntaa. Modernisaatioon yhdistetyt ominaisuudet kehittyivät paljolti juuri paikallislainsäädännön kautta, sillä tiukat pitäjänlait kasvattivat asukkaisiinsa yhteisöllisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja kellon tarkkaa täsmällisyyttä. Ne opettivat samalla konkreettisesti, että ahkera työ ja pitkät työpäivät mahdollistivat tuloksellisen aineellisen ja henkisen kehityksen.
Niinpä Olavi Latikan mukaan perustetut osuustoiminnalliset yritykset kuten kaupat, meijerit ja kassat olivat yleensä ensimmäisiä koko maassa, samoin Kauhavalle ja Laihialle perustetut nuorisoseurat. Mistään muualta Suomen maaseutua ei 1800-luvun lopulla voi erottaa kokonaista maakuntaa, jossa eri alojen järjestötoiminta olisi alkanut yhtä varhain ja yhtä laajalla rintamalla kuin juuri Etelä-pohjanmaalla. Ilmajoelle 1803 perustettu maamiesseura syntyi yli puoli vuosisataa aikaisemmin kuin vastaavat seurat muualla maassa. Tämä Etelä-Pohjanmaan järjestöllinen johtoasema säilyi 1900-luvun puolelle saakka.
Tämäntapaisille yhteistoimintamuodoille ja niiden johtamiselle loi omalta osaltaan pohjaa 1700- ja 1800-luvun oltermannilaitos: nyt kyläkeskinen yhteistoiminta vain laajentui ensin pitäjää ja lopulta koko maakuntaa kattavaksi. Eteläpohjalainen individualismi sai lisäksi aikaan sen, että myös yksityinen elinkeinotoiminta kehittyi laajalla rintamalla.

 

Yhteenveto

Eteläpohjalainen sääty-yhteiskunta joutui 1700-luvun alussa venäläismiehityksen seurauksena syvään sekä henkisen, hengelliseen että taloudelliseen alennustilaan. Nousu tästä kurimuksesta oli kuitenkin poikkeuksellisen nopeaa. Maatalouden ja sen sivuelinkeinojen voimakas kehitys perustui ankaraan fyysiseen työhön ja yritteliäisyyteen. Näitä ominaisuuksia juurrutettiin maakunnan väestöön paikallislakien voimalla noin 100–150 vuoden ajan. Rangaistuksiin perustuneet menettelytavat ovat tuskin voineet olla jälkiä jättämättä ihmisten työkulttuuriin.
Joka tapauksessa tuloksena oli elintason huima nousu ja varallisuuden kasvu, samalla kun maakunta modernisoitui. Näin oli asianlaita siitäkin huolimatta, vaikka kaikki eivät voineet alistua äärimmäiseen ja osaksi jopa epäinhimilliseen kontrolliin. Silti voi arvioida, että yhteiskunnan kokonaisuus huomioon ottaen väkivalta muodosti vain kehityksen sivujuonteen, vaikka olikin hyvin näkyvää ja traagista.
Työnteon merkityksen korostuminen näkyi pitkälti vielä itsenäisyyden ajan alussa. Niinpä Etelä-Pohjanmaalla oli tärkeä merkitys paitsi itsenäistymisprosessissa myös 1920-luvulla, jolloin Suomen satamakaupungeissa syntyi laajaa lakkoliikehdintää. Kun maakunnan työntekoon tottunut väki yhdisti lakkoliikkeen pikemminkin joutilaisuuteen kuin palkkataisteluun, riensivät maaseudun nuoret miehet sankoin joukoin murtamaan lakkoja. Lakonmurtajien poliittiseksi jatkumoksi muodostui sittemmin Lapuan liike, joka sovelsi Lapuan lakia omaan käyttöönsä.
Edellä käsitellyn perusteella eteläpohjalaisten muita suuremmalla yritteliäisyydellä näyttäisi olevan jossain määrin historiallista katetta. Maakunnan kyläkeskiset yhteistyömuodot sekä eri yhteiskuntaryhmien pakottaminen lakien voimalla työntekoon ja ahkeruuteen olivat muihin maakuntiin nähden poikkeuksellisia ja ainutkertaisia keinoja, joilla saavutettiin lisäksi näkyviä ja konkreettisia tuloksia.
Onkin arvioitavissa, että 1700- ja 1800-luvun taloudellinen toimeliaisuus sekä työntekoon kannustanut yritteliäisyys loivat Etelä-Pohjanmaalle niin vahvan voimavaran, että sen vaikutukset voivat ulottua nykyaikaan asti. Työpakko, vaikka sitä vastaan maakunnassa kapinoitiin jopa väkivalloin, saattoi silti pitää työnteon ja yrittämisen tason vielä pitkään korkeana senkin jälkeen, kun vihatut kurisäädökset olivat jääneet historiaan.

 

Lähteet  

Alanen, Aulis J., Etelä-Pohjanmaan historia IV:1 ja IV:2. Vaasa 1948 ja 1949.
Alanen, Aulis J., Ilmajoki vuoden 1809 jälkeen. Vaasa 1953.
Alanen, Aulis J.,Syytinkilaitoksesta Etelä-Pohjanmaalla erityisesti Lapuan oloja silmällä pitäen. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950.
Jutikkala, Eino, Varallisuussuhteet Suomessa Ruotsin-ajan päättyessä. HAik 1949.
Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Helsinki 1958.
Kaila, E.E., Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 14. Helsinki 1931.
Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Helsinki 2009.
Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982.
Kallio, Reino, Talollisia ja tilattomia. Tiistenjoen Paavola ja sen tytärkylät 1554–2004. Padasjoki 2006.
Latikka, Olavi, Järjestäytyminen ja yhteiskunnan muutos. Studia historica Jyväskyläensia 35. Jyväskylä 1987.
Lehtinen, Erkki, Lapuan historia I ja II. Vaasa 1963 ja 1984.
Ranta, Raimo, Talouselämä, asutus ja väestö Etelä-Pohjanmaalla 1809–1917. Etelä-Pohjanmaan historia V. Vaasa 1987.
Rekonen, Petri, Raha, aika, itsekuri. Tampere 2013.
Soininen, Arvo, M. Vanha maataloutemme. Historiallisia tutkimuksia 96. Hki 1974.
Vilkuna, Kustaa, Herännäisyys sosiaalisena ilmiönä. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950.
Virrankoski, Pentti, Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella. Helsinki 1963.
Julkaistu Eteläpohjalaiset Juuret -lehdessä numerossa 2 / 2015.

Reino Kallio

 

 

 

 

 

Mainokset
%d bloggers like this: