Huosiaismäen taistelu 1714 Konginkankaalla

Taustoja tapahtumille

Pohjoisessa Keski-Suomessa elämänrytmi oli 1600- ja 1700-luvun vaihteessa vielä varsin vaatimaton. Puolitoistasataa vuotta kestänyt asutus oli vakiinnuttanut paikoilleen pysyvän väestön, jonka elämisen edellytykset näyttivät turvatuilta. Tämän rauhallisen kehityksen Suur-Saarijärvellä katkaisi kuitenkin äkillisesti pitkä, noin 25 vuotta kestänyt onnettomuuksien sarja: kulkutaudit, nälkä ja sota seurasivat toinen toistaan. Jo suuret kuolonvuodet 1695–97 koettiin erityisen raskaina juuri Saarijärvellä, jossa yksistään talojen isännistä menehtyi 40 % nälkään ja tauteihin. Tuskin tuhoista oli selvitty, kun maata kohtasi uusi koettelemus, suuri Pohjan sota (1700–1721).
Ruotsin nuori kuningas Kaarle XII oli kyllä sodan alussa saavuttanut sarjan häikäiseviä voittoja, mutta lopulta kaukana Ukrainan tasangolla Pultavassa kärsinyt murskatappion, jolloin suurin osa hänen sotajoukoistaan oli viety Venäjälle vangeiksi. Voittonsa ansiosta vihollisille avautui lähes suora mahdollisuus hyökätä Suomeen. Viipuri joutui venäläisten valtaan vuonna 1710. Vuonna 1713 taisteltiin jo Hämeestä, mikä päättyi suomalaisten murskaavaan tappioon Pälkäneen Kostianvirralla. Pääosa Etelä-Suomea joutui venäläisten valtaan. Sen seurauksena maassa koettiin raskas miehitysaika, isoviha.

Sissiretken surkea loppu

Kostianvirran häviöstä huolimatta jäi Keski-Suomi Jämsästä pohjoiseen ei-kenenkään maaksi, jossa molempien taistelevien osapuolten partiot liikkuivat. Siviiliväestölle tämä merkitsi ankeaa aikaa, sillä väestö joutui pakenemaan piilopirtteihin. Syksyn ja talven 1713 suuri osa Hämeen talonpoikaisväestöstä asui metsissä. Jämsään muodostettiin Hämeen jalkaväkirykmentin partiointikeskus, jota johti kapteeni Salomon Enberg. Hänen partionsa tuhosi ja hävitti muun muassa Keuruun pappilassa majailleen venäläisosaston täydellisesti.
Venäläiset olivat jo talvella 1713–14 siirtäneet Saarijärven kirkolle kenraali Tsekinin johtaman yli 3000 miehen suuruisen sotajoukon. Sotilaallisesti Saarijärven miehittäminen oli tärkeää. Jo 1600- luvulta pitäjää oli halkonut kaksi suurempaa tietä. Näistä toinen alkoi Hämeenlinnasta, ja kulki Jyväskylän kautta Äänekosken Parantalaan, josta edelleen Saarijärven ja Karstulan kautta Kyyjärven Lintulahteen ja Pölkkiin. Pölkistä oli ratsutieyhteys Kokkolaan. Toinen suurempi tie erkaantui Laukaan Vehniästä ja meni Haapavatian kautta Pyyrinlahteen ja suuntautui sieltä pohjoiseen Pihtiputaalle. Raivattuja teitä pitkin venäläisten oli mahdollista kuljettaa suuria joukkoja turvaamaan Etelä-Pohjanmaalle edenneitten joukkojensa selustaa.
Kapteeni Enberg lähetettiin 72 miehen partion voimin häiritsemään venäläisten yhteyksiä Savoon päin. Ryhmä saapui Pyyrinlahden Liimattalaan vastarintaa kohtaamatta ja eteni Saarijärvelle päin. Mahdollisesti venäläisten vakooja oli kuitenkin tuonut venäläisille viestin Enbergin kaukopartion lähestymisestä. Venäläiset lähettivät nyt aseistetun joukon tuhoamaan Enbergin sissiryhmää, joka oli asettunut asemiin Huosiaismäelle.
Vaikka kapteeni Enberg oli valinnut puolustuksellisesti edullisen taistelupaikan, hän ei mahtanut viholliselle mitään. Urhoollisesta vastarinnasta huolimatta Enberg miehineen kärsi 7.4. 1714 häviön ja myös hänen tappionsa olivat raskaat; ainakin 31 miestä kaatui – heidän joukossaan yksi vänrikki – ja lisäksi neljä muuta joutui vangiksi, heidän mukanaan kapteeni Enberg itse. Miltei puolet kaukopartiosta oli menetetty loppujen hajaannuttua ympäröiviin metsiin.

Voimasuhteet

Pientä suomalaispartiotavastassa olleiden venäläisten lukumäärästä on ristiriitaisia tietoja. Kenraali Armfeltin Ruotsin hallitukselle lähettämässä raportissa mainitaan vihollisen sotajoukon suuruudeksi 3700 miestä. Venäläisen sotahistorioitsijan Petr Myshlajewskin mukaan kahakkaan osallistui 500 nopeaa kasakkaa, joita johti eversti Rene de Telliac. Tässä tapauksessa on syytä luottaa enemmän venäläisiin lähteisiin, sillä tuskinpa venäläiset lähettivät koko sotavoimaansa tuhoamaan vähäistä kaukopartiota, kun heillä oli muutenkin alueelle selvä ylivoima.
Tappiostaan huolimatta kapteeni Enberg oli varsin kylmäverinen, neuvokas ja nopealiikkeinen upseeri. Hän oli ennen Keski-Suomen seikkailujaan joutunut 1704 Narvan varuskunnassa venäläisten vangiksi, mutta oli kyennyt pakenemaan. Kun vankeus toistui kymmenen vuotta myöhemmin, ja viholliset veivät hänet Moskovaan, eivät he nytkään pystyneet pitämään häntä telkien takana: mies karkasi jälleen. Pietarin, Savon, Karjalan sekä Lapin erämaiden halki kuljettuaan Enberg liittyi uudestaan kenraali Armfeltin armeijaan Ruotsin puolella Uumajassa. Uudenkaupungin rauhan aikoihin hän oli jo ehtinyt Saksanmaalle Danzigiin.

Jälkiselvittelyt

Luultavasti paikalliset asukkaat välittivät tiedon sissipartiosta venäläisille, koska talonpojat pelkäsivät venäläisten kostavan heille sissien aiheuttamat ikävyydet. Avun antoon viittaavat paitsi omat ja vihollisen lähteet myös se, että venäläiset osasivat ryhtyä etsimään kapteeni Enbergin joukkoja syrjäiseltä erämaataipaleelta. Tarinoiden lappalainen lienee sen sijaan ymmärrettävissä yksinomaan pahansuovan henkilön yleisnimeksi, eikä sitä tietenkään voi yhdistää varsinaisiin lappalaisiin.
Jälkipolville keskisuomalaisten sissitoiminta on kuitenkin osoitus siitä peräänantamattomuudesta, jota isonvihan ajan ihmiset osoittivat myös siinä tilanteessa, jossa mahdollisuuksia vihollisen voittamiseen oli vain vähän jäljellä. Uudenkaupungin rauha vuonna 1721 toteutti sitten asukkaiden toiveet, sillä suurin osa Suomea palautettiin vielä lähes sadaksi vuodeksi Ruotsin yhteyteen.

 

Julkaistu teoksessa Senpä Seudun Eestä. Keskisuomalaiset sodassa kautta aikojen. Toimittanut Ari Haasio. Jyväskylä 1991.
Mainokset
%d bloggers like this: