Isä ja poika

Heikki Kallio varusmiesaikanaan 1928–1929.

Heikki Kallio varusmiesaikanaan 1928–1929.

Isälläni Heikki Kalliolla oli jatkosotaan lähtiessään sisäinen aavistus siitä, ettei hän enää tältä sotaretkeltä elävänä palaisi. Siksi hänen lähtönsä sotaan juhannuksen alla 1941 oli tavallista dramaattisempi niin, että minunkin, vähän alle kaksivuotiaan tajuntaan, ovat jääneet hänen poistuvat askeleensa. Ne hän otti viimeisenä aamuna äitini kotona laskeutuessaan jyrkkiä portaita Vainionpään talon Yliskamarista kylätielle ja sitä kautta edelleen omaan joukko-osastoonsa Jalkaväkirykmentti 16:een, sen ensimmäiseen pataljoonaan. Ennen lähtöään hän oli jättänyt pienelle perheelleen tunteikkaat jäähyväiset.

Lapualaisten varsinainen sotapolku vei Kiteelle, josta edettiin taistellen Repomäen – Kangaskylän, Pantsun ja Mikkelinkankaan kautta kohti Lokasuota ja Vannisenmäkeä. Eteenpäinmeno oli kiireistä siksi, että kahden everstin – 19. divisioonan komentajan Hannu Hannukselan ja JR16:n Matti Laurilan – mielipiteet poikkesivat toisistaan huomattavasti. Hannuksela tahtoi osaksi henkilökohtaisen ambitionsa vuoksi edetä nopeasti, mikä tuotti enemmän tappioita, kun taas Laurila halusi kiirehtiä hitaasti ja säästää miehiä. Kun divisioonan komentajan sana painoi enemmän, eteläpohjalaiset joukko-osastot kärsivät suuria menetyksiä.

Tältä kiireiseltä taipaleelta isänikin ehti lähettää vain kaksi kirjettä. Viimeisessä kirjeessään 19.7.1941 hän kirjoitti: ”Taisteluja on käyty yötä ja päivää, eikä ole ollut lepoa eikä nukkuma aikaa pariin vuorokauteen. Samaten on ruuan kanssa, tulee jos sattuu. — Kovaa on tämä sota mutta kaikki täytyy kestää, tuli mitä tuli. Luottaen Jumalaan ja häneltä armoa rukoillen me kuitenkin elämme päivästä toiseen. Ja jos rauhanpäivä nähtääs ja sota loppuis, olisi se ihanaa. — Muuta en tällä kertaa tiedä kertoa kun hyvästi vain ja Reinollen hupaista kesää.”

Maanantaina 21.7. ensimmäinen pataljoona lähti etenemään Lehtomäestä klo 1.30 tavoitteenaan Vannisenmäen tienristeys. Klo 4 aamulla isäni keskusteli lähimmän taistelutoverinsa Aimo Paavolan kanssa. Hänen kertomansa mukaan he havaitsivat tilanteen lähes toivottomaksi, koska oli ryhdyttävä hyökkäämään pitkin ylöspäin nousevaa mäenrinnettä, jonka päältä vihollisen oli helppo puolustautua. Molemmat miehet totesivat, että kummallakin heistä oli vaimo ja pienet pojat kotona, ja siksi he hädässään sopivat, että jos jompikumpi heistä selviäisi hengissä, he huolehtisivat toistensa perheistä. Isä luovutti lisäksi Aimo-serkulleen veljiensä rintamaosoitteet.

Kello 8.15 alkaneen tykistö- ja kranaatinheitinkeskityksen jälkeen kolmannen komppanian toinen joukkue lähti etenemään. Joukkueen varajohtaja kuortanelainen Jussi Sarvikas kulki tiedustelijana toisten edellä. Yhtäkkiä vihollinen avasi tulen, ja Sarvikas haavoittui vaikeasti. Avunhuudot kiirivät jatkuvina pienen aukean yllä. Vapaaehtoisia pelastajia ei löytynyt. ”Etkö sinäkään Heikki tule apuun” -huudon kersantti-isäni, joka oli kolmannen ryhmän johtaja, koki niin velvoittavaksi, että hän lähti ryömimään esimiestään kohti. Isä yritti ensin vetää Sarvikasta kuusenkerähkän avulla taaemmaksi, mutta tämä ei kyennyt tarttumaan siihen. Päästyään jo aivan haavoittuneen lähelle vihollinen laukaisi konekiväärisarjan. Sen luotisuihku osui isän ylävartaloon ja lävisti koko rintakehän. ”Nyt se otti”, olivat hänen viimeiset sanansa, jotka muut kuulivat. Kuolema tuli nopeasti. Myös ylikersantti Sarvikas, neljän lapsen isä, menehtyi haavoihinsa samana maanantaipäivänä 21.7.

Tieto Heikki Kallion kaatumisesta tuli Tiistelle vasta 27.7. Opettaja Vihtori Latvamäki vei suruviestin ensin Kalliolle, koska se sijaitsi aivan koulun vieressä.  Vainionpäässä viestin vastaanotti isoäitini Sanna-Liisa, koska olin äitini kanssa sunnuntaikylässä Anna-tätini luona Suokossa. Kun sieltä palasimme, äitini meni hetkeksi muille askareille ja työnsi minut nopeasti tuvan ovesta sisään. Mutta tuvassa – sen muistan elävästi – minut yllätti outo ja vieras ilmapiiri: en voinut lähestyä pöydän takana istuvan isoäitini syliä kuten tavallisesti, koska hän oli muuttunut omituisen etäiseksi ja luotaan työntäväksi. Siksi hämmentyneenä suuntasin vähäiset askeleeni syrjemmälle tuvan penkille. Jälkeenpäin ajateltuna syöpää sairastava isoäitini, joka oli hoitanut minua syntymästäni saakka, oli ilmeisesti niin suuren surun järkyttämä, ettei voinut muuta kuin istua ja itkeä.

Sitten tuli äitini, pysähtyi yhtäkkisesti takan kupeelle, luki silmillään äitinsä kasvot ja huudahti kiihtyneesti: Mitäs nyt? Onko Heikki kaatunut? Isoäitini vahvisti asian itkunsekaisesti römeällä äänellään: kyllä se Latvamäki täällä kävi ja jätti pöydälle paperin. Mieleeni on jäänyt tuona hiostavan helteisenä sunnuntaipäivänä tunnelman raju ja nopea muutos: turvallinen sukulaiskäynti vaihtui äkisti hysteeriseen itkuun sekä painostavaan tuskaan ja murheeseen. Itse tapahtuman sisältöä ja merkitystä en luonnollisestikaan ymmärtänyt.

Perhekuva, jota ei koskaan otettu. Kuva vuodelta 1941.

Perhekuva, jota ei koskaan otettu. Kuva vuodelta 1941.

Kaatuessaan isäni oli 33-vuotias, ja hänet haudattiin aluksi kesähelteiden takia Kiteen tilapäiseen sankarihautaan. Hautajaiset järjestettiin vasta helmikuussa 1942. Isäni kotitalossa Kalliolla pidetyn alkuhartauden jälkeen vainajan isä ohjasti saattoväen seuraamana Suomen lippuun verhotun arkun reellä kirkkomaalle. Sinne sanomalehtiselostuksen mukaan arkku kannettiin lottien kunniakujaa pitkin. Kunniavartiossa olivat lottien, suojeluskunnan ja rintamamiesten liput. Siunaustilaisuus alkoi Lapuan taisteluvirrellä ”Minä vaivainen oon, mato matkamies maan”, jonka jälkeen pastori Ville Kuoppala piti ”mieliä liikuttavan ja kohottavan puheen”. Siunauksen jälkeen ammuttiin kunnialaukaukset. Virren ”Auta Jeesus” sekä seppeleenlaskun jälkeen veisattiin vielä ”Ain seuraa sotaa rauha”. Kirkkomaalta palattiin muistotilaisuuteen Kalliolle. Itse en kovan pakkasen ja kuumeen takia voinut osallistua hautajaisiin.

Heikki Kallio oli syntynyt Tiistenjoella yhdeksänlapsisen maanviljelijäperheen toiseksi vanhimpana. Perheen kaikki kuusi poikaa osallistuivat sotaan, ja lisäksi Sanni-tytär rintamalottana. Pojista Paavo kaatui Simpeleellä pari viikkoa isän kuoleman jälkeen, mutta muut selvisivät. Poliisina toiminut Paavo oli vihitty juhannuksena 1941 eikä häneltä jäänyt lapsia. Hänet on haudattu Porin sankarihautaan.

Isäni lyhyt elämä koostui merkittäviltä osiltaan sotaan liittyvistä asioista. Hänen lapsuudessaan käytiin ensimmäinen maailmansota ja vapaussota. Sotaväen hän kävi Mikkelissä 1920-luvun lopulla kuten minä ja poikanikin myöhemmin. Lisäksi ajan tavan mukaan isä kuului suojeluskuntaan ja oli innokas nuorisoseuralainen pitäen seuralla 1930-luvulla muun muassa äitienpäiväpuheen. Hän oli lähiseutunsa pisimpiä miehiä ja osallistui lapsesta saakka raskaaseen ruumiilliseen työhön. Kun kotitila oli pieni, hän teki pitkään maataloustöitä setänsä K.E. Paavolan talossa. Hän kunnostautui varsinkin rukiinleikkuussa, joka silloin tehtiin pääasiassa sirpillä. Luonteeltaan isää on kuvattu hiljaiseksi, tunnolliseksi ja kaikkien pitämäksi, jolle koti, perhe, kotiseutu ja isänmaa olivat tärkeitä elämänarvoja. Vähän ennen sotaa isän elämää varjosti keuhkotauti, johon hän sairastui, mutta josta hän näytti parantuneen Härmän parantolassa olon jälkeen.

Avioliiton Heikki Kallio ja Olga Vainionpää solmivat elokuussa 1938. Omaa kotia isä ja äiti eivät hartaista toiveistaan huolimatta ehtineet perustaa, joten kumpikin asui vanhempiensa luona. Kotitalojen väliä tosin oli vain kolmisen kilometriä.  Ainoan lapsensa eli minut vanhempani saivat aivan toisen maailmansodan kynnyksellä. Siksi kymmenen ensimmäistä elinvuottani vietin äitini kotona Vainionpäässä. Kun olin isän kaatuessa kuukautta vaille kahden vuoden, minulla ei hänestä ole juuri omakohtaisia muistikuvia. Sen kuitenkin tiedän, että olin isän silmäterä, sillä hän muisti minua miltei jokaisessa kirjeessään.

Talvisotaa isäni kävi JR 41:n mukana Ilomantsin Oinassalmella. Taistelujen kiivain painopiste ajoittui siellä joulukuun alkupuolelle, jonka jälkeen rintama rauhoittui. Alkuinnostuksen jälkeen koti ja perhe tulivat hänen kirjeissään entistä tärkeämmiksi. Tammikuun 10. päivänä 1940 hän kirjoitti äidilleni: Tähän elämään alkaa jo tottua, mutta onhan se siltäkin vaarallista, ettei tiedä millä hetkellä lähtö tulee. Sinä saat siellä olla poikamme kanssa rauhassa ja levossa, sillä isä on turvaamassa pojalleen isänmaata ja kotia. En tiedä, tunteeko poikani isäänsä vai vieraaksiko luulee.”

Koti-ikäväkin rupesi ennen pitkää vaivaamaan. Se näkyy hänen kirjeestään 17.1.: ”Sitä toivon ja rukoilen, että Herra auttaisi minua ja johdattaisi sinne teidän seuraanne, onhan minulla siellä isän velvollisuus ja toivoisin, että vielä kerran saisin nähdä vaimoni ja lapseni, joka ei tiedä, missä isä viipyy. Poika kasvaa ja kerran hänkin on mies ja valmis puolustamaan synnyinmaataan ja kotiaan ja seuraamaan isän polkuja jos idän vihollinen maahan ryntää.” Oman kodin rakentaminen oli isällä mielessä rintamallakin, kun hän helmikuun alussa (9.2.) kirjoitti: ”Vielä joskus jos elon päivät koittaa me yhdessä rakennamme yhteisen kodin, jossa me onnellisina olemme ja elämme. Meidän pikku Reino kasvaa ja varttuu päivästä päivään.” 

Talvisodan päättymisestä Heikki Kallio kirjoitti: ”Ne viimeiset sotapäivät olivat ankarat joka paikassa. Vähältä oli Veikonkin (äidin veli – kirjoittajan lisäys) koska jo haavoittuneena sairaalaan joutui. Kova oli tykistötuli täälläkin viimeisillä tunneilla. Mutta ihme kyllä kaikki me säästyimme. Kello 11 loppui tuli, ei tahtonut aluksi uskoa, että nyt on rauha maassa. Vihollinen nousi haudoistaan ja lähti ja me jäimme paikoilleen vartioimaan, ettei kukaan häiritse rajarauhaa.” Aikanaan rintamalta palattiin, mutta sellaiseen maahan, jossa nuoret perheet eivät juuri voineet rakentaa tulevaisuuttaan, koska uuden sodan uhka vaani jatkuvasti.

Isäni kaatuminen kesäsodassa merkitsi tosiasiassa vasta pitkän suruajan alkua. Hoitajani, Vainionpään isoäiti jaksoi isäni kuoleman jälkeen elää vain runsaat kolme kuukautta. Isoäidin viimeiset elinpäivät ja hänen kuolinkamppailunsa ovat jääneet järkyttävinä mieleeni. Äiti menetti näin lyhyessä ajassa kaksi rakkainta omaistaan: aviopuolison ja äidin. Keväällä 1943 menehtyi isoisäni Matti Kallio syöpään kahden kaatuneen poikansa jälkeen. Kun vielä läheinen Anna-tätikin halvaantui vakavasti ja kuoli muutaman vuoden kuluttua, varjostivat kuolemantapaukset, hautajaiset ja vainajien muistotilaisuudet suurta osaa lapsuuttani.

Sodanaikaista ja -jälkeistä epävarmuutta lisäsivät monet kulkutaudit, joista keuhkotauti ja kurkkumätä olivat vaarallisimmat. Äitinikin joutui pari kertaa kurkkumädän takia kulkutautisairaalaan, jolloin jouduin asumaan Yliskamarissa puolittain yksin. Äidin kuoleman varalta laadin sanomalehteä varten jopa luonnoksen hänen kuolinilmoituksekseen, jonka sain todellisesti tehdä vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Toistuvat kuolemantapaukset eivät muutenkaan voineet olla vaikuttamatta lasten elämään ja leikkeihin. Kun kävin äitini kanssa katsomassa isoisääni hänen kuolinvuoteellaan, siellä puhuttiin symbolisesti elämänlankojen katkeamisesta. Tästä konkretisoin sellaisen teoria, että ihmisen sisällä on kaksi lankaa, joista toinen katkeaa hänen sairastettuaan ja toinen kuollessaan. Kun sitten varhaislapsuuteni läheisin leikkitoveri Esko Sippola sairastui aivan tavalliseen influenssaan, meillä oli suuri huoli hänen elämänlankojensa kestävyydestä. Eskon kohtalona oli 50-vuotiaana menehtyä jo nuoruusiästä saakka jäytäneeseen MS-tautiin.

Monista peloista ja levottomista oloista huolimatta koin myönteiseksi kyläyhteisön sekä sukulaisten myötäelämisen. Äidin kotitalossa asui kolme hänen veljeään, mikä antoi tiettyä turvallisuutta. Kun äitini kaksi sisarta, Kaisa ja Liisa sekä serkku Taimi olivat aikanaan muuttaneet Amerikkaan, he muistivat meitä pitkään ns. Amerikan-paketeilla.  Ne toivat odotettua vaihtelua arkipäivään ja monipuolistivat sodanjälkeistä yksinkertaista ruokavaliota. Lisäksi sain sotakummiksi Lindgrenin perheen Upsalasta. Hekin lähettivät muutamina sodanjälkeisinä vuosina vaatteita, elintarvikkeita ja leikkikaluja sisältäviä avustuspaketteja, jotka säännöstelytalouden vallitessa olivat todella tarpeen.

Minulla oli samanikäisiä serkkuja, ja leikkitovereihini kuului myös pari sotaorpoa: Eskon lisäksi Kalevi Tiisijärvi. Hänen kanssaan koimme yhdessä seitsemän–yhdeksänvuotiaina jännittävän seikkailun, kun läksimme Tiisijärvellä soutelemaan järven toisella rannalla olevaan Aittoosaareen. Perille päästyämme syntyi raju ukonilma emmekä uskaltaneet lähteä takaisin. Jouduimme pitkän aikaa kyhjöttämään puiden alla, ja vasta myrskyn laannuttua pääsimme likomärkinä ja kylmän kangistamina takaisin Kalevin kotiin, jossa äitimme olivat meitä jo kauan huolestuneina odottaneet.

Sodan jälkeen äitini ryhtyi rakentamaan uutta kotia isän perintömaalle Paavolaan, sillä olimme asuneet Vainionpään Yliskamarissa ahtaasti. Siellä lämmintä tilaa oli vain kymmenen neliötä ja lisäksi kylmä eteinen. Rakentaminen vaati tavallista suurempia ponnistuksia siksi, että rakennustarvikkeista, erityisesti nauloista sementistä, oli huutava pula. Talon ja ulkorakennukset nikkaroivat kotikylän miehet Toivo Lepistö ja Toivo Majaniemi, muurin pystyttivät Jalo Mäkelä ja Matti Korpela. Pieni omakotitalo valmistui 1949 ja sen myötä kolmen kilometrin mittainen koulumatkani lyhentyi huomattavasti. Tästä edusta tosin sain nauttia vain vuoden.

Talon rakentamisen aikoihin äitini alkoi seurustella ja solmi uuden avioliiton Tauno Kurunsaaren kanssa, josta sain uuden holhoojan Aimo Paavolan jälkeen ja samalla hyvän kasvatusisän. Hän sitoutui isäni toivomaan koulutustavoitteeseen oppikouluun, jota itse kyllä aluksi vastustin. Mutta kasvatusisäkin oli sodassa haavoittunut ja hänen vaivansa pahenivat iän myötä. Hän kuolikin jo 55-vuotiaana eikä häneltä jäänyt omia perillisiä. Äitini ehti vanhoilla päivillään vielä kolmanteenkin avioon isän serkun Jussi Ämmälän kanssa. Tämä liitto päättyi äitini kuolemaan 1989 vähän yli 80-vuotiaana. Jussi poismeno tapahtui vuotta myöhemmin.

Oppikoulun aloitin Hilja Riipisen johtamassa Lapuan yhteiskoulussa 1950. Koululaisautot eivät vielä silloin kulkeneet, joten asuin vuokralla Kirkonkylässä, näistä viimeiset neljä vuotta Aino ja Aukusti Isomäen luona Saurunkadulla. Kouluvuosista minulle ovat jääneet hyvät muistot, ja pääsin ylioppilaaksi yhteislyseosta normaaliajassa 1958. Asepalvelun jälkeen lähdin opiskelemaan historiaa ja yhteiskuntatieteitä Jyväskylän yliopistoon (alun perin kasvatusopilliseen korkeakouluun). Siellä suoritin maisterintutkintoni 1964, ja kun samalla auskultoin, sain samalla oppikoulunopettajan pätevyyden. Myöhemmin olen vielä täydentänyt opintojani filosofian lisensiaatin ja filosofian tohtorin -tutkinnoilla.

Vuokko ja Reino Kallio perhekuvassa 1972. Lapset Kirsi (8) ja Leena (4). Kuvasta puuttuu Timo.

Vuokko ja Reino Kallio perhekuvassa 1972. Lapset Kirsi (8) ja Leena (4). Kuvasta puuttuu Timo.

Avioliiton solmin 1962 suolahtelaisen Vuokko Liimataisen kanssa, joka valmistui äidinkielen ja kirjallisuuden maisteriksi. Lapsia perheeseemme syntyi kolme: Kirsi, Leena ja Timo. Kaikki lapsemme ovat suorittaneet akateemisen loppututkinnon. Timo on lisäksi väitellyt tekniikan tohtoriksi. Lapsenlapsia meillä on nyt viisi: Kirsin kaksoistyttäret Emma ja Olga sekä Timon ja Johannan pojat Leo, Henri ja Markus.

Lapsenlapsemme Timon ympärillä. Vasemmalta Emma (16), Olga (16), Henri (9), Markus (7) ja Leo (11).

Lapsenlapsemme Timon ympärillä. Vasemmalta Emma (16), Olga (16), Henri (9), Markus (7) ja Leo (11).

Ensimmäisen ansiotyöni toteutin kahdeksanvuotiaana haapakoskelaisten vesijohtotyömaalla, jossa peitin maahan asetettua vesijohtoputkea 74,5 metrin matkalta, palkka oli kymmenen penniä metriltä. Ensimmäisen opetustyön aloitin yhdessä puolisoni kanssa Pihtiputaalta, jossa toimimme kunnallisen keskikoulun lehtoreina. Olimme mukana 1967 perustamassa Pihtiputaan lukiota, ja ryhdyin 27-vuotiaana sen ensimmäiseksi rehtoriksi. Vuonna 1970 muutimme kuitenkin Lahteen Launeen peruskoulun lehtoreiksi, josta itse siirryin pian Salpausselän yhteiskoulun, sittemmin lukion historian ja yhteiskuntaopin vanhemmaksi lehtoriksi. Lyhyen Mukkulan vierailun jälkeen jäin eläkkeelle 1999, puolisoni pari vuotta aikaisemmin.

Työni ohella olen jonkin verran osallistunut yhdistysrientoihin kuten lions- ja ammattiyhdistystoimintaan. 1970-luvun lopulla minut valittiin kolmeksi vuodeksi noin 1200-jäsenisen Akavan Lahden kunnallisen paikallisosaston puheenjohtajaksi. Varsinaisena harrastuksenani on kuitenkin ollut kirjoittaminen, jonka aloitin lähes 800-sivuisella Vanhan Saarijärven historialla. Kaikkiaan olen kirjoittanut kymmenkunta teosta tai laajaa artikkelia sekä viitisenkymmentä lyhyempää artikkelia. Varsinaisena kiinnostuksen kohteinani ovat olleet paikallishistoria ja etenkin Etelä-Pohjanmaan 1700- ja 1800-luvun historian erityispiirteet.

Väitöskirjani, jonka vastaväittäjänä toimi Lapuan historian kirjoittaja, professori Erkki Lehtinen sekä toisena tarkastajana kauhavalaislähtöinen professori Pentti Virrankoski, käsitteli pohjalaista kylähallintoa eli oltermannilaitosta. Sen yhteydessä olen tutkinut Lapuan lain (1843) sisältöä ja merkitystä sekä selvittänyt muusta maasta poikkeavan eteläpohjalaisen pitäjälainsäädännön toteutuksen. Tutkimustyöni johdatti minut luomaan myös kokonaan uuden, lähteisiin perustuvan teorian puukkojunkkariuden synnystä, mikä nyttemmin on saanut sekä kriminologien että oikeushistorioitsijoiden hyväksynnän. Yhdessä poikani kanssa olemme lisäksi kyenneet dokumentein osoittamaan eteläpohjalaisten kuuluisimman kansannäytelmän, Pohjalaisia-draaman todelliseksi kirjoittajaksi alahärmäläisen Anton Kankaan. Lisäksi olen Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriaan kirjoittanut kulttuurihistorian osuuden autonomian ajalta. Teosten ohella voi kirjoituksiini lähemmin tutustua kotisivultani.

Isän kaatumisen takia sotaan liittyvät asiat ovat olleet koko elämäni ajan tärkeästi esillä. Jo ollessani koululainen isäni läheiset taistelutoverit Aimo Paavola ja Juhani Falbén hankkivat minulle 19. divisioonan muistoristin, jonka olivat myöntäneet eversti Matti Laurila ja kapteeni Aarne Lehtosaari. Käydessämme 1992 poikani Timon kanssa haastattelemassa Aimo Paavolaa isäni viimeisistä vaiheista sain häneltä kuulla, että Vannisenmäelle oli liikenteellisesti varsin helppo päästä. Näin syntyi halu päästä näkemään isäni kaatumispaikka.

Kun kesäkuussa 1997 osallistuimme yhdessä vaimoni kanssa historian ja yhteiskuntaopin opettajien Itä-Karjalaan suuntautuneelle opintomatkalle, poikkesimme isäni oletetun kaatumispaikan lähellä Vannisenmäen tienristeyksessä. Uudestaan pääsimme sinne 2000-luvun alussa Lapuan sotainvalidien järjestämällä Valamon matkalla, jolla olivat mukana myös serkkuni Martti Kallio sekä Eino-setä. Vannisenmäellä saimme konkreettisesti havaita, kuinka erilaisia ovatkaan sodan ja rauhan lait: isäni oli menettänyt henkensä pyrkiessään sille tielle, jossa me nyt kuljimme vapaina. Luontokin oli tehnyt oman tehtävänsä ja hävittänyt miltei tyystin näkyvistä sodan jäljet.

Martin ehdotuksesta ryhdyimme suunnittelemaan uutta matkaa, joka toteutettiin kuudentoista kotikylän miehen voimin veteraanipäivänä 27.4.2006. Martti oli valmistuttanut Kuortaneella puisen ristin, johon naulasimme yhdessä samassa taistelussa muutamaa päivää myöhemmin vakavasti haavoittuneen Aimo Paavolan poikien Timon, Joukon ja Antin kanssa laatan. Siihen on kirjoitettu isän nimi, hänen elinvuotensa sekä kotipaikkansa. Ristin pystytimme Vannisenmäen alle metsän siimekseen lähelle oletettua kaatumispaikkaa. Alkuvirren jälkeen selvitin lyhyesti mukana olleille kaatumistapahtuman, jonka jälkeen Martti-serkkuni lauloi Herran siunauksen. Koruton tilaisuus päättyi yhteisesti pidettyyn hiljaiseen hetkeen. Kun myöhemmin teimme kotikyläläisten kanssa muitakin retkiä sotiemme taistelupaikoille, kävimme tavallisesti tarkistamassa, että risti oli pysynyt paikoillaan. (Oheinen kuva suuentuu sitä klikatessa.)risti

Jos vertaa isäni ja minun elämänvaiheita toisiinsa, voi havaita valtavan eron. Isän miltei koko lyhyt elämä kului sodan todellisen uhan alla, sotaan valmistautumisessa tai sen melskeissä. Itse sen sijaan sain kasvaa ja varttua rauhan oloissa, sillä sotatapahtumat eivät ole juuri elinaikanani uhanneet rajojamme. Isäni kohtalona oli tehdä raskasta ruumiillista työtä varsin vaatimattomissa taloudellisissa oloissa, minä puolestani olen saanut elää pitkään hyvinvointivaltiossa sellaista turvattua elämää, joka on antanut tilaisuuden monipuolisiin vaihtoehtoihin, henkisiin harrastuksiin ja näköpiirin avartamiseen ulkomaita myöten. Kaiken tämän on veteraanisukupolvi erilaisin henkilökohtaisin uhrauksin tehnyt mahdolliseksi, mistä meidän on syytä olla heille kiitollisia.

Sodan aikaisia tuntoja on kuitenkin tärkeä palauttaa mieliimme, sillä ne paljastavat meille veteraanisukupolvien vaikeat tilanteet ja kohtalot. Niinpä Jussi Perälän kynästä kirposivat joukkosidontapaikalta – vierellään isäni hengetön ruumis – seuraavat äidilleni osoitetut realistiset osanottosanat: Kyllä täällä vain on niin jokaisesta tuumasta ja metristä taisteltava, verellä se on ostettava tämä maa. Jokainen uskoo onnellisen tulevaisuuden luomiseen ja olisi kaikille teille, jolla omaisia täällä on, toivo viimeiseen asti, että henki säilyisi, eikä enää sotaa tulisi, saisi pysyvän rahan, mutta Sinun kohdaltasi toiveet pettivät.

Julkaistu teoksessa Elämä ilman isää. Lapuan kaatuneiden omaiset. Toim. Susanna Nyrhilä. Vaasa 2015. (Tähän lisätty kolme kuvaa).

 

%d bloggers like this: