Kyläjärjestykset ja pitäjänlait

Kyläjärjestys eli kylä(n)asetus on aiemmin käytössä ollut säädöstö, joka koski kyläläisten keskinäistä yhteistoimintaa ja töiden tarkoituksenmukaista suorittamista. Saksassa ja Tanskassa kyläjärjestykset olivat käytössä jo keskiajalla, Ruotsista niitä tunnetaan 1500-luvun lopulta, ja tultaessa 1800-luvun alkuun ne oli hyväksytty kaikkialla maassa. Suomessa kyläasetusten ryhdyttiin ottamaan käyttöön sen jälkeen, kun hallitus 1742 vahvisti kyläjärjestysohjeen niiden malliksi. Kyläjärjestyksiä laadittiin 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla, Satakunnassa ja läntisessä Hämeessä sekä vuosisadan lopulla myös Karjalassa. Pohjois-Pohjanmaallekin oltermannilaitos levisi, mutta se toimi siellä vain ajoittaisesti tai osittaisesti. Kyläjärjestyksiä ei saatettu voimaan pakolla, sillä valtiovallan tarkoituksena oli saada talonpojat viljelemään maitaan tehokkaina pidetyin menetelmin.[1]

Ryhmäkyläasutus, tilusten seka-asema ja vainiopakko olivat tärkeimpiä syitä kyläasetusten käyttöön ottoon. Saksassa ja Tanskassa alkanutta kehitystä tuki myös läänityslaitos, sillä lääninherrojen etujen mukaista oli, että heille kuuluneissa kylissä oli vastaamassa talonpoikien oma luottamusmies. Suomessa kehitykseen vaikuttivat tiheimmin asutuilla seuduilla erityisesti isonjaon puutteellinen toteuttaminen, Ruotsin esimerkki sekä valtiovallan niin sanottu mallikyläjärjestys. Suomen maaherroista toimi aktiivisimmin kyläjärjestysten levittämiseksi Pohjanmaan läänin Gustaf Abraham Piper (virassa 1746–1761), joka suomennutti vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen ja levitti suomennoksia lääninsä kaikkiin pitäjiin.[2]

Suurimman merkityksensä kyläjärjestykset saavuttivat Suomessa ainoastaan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rintapitäjissä. Vaasan läänin pohjalaispitäjissä kehitys johti pitäjittäisten kyläasetusten syntyyn, ja 1800-luvulla niistä tärkeimmät painettiin. Painettuja pitäjänkyläasetuksia eli pitäjänlakeja on Ilmajoelta (1805, 1821, 1846),Kuortaneelta (1810), Kälviältä (1816), Lapväärtistä (1816), Lohtajalta (1818), Isostakyröstä (1832), Lapualta(1843), Laihialta (1868) ja Vähästäkyröstä (1880). Pohjois-Pohjanmaallakin saatiin aikaan muutamia kyläasetusehdotuksia, joiden perusteella kylänvanhimpia valittiin paikoin lähinnä tulisijojen tarkastajiksi.[3]

Kyläjärjestyksistä sovittiin 1700-luvulla kihlakunnankäräjillä ja myöhemmin niistä päätettiin pitäjänkokouksissa. Aluksi kyläjärjestysohjeen suomennoksia saatettiin käyttää sellaisenaan, mutta oltermannilaitoksen vakiinnuttua ne yleensä alistettiin maaherran vahvistettaviksi. Kun suomenkielisellä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla kyläasetuksia laadittiin 1800-luvulla tavallisesti koko pitäjää varten, niin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla niitä hyväksyttiin yleensä vain yhtä tai kohta kylää varten. Valtiovallan esityksestä Oulun ja Kajaanin lääniä varten saatiin aikaan jopa lääninkyläasetus, mutta se jäi vain ehdotukseksi.[4]

Kyläjärjestysten mukaan kyläläisten toimintaa johti kylänvanhin eli oltermanni ja tämän apulaiset, lautamiehet. Pienimmissä kylissä viimeksi mainitut voitiin jättää valitsematta. Oltermanni ja lautamiehet muodostivat yhdessäkylänoikeuden, joka sovelsi kyläjärjestystä käytäntöön ja jolla oli oikeus sakottaa kyläläisiä yhteisten päätösten noudattamatta jättämisestä. Vuonna 1757 annettiin kuninkaallinen päätös, jonka mukaan kyläoikeuden ratkaisemasta asiasta sai valittaa kihlakunnanoikeuteen.[4]Kyläkokouksissa voitiin valita kylään myös mylläri,paimen ja seppä.[5]

Kylänvanhin, jonka toimikausi kesti yleensä yhdestä kolmeen vuotta, kutsui isännät kyläkokouksiin ja johti aita-, tie- ja palotarkastuksia. Hän myös valvoi, että talot lähettivät heille sovitun määrän väkeä yhteisiin töihin.[6]Kyläjärjestyksissä määrättiin aitojen ja veräjien ylläpidosta, ojien ja vesivakojen kaivamisesta, teiden rakentamisesta ja kunnossapidosta, yhteismaiden käytöstä, peltojen lannoittamisesta, karjan päästämisestälaitumelle, kylien paloturvallisuudesta sekä muista vastaavista töistä. Erilaiset keräystehtävät, sudenajojen eli kallien järjestäminen sekä tietojen välittäminen kuuluivat nekin toisinaan kylähallinnon tehtäviin.[7]

Jo mallikyläjärjestys viittasi hyvän järjestyksen ylläpitämiseen kylässä. Myös Etelä-Pohjanmaan kyläjärjestykset käsittelivät varsinkin 1800-luvulla yhä enemmän yleistä järjestystä. Tämä puolestaan johti pitäjäkurinvoimistumiseen. Kun useimmat pitäjänkyläasetukset määräsivät oltermannit ilmiantamaan nimismiehelle kaikki rikokset, niistä muodostui käytännössä paikallisia pitäjänlakeja. Niiden rikkomisesta joutui käräjille, jossa syyttäjinä toimivat nimismiehet. Lapuan laki (1843) kuului aikanaan pitäjänlaeista ankarimpiin.[8]

Lähteet

  1. Jump up Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965, Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982, s. 22–23, 26–27, 33–35, 67–81, 97–100.
  2. Jump up Kallio 1982, s. 22–31, 36–41, 48.
  3. Jump up Kallio 1982, s. 33–35, 67–81, 97–100.
  4. Jump up to:a b Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939, Kallio 1982, s. 15, 49–51, 67–81, 86–93.
  5. Jump up Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.
  6. Jump up Esko Aaltonen: Kylä. Teoksessa Yhteiskuntatieteiden käsikirja I, Otava 1963, sivu 328.
  7. Jump up Kallio 1982, s. 200–225.
  8. Jump up Kallio 1982, s. 225–248,
    Kallio, Reino, Tehokas pitäjälainsäädäntö – eteläpohjalainen erikoisuus. Eteläpohjalaiset Juuret 1 / 2014, s. 65–71.

Katso myös

*Joutilaisuus

Aiheesta muualla

Pitäjänlaki

Pitäjänlaki on joko kihlakunnanoikeuden tai pitäjänkokouksen säätämä ja maaherran (kuvernöörin) vahvistama sekä koko (suur)pitäjälle tarkoitettu historiallinen järjestyssääntö, jonka perusteella kihlakunnankäräjät saivat oikeuden sakottaa pitäjäläisiä sen rikkomisesta tai laiminlyömisestä. Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla vuoden 1742kyläjärjestysohjeen perusteella laaditut pitäjänkyläasetukset olivat pitäjänlakeja siksi, että kyläkokouksissa taikylänoikeudessa tehdyistä päätöksistä sai vuonna 1757 annetun kuninkaallisen päätöksen mukaan valittaa kihlakunnankäräjille, joka ratkaisi valituksen asianomainen kyläjärjestys lakikirjanaan.

Painetut pitäjänlait

Pitäjänlakeja painettiin Ilmajoen (1805, 1821, 1846), Kuortaneen (1810), Kälviän (1816), Lapväärtin (1816),Lohtajan (1818), Isonkyrön (1834), Lapuan (1843), Laihian (1869) ja Vähänkyrön (1880) pitäjäläisten tarpeisiin. Kyläyhteisöjen taloudellista yhteistyötä koskevissa kysymyksissä käräjät ratkoivat syntyneitä kiistoja harvakseltaan pitkin 1800-lukua. Järjestysrikkomuksissa, joihin kuuluivat esimerkiksi yöjuoksu, kuokkavierailu, luvattomat tanssit ja niihin osallistuminen sekä joutilaisuus, rangaistiin sen sijaan vain Ilmajoen, Lapuan, Laihian ja Vähänkyrön kyläasetusten mukaan. Muualla Etelä-Pohjanmaalla sekä mainituissakin pitäjissä ennen pitäjälakeja sakotettiin järjestysasioissa erityisten pitäjänsopimusten nojalla.[1]

Oikeudellisesti pitäjänlaeista merkittävin oli Lapuan laki, alkuperäiseltä nimeltään Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus, Lapuan Pitäjäsä, laitetut wuonna 1843, joka painettiin seuraavana vuonna. Anton Kankaan kirjoittama, muttaArtturi Järviluoman julkaisema näytelmäPohjalaisia mainitsee hallitussäännön pari kertaa oikealta nimeltäänkin. Lisäksi näytelmä tuo esille käsitteen pitäjänlaki, kun yhden päähenkilön Harrin suuhun asetetaan hallitussäännön 7.§:n mukainen repliikki:”Siihen (purpurin soitto) saakin loppua tältä päivältä, että ehditte kymmeneksi kotihinne, niinkuin pitäjän laki määrää.”[2]

Pitäjänsopimukset

Painettuja kyläasetuksia edelsivät yleistä järjestystä koskeneet pitäjänsopimukset, joille oli hankittu maaherran vahvistus ja jotka asettivat niitä rikkoneille uhkasakkoja. Ensimmäiset järjestyssäännöt syntyivät pääasiassa 1700-luvun kolmena viimeisenä vuosikymmenenä, Vöyrin asetus jo 1749. Järjestyssäännöt, joita välillä myös täydennettiin, olivat monin paikoin kihlakunnanoikeuksien ohjenuorana kymmeniä vuosia, esimerkiksiKyrönmaassa satakunta vuotta. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Isossakyrössä ja Järviseudullajärjestysrikkomusten käräjätuomiot perustuivat yksinomaan pitäjänsopimuksiin. Käytännössä ei ollut eroa, tuliko sakotetuksi pitäjänsopimuksen vai pitäjänlain perusteella.

Pitäjälainsäädännön toteutus

Kun pitäjänsopimusten ja -lakien nojalla kihlakunnanoikeudet ryhtyivät Etelä-Pohjanmaalla rankaisemaan sääntöjä rikkoneita, voi puhua pitäjäkurista. Pitäjälainsäädännön toteutumista valvoivat kylissä oltermannit,seksmannit, kihlakunnanoikeuden lautamiehet sekä ylimpänä nimismiehet, joista viimeksi mainitut toimivat käräjillä syyttäjinä. Sekä pitäjänlait että pitäjänsopimukset kuulutettiin vuosittain kirkossa.

Järjestyssääntöihin perustunut paikallislainsäädäntö oli eteläpohjalaista erikoisuutta, sillä vaikka läntisessäSuomessa, Hämeessä ja 1800-luvun lopulla myös Karjalassa laadittiin vastaavanlaisia järjestyssääntöjä, niiden käräjäkäsittelyistä ei ole – mahdollisia yksityistapauksia lukuunottamatta – lainkaan tietoja. Myöskään Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ei järjestyskysymyksistä käyty käräjiä paikallislainsäädännön pohjalta.

Pitäjälainsäädännön rangaistuksia olivat ainoastaan sakot, joiden suuruus vaihteli pitäjittäin. Ankarimmin sakotettiin Laihialla, jossa esimerkiksi ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta määrättiin sakkoa viisi ja luvattomasta hevosajelusta kaksikymmentä ruplaa. Samoista rikkomuksista sai Lapualla sakkoa seitsemän ruplaa, josta yöjuoksun osuus oli kaksi ruplaa. Sakoista nimismies peri yleensä puolet loppuosan siirtyessä pitäjän köyhille. Käytännössä kihlakunnanoikeus toimi näin pitäjälainsäädännön ylimpänä oikeusasteena, johon voitiin vedota kylänoikeuden päätöksistä. [3][4][5]

Katso myös

Lähteet

  1. Jump up Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Jyväskylä 1982, s. 67–100.
  2. Jump up Järviluoma, Artturi, Pohjalaisia. Porvoo 1966 (12.painos), s. 36, 51–52, 59–60, 108–109.
  3. Jump up Kallio 1982, s. 225–240.
  4. Jump up Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 39 ja ss.
  5. Jump up Kallio, Reino, Tehokas pitäjälainsäädäntö – eteläpohjalainen erikoisuus. Eteläpohjalaiset Juuret 1 / 2014, s. 65–71.

Aiheesta muualla

Reino Kallio

Mainokset