Lapuan laki (1843) yleistä järjestyksenpitoa toteuttamassa

Maatalouden yhteistyöstä järjestyksenpitoon

Vuonna 1742 Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät kyläjärjestysohjeen, toiselta nimeltään mallikyläjärjestyksen, jonka mukaan jokaisen kylän johtoon oli asetettava kylänoikeus. Sen muodostivat oltermanni ja kaksi kylän lautamiestä. Kyläjärjestyksellä haluttiin kohentaa kylien taloudenpitoa ja tehostaa yhteistoimintaa sarkajakoisessa yhteiskunnassa. Etelä-Pohjanmaalle kyläjärjestykset soveltuivat myös isonjaon jälkeen siksi, että jako suoritettiin maakunnassa puutteellisesti.
Taloudellinen yhteistoiminta tarkoitti yhteisten aitojen, veräjien, teiden, ojien ja siltojen rakentamista ja kunnossapitoa. Myös kylien paloturvallisuus kuului oltermannien ja kylän lautamiesten tehtäväkenttään. Pohjanmaan läänin maaherra Gustaf Abraham Piper oli kyläjärjestysten juurruttamiseksi suomennettanut mallikyläjärjestyksen siinä tarkoituksessa, että kukin kylä voisi itse laatia omiin oloihinsa sopivan kyläasetuksen.
Aluksi mallikyläjärjestyksen suomennoksia saatettiin käyttää sellaisenaan, mutta vähitellen ryhdyttiin laatimaan omia kyläasetuksia. Lapua sai ensimmäisen kyläasetuksensa 1769. Suomen sodan jälkeen otettiin tässä suurpitäjässä – kuten laajemminkin Etelä-Pohjanmaalla – käyttöön Ilmajoen uudistettu kyläasetus, jonka Maamiesseura oli laatinut tätä pitäjää varten 1805.
Vuoden 1742 kyläjärjestysohjeessa ei ollut kuin yksi järjestyksenpitoon liittynyt pykälä. Se kielsi vastaanottamasta kylään kotureita tai ”muuta halpaa wäkee” (§ 30). Kehitys Etelä-Pohjanmaalla johti kuitenkin siihen, että yleisestä järjestyksestä tuli kyläjärjestysten keskeinen sisältö. Tämä johtui siitä, että eteläpohjalaista yhteiskuntaa vaivasi jo 1700-luvulta alkaen erityinen nuoriso-ongelma, joka lopulta johti noin sata vuotta kestäneeseen väkivallan aaltoon. Sen juuret voi laskea ulottuvan isoonvihaan asti.
Pohjanmaa oli isonvihan aikana todella kokenut kovia: maakuntaa oli hävitetty tavattoman rajusti, asukkaita oli surmattu tuhatmäärin, heitä oli raiskattu, kidutettu ja myyty orjiksi jopa siinä määrin, että voi puhua suoranaisesta kansanmurhasta. Kaikki nämä traagiset tapahtumat lisäsivät turvattomuutta, samalla kun ikiaikaiset miehiset ihanteet ja jopa raakuudet jäivät vaikuttamaan ihmisten arkitodellisuuteen.
Kaiken lisäksi myös esivalta oli menettänyt uskottavuutensa varsinkin nuorten silmissä, koska venäläiset olivat pystyneet miehittämään kaukana rajan takana olevan maakunnan. Siksi hämmentyneen nuorison käytös alkoi poiketa tavanomaisesta. Monessa tapauksessa uuden käytöskulttuurin esikuvat saatiin Ruotsista.
Nuorten näkyvin liikehdintä liittyi juopotteluun, sakkiutumiseen, metelöintiin, kyläkiertoon, yöjuoksuun, tanssiin, korttipeleihin sekä vallattomuuteen ja ilkivaltaan. Vanhemman väen piirissä nämä turmiollisina pidetyt elämäntavat koettiin niin vakaviksi, että niiden uskottiin horjuttavan jopa sääty-yhteiskunnan perusteita. Esimerkiksi yöjuoksu ja tanssi katsottiin sikäli vaarallisiksi, että ne uhkasivat vanhempien valtaa päättää lastensa avioliitoista, mikä oli vastoin yhteiskunnan ihanteita.
Nuoriso-ongelmista huolimatta Etelä-Pohjanmaa koki kuitenkin isonvihan jälkeen voimakkaan taloudellisen nousun, samalla kun väestön määrä kylissä lisääntyi ennätysvauhtia. Tätä talouden kehitystä siivittivät varsinkin maatalouden sivuelinkeinot, kuten tervan- ja potaskanpoltto niin, että maakunta kuului 1800-luvun alussa Suomen vauraimpiin alueisiin. Tähän uuteen ja aikaisempaa dynaamisempaan taloudellis-yhteiskunnalliseen tilaan eivät sääty-yhteiskunnan jäykät periaatteet enää soveltuneet, ja niihin oli etenkin nuorison vaikea sopeutua.
Nuorten elämäntapojen muutos isonvihan jälkeen oli ilmausta kollektiivisen uskonnollisuuden osittaisesta murtumisesta, mikä Ilmari Salomiehen mukaan johti entistä suurempaan sekä yhteiskunnalliseen että hengelliseen piittaamattomuuteen. Toisaalta uusi tilanne antoi mahdollisuuksia myös uskonnollisen elämän syventämiseen, mikä synnytti herätys- ja hurmosliikkeitä. Ne puolestaan syyttivät virallista kirkkoa maallistumisesta, mikä johti puhdasoppisen kirkollisen ajattelun ja siihen liittyneen järjestyksenpidon voimistumiseen. Järjestysvaltaa vahvistivat myös vapaudenajan pakkoasetukset: vihatut palkollis- ja värväysasetukset.
Nuorison aktivoituminen ja alkava itsenäistyminen kasvattivat kuilua vanhempaan väkeen niin, että Etelä-Pohjanmaan rahvaan edustajat joutuivat jo 1771 kirjoittamaan valtiopäivävalitukseensa tylyn toteamuksen: vanhempien ja lasten välinen epäsopu oli saanut sellaiset mitat, että ensin mainitut olivat yhteenotoista useimmiten selviytyneet vain ”verissä päin ja murskatuin jäsenin”.
Papiston lisäksi yhteiskunnan tilan säilyminen vakaana oli myös maata viljelevälle väestölle tärkeää jo yksin elinkeinon harjoittamisen vuoksi. Pitkälle 1800-luvun puolelle asti Etelä-Poh-janmaalla vallitsi ankara työvoimapula, sillä tervan- ja kydönpoltto vaativat runsaasti työntekijöitä. Juopottelun, yöjuoksun, vapaapäivien tai myöhään yöhön jatkuneiden tanssien uskottiin vieroittavan palkollisia ja nuoria työnteosta, samalla kun vapaa-aikaa muutenkin pidettiin tarpeettomana. Siksi talojen isäntien etujen mukaista oli, että palkolliset ja nuoret pysyivät raiteillaan eivätkä omalla käytöksellään aiheuttaneet epäjärjestystä.
Kun kirkkokurista ei ollut apua nuorten hillitsemiseksi, siirryttiin Etelä-Pohjanmaalla yleisesti 1770- ja 1780-luvulta alkaen pitäjäkurin aikakauteen. Pitäjäkuri oli uusi kurinpitomuoto, joka kehittyi kotikurin, kyläkurin ja kirkkokurin rinnalle. Pitäjäkuriksi voidaan nimittää itsehallinnollisten elinten laatimia ja koko (suur)pitäjälle tarkoitettuja nuorison käyttäytymissääntöjä, joille hankittiin maaherran (kuvernöörin) vahvistus ja joiden perusteella kihlakunnankäräjät saivat oikeuden sakottaa niitä rikkoneita. Suomessa pitäjäkuri oli lähinnä vain e t e l ä p o h j a l a i n e n ilmiö, ja jo Ruotsinvallan lopulla näiden omintakeisten järjestyssääntöjen nojalla rangaistiin käräjillä noin 600 henkilöä. Heistä valtaosa oli nuoria.
Pitäjäkuri oli muita kurimuotoja ankarampaa siksi, että se merkitsi rikkomuksiin syyllistyneiden kriminalisointia eli tekemistä pikkurikollisiksi, joten rikoksentekokynnys alentui näin huomattavasti. Kun Lapuan laki vuodelta 1843 ja erityisesti sen hallitussääntöosa merkitsivät pitäjäkurin huippua Etelä-Pohjanmaalla, keskitytään tässä artikkelissa ainoastaan tämän järjestyssäännön toteuttamaan järjestyksenpitoon.

Lapuan lain keskeisimmät kurisäädökset

Lapuan hallitussäännön ”isänä” voidaan pitää kuvernööri C.O. Crontedtiä, jonka samanniminen isä oli Suomen sodan aikana antautunut joukkoineen Suomenlinnassa. Kuvernööri Cronstedt nuoremman toimet pitäjäkurin kiristämiseksi tulivat selvästi näkyviin uudistettaessa Lapuan kyläasetusta. Lapualaiset olivat pitäjänkokouksessa 1842 hyväksyneet oman, Ilmajoen vuoden 1821 asetuksen pohjalta laaditun 39 pykäläisen kyläjärjestyksen ja vahvistuttaneet sen kihlakunnanoikeudessa helmikuussa 1843.
Kuvernööri ei kuitenkaan hyväksynyt lapualaisten esitystä sellaisenaan, vaan vaati siihen tiukkoja järjestyksenpitomääräyksiä. Siksi Cronstedtin toiveiden mukaisesti Lapuan pitäjänkokous lisäsi kyläasetukseen erillisen hallitussäännön, jossa oli kaikkiaan 15 pykälää. Näin laadittu kaksiosainen ”Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus, Lapuan Pitäjäsä, laitetut wuonna 1843” – jota sittemmin nimitettiin kansanomaisesti Lapuan laiksi – painettiin 1844 Wolffin kirjapainossa Vaasassa.
Lapuan laki

Lapuan lain nimiölehti

Jo kyläasetuksen suomennoksessa näkyi Cronstedtin käden jälki. Oltermannien ja lautamiesten sijasta Lapuan laissa puhuttiin yksinomaan kylän päällysmiehistä ja apumiehistä. Näiden valintaakaan ei Lapualla enää uskottu kyläläisille, vaan tehtävä määrättiin pitäjänkokoukselle. Paitsi että kylän johtajien oli tarkasti tutkittava rikokset, heidän oli valvottava niitä pitäjänkokouksen päätöksiä, jotka oli jo aikaisemmin vahvistettu lääninhallituksessa.
Palkolliset eivät saaneet nytkään erota omavaltaisesti palveluksestaan ennen laillista muuton aikaa. Päällysmiesten oli edelleen pidettävä huolta henkikirjoituksen oikeellisuudesta sekä siitä, ettei ketään otettu laittomasti pitäjään. Irtolaiset oli ilmiannettava nimismiehelle. Kiellettyjä olivat niin ikään luvattomat hevosajelut, mistä pitäjänkokouksessa oli päätetty viimeksi elokuussa 1842. Vanhaa sopimusta oli korjattu ilmeisesti siksi, että kuvernööri oli itse 1838 kieltänyt läänissään tarpeettomat ajelut toisten hevosilla, joten eri päätökset piti saada yhdenmukaisiksi.
Lapuan hallitussääntö määräsi koko pitäjään täydellisen öisen ulkonaliikkumiskiellon kahden ruplan uhkasakolla, sillä ”työtä tekevästä kansasta” kukaan ei saanut olla poissa kotoa talvisin kello yhdeksän ja kesäaikana kello kymmenen jälkeen. Jokaista, joka tavattiin muitten pihoilla, teillä tai kyläraiteilla ”luikkaawana ja ääntelewänä”, uhattiin laillisella edesvastuulla.
Isännät velvoitettiin pitämään huolta siitä, että lapset ja palkolliset olivat kaikkina arkipäivinä työssä eivätkä kuluttaneet aikaansa joutilaisuuteen. Tämän säännön rikkomisesta määrättiin ensimmäiseltä kerralta kolmen ruplan sakko, toiselta kerralta kuusi ja kolmannelta kaksitoista ruplaa. Sakko oli viisi ruplaa, jos joku salli huoneissaan tai pihoillaan joukon joutilaita ihmisiä ”juopumusta, speliä ja meikkaamista (meluamista) harjoittain eli muutoin ittiänsä siiwottomasti käyttäin”. Isäntä oli velvollinen maksamaan palkollistensa puolesta heidän sakkonsa, jotka hän sai periä takaisin heidän vuosipalkastaan.
Häitä, naittajaisia, ”hyppykokouksia eli muita ryhisewiä ajankuluja” ei ollut lupa järjestää sunnuntai-, juhla- eikä lukukinkeripäivinä, ellei sitten halunnut kärsiä 4,80 ruplan sakkorangaistusta. Morsiuspari ei saanut ottaa vastaan rahalahjoja eikä tarjota viinaryyppyjä viiden ruplan uhkasakolla, ja sama rangaistus koski isäntää, jos hän salli sellaisen keräämistä. Vanhaan tapaan kiellettiin myös kuokkavierailut.
Lisäksi kaikki isännät velvoitettiin antamaan apua, mikäli kylän päällysmies ja apumiehet ”tappelun tai muun siiwottomuden alla” sellaista tarvitsivat. Kylänoikeuden jäsenille tuli muutenkin antaa kaikki ”welwollinen kunnia” eikä esimerkiksi kyläkokouksissa saanut heitä kohtaan käyttäytyä sopimattomasti.
Lapuan laki oli siihenastisista säädöksistä ankarin, sillä se rajoitti hyvin kattavasti nuorten muutenkin vähäistä vapaa-aikaa. Vaikka hallitussääntöön oli pääasiassa kerätty vanhoja pitäjänkokouksen päätöksiä, uutta oli nimenomaan ehdoton öinen ulkonaliikkumiskielto. Lapuan lain soveltamisalueena oli emäpitäjän lisäksi Kauhavan, Ala- ja Ylihärmän sekä Nurmon kappelit.

Sakotettujen määrät aihepiireittäin

Koko laajuudessaan kuvernööri C.O. Cronstedtin vahvistamaa kaksiosaista hallitussääntöä ja kyläasetusta ryhdyttiin soveltamaan ensi kerran syyskäräjillä 1844. Ennen käräjäkäsittelyä järjestyssääntö oli kuulutettu pitäjän kaikissa kirkoissa ja jaettu painettuna jokaiseen taloon. Sen jälkeen lapualaisten pitäjänlaki, jota kutsuttiin myös poliisijärjestykseksi, oli voimassa noin 50 vuotta. Sitä ei liene virallisesti koskaan kumottu, kuten ei yleensä muitakaan kyläasetuksia.
Vaikka hallitussääntö perustui pääosin pitäjänkokousten päätöksiin, oli siihen lisäksi liitetty joitakin yleisiä lainsäädöksiä. Ne koskivat palkollisten henkikirjoitusta ja heidän poissaolojaan työstä, joista oli rangaistava vuoden 1805 palkollissäännön ja vuoden 1829 juopumusta koskeneen asetuksen periaatteita noudattaen. Lapuan käräjät menettelivät käytännössä niin, että ne perustelivat näitä rangaistuksia joko yksinomaan mainituilla yleisillä asetuksilla tai sitten päätöksissä ilmaistiin, että ne oli annettu sekä pitäjän oman järjestyssäännön että yleisten säädösten mukaan.
Lapuan lain kokonaisvaikutusten selvittämiseksi on seuraavaan taulukkoon otettu mukaan myös sellaiset sakotukset, joita perusteltiin niillä yleisillä asetuksilla, joista oli maininta hallitussäännössä. Tätä voi perustella sillä, että kyseiset yleiset säädökset saivat juuri Lapuan hallitussäännön vaikutuksesta tavallista tärkeämmän painotuksen. Taulukko on laadittu kymmenvuotiskausittain poliisijärjestyksen soveltamisesta alkaen. Jotta Lapuan järjestyssäännön soveltamisesta saisi kokonaiskuvan, se on käsitelty koko voimassaolonsa ajalta ja koko suurpitäjän alueelta. Tilaston yöjuoksu tarkoittaa ulkonaliikkumiskiellon rikkomista, luvaton tanssi taas osallistumista tansseihin tai niiden sallimista. (Taulukkoa voi suurentaa klikkaamalla sitä.)

helmikuu

Kaikkiaan voi Lapuan lain perusteella katsoa 50 vuoden aikana (1844–93) yli tuhannen henkilön saaneen sakkoja. Taulukossa on tosin ne henkilöt, joita rangaistiin toistamiseen, luetteloitu jokaisen sakotuskerran mukaan erikseen. Heitä ei ole kuitenkaan kovin runsaasti – arviolta pari–kolmekymmentä. Sakotetuista 225 (runsas viidennes) oli sellaisia, joiden tuomiota oli lisäksi mahdollista perustella yleisten säädösten mukaan. Niihin kuului pääosin joutilaisuus- ja henkikirjoitussääntöjen rikkojia.
Rangaistukset joutilaisuudesta eli aiheettomat vapaapäivät loppuivat tosin runsaaksi pariksi vuosikymmeneksi 1860-luvun puolivälistä alkaen, mutta alkoivat vähäisessä määrin uudestaan 1890-luvulla. Joutilaisuudesta joutui käräjille yhtä hyvin palkollisia kuin talollisia, torppareita tai itsellisiä. Väärästä henkikirjoituksesta tai irtolaisen suojelemisesta sakotettiin yleensä vain talollisia ja torppareita, kun taas palkollisia rangaistiin siitä, että he joskus jättivät palvelusvuotensa kesken.
Kuokkavieraskäräjöinnit loppuivat Lapualla kokonaan 1860-luvun puolivälissä, mutta sen sijaan luvattomasti järjestettyjen tanssien merkitys kasvoi 1870-luvun lopulla huomattavasti. Voisi olettaa, että tanssin joutuminen pitäjässä uudestaan näin kielteiseen asemaan, johtui osaksi herännäisyyden vaikutuksesta.
Rangaistuksia ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta sekä luvattomista ajeluista toisten hevosilla, jotka yhteensä käsittivät noin puolet annetuista sakoista, määrättiin säännöllisesti vuoteen 1887 saakka. Suuret nälkävuodet ja niiden jälkeinen aika muodostivat kuitenkin poikkeuksen, sillä silloin pitäjän poliisijärjestyksen mukaan ei jaettu käräjätuomioita.
Vaikka Lapuan lain mukaan rangaistiin viitisenkymmentä vuotta, rangaistusten pääpaino osui järjestyssäännön toteuttamisen ensimmäiselle vuosikymmenelle (1844–53), jolloin sakotettiin kahta kolmasosaa poliisijärjestyksen mukaan tuomituista. Vuoden 1850 väkiluvusta laskettuna sakotettujen määrä oli niinkin korkea kuin 4,4 %. On kuitenkin huomattava, että rangaistukset kohdistuivat pääosin nuoriin miehiin, joita Lapuan lain ensimmäisenä kymmenvuotiskautena oli sakotetuista arviolta runsaat 460. Luku on peräti 35 % vuoden 1850 väkiluvun 15–25-vuotiaista miehistä.
Kaikkein kirjaimellisimmin Lapuan käräjät toteuttivat pitäjän järjestyssääntöä vuosina 1844–45. Vuoden 1845 talvi- ja syyskäräjillä oli poliisijärjestyksen rikkomisesta vastaamassa yhteensä 213 syytettyä, joista 85:tä rangaistiin. On nimittäin havaittavissa, että varsinkin järjestyssäännön sovel-tamisen alkuvaiheessa monet saivat käydä selvittämässä rikkomuksiaan käräjillä kahdesti, sillä suuri osa jutuista siirrettiin seuraavaan istuntoon. Vapauttavia tuomioita annettiin ainoastaan 32:lle (15 % :lle syytetyistä). Naispuolisia syytettyjä oli tällöin 19, ja jos lopuista kolme neljäsosaa oli alle 25-vuotiaita, oli heidän osuutensa 11 % vuoden 1845 väkiluvun 15–25-vuotiaista miehistä. Yksistään siis 1845 joutui pitäjän poliisijärjestyksen rikkomisesta käräjille keskimäärin noin joka         k y m m e n e s nuorimies.

Tehostettu nuorisovalvonta

Nuoriin kohdistuneet kurinpitotoimet saivat Lapuan lain soveltamisen alkuaikoina miltei jouk-korangaistusten luonteen. Syytettyjen suuret lukumäärät käräjillä eivät olisi olleet mahdollisia, ellei pitäjässä olisi ollut erityistä oltermannien, kuudennusmiesten ja kihlakunnanoikeuden lautamiesten muodostamaa valvontaverkostoa. Toisinaan pöytäkirjasta ilmenee suoraan, että jutun oli pannut alulle oltermanni, vaikka syyttäjänä kaikissa tapauksissa toimi nimismies.
Myös nimismiehet partioivat apulaisineen kyläraiteilla. Nimismiesten kyläraittien valvonta ei ollut heille palkatonta, sillä puolet sakoista määrättiin syyttäjille, joten he ansaitsivat pitäjäkuririkkomuksista melkoisesti. Lapuan käräjien pitäjäkurirangaistukset tuottivat 1845 nimismiehille yhteensä 144,73 ja viittä vuotta myöhemmin 127,40 ruplaa. Lapualaiset nimismiehet saattoivat silti jäädä sakkojen määrässä laihialaisista virkaveljistään jälkeen, koska Laihialla kurisakot olivat kaksi–kolme kertaa suurempia kuin Lapualla. Vuonna 1844 Laihian nimismiehet ansaitsivat pitäjäkurisakoilla peräti 162,50 ruplaa.
Ilmiantajina toimivat Kustaa Vilkunan mukaan myös heränneet, jotka asettuivat luterilaisen maailmankatsomuksensa mukaisesti empimättä virkavallan puolelle pelkäämättä kostoa. Mahdollisesti juuri herännäisyyden tiliin on laskettava ruhkalaisen talollisen Matti Nisulan äärimmäistä lain kunnioitusta osoittava teko: hän ilmiantoi 1849 oman poikansa oman hevosensa luvattomasta käyttämisestä yöllä, mistä oikeus rankaisi Jaakko Matinpoikaa seitsemän ruplan sakolla.
Kun Kalajoella, Uudessakaarlepyyssä, Vöyrillä ja Munsalassa heränneet joutuivat ristiriitaan virkavallan kanssa ja syytteeseen käräjillä, tämä ehkä hillitsi heidän järjestysintoaan. Mutta näin ei käynyt ankarimman kurin pitäjässä Lapualla. Päinvastoin siellä körttiläiset ja virkavalta tuntuivat toteuttaneen yhdensuuntaisin toimin Lapuan lain kirjainta ja henkeä. Yhteinen toimintapohja oli mahdollista saavuttaa siksi, että sekä kyläjärjestystä valvovat viranomaiset että heränneet suhtautuivat molemmat hyvin kielteisesti tansseihin ja nuorten keskinäisiin kanssakäymismuotoihin.
Körttiläisten asettuminen virkavallan puolelle ja heidän toimintansa pitäjäkuririkkeiden ilmiantajina oli luultavasti se tekijä, joka nostatti häjyjen vihat heränneitä vastaan. Tämän seurauksena syntyivät joukkotapppelut, joita heränneiden ja häjyjen kesken käytiin varsinkin kappeliseurakunnissa. Samalla yksivakaisuudella, kuin ”suruttomien” kohdalla oli asianlaita, heränneet suhtautuivat myös omiin lapsiinsa.
Herännäislasten kurituksesta ovat tunnettuna esimerkkinä Kalistajan piiskahäät Nurmossa 1885. Paikkakunnan körttiläiset, jotka hakivat häätalosta yöjuoksulle hairahtuneen suuren nuorisojoukon takaisin, piiskasivat sen niin perusteellisesti, että ainakin yhden oli turvauduttava lääkärin apuun.
”Suruttomien” vastatoimilta eivät selviytyneet edes papit. Kauhavalainen talollisenpoika Iisakki Fräntilä otti kesällä 1845 luvatta itse herännäisjohtaja Niilo Kustaa Malmbergin hevosen laitumelta – oman ilmoituksensa mukaan tietämättään (!) – ja kuljetti sen Kauhavan kappelista Lapuan kirkolle. Käräjät sakottivat tästä lystistä Fräntilää kymmenellä ruplalla, joista kolme kuului korvauksena pitäjänapulaiselle. Vastaavaa sattui myös Isossakyrössä, kun taas Nurmossa ”pahuudenharjoittajat” tunkeutuivat kappalaisen Henrik Linderoosin asuntoon sekä rääkkäsivät ja pahoinpitelivät kirkonmiestä. Kauhajoella kappalainen puolestaan tapettiin 1851.
Toisaalta Lapuan laki itsekin velvoitti koviin otteisiin, sillä kylien isäntien oli autettava kylänoikeuden jäseniä tappeluissa ja heidän oli yhteisvoimin palautettava järjestys. Siksi voisikin puhua suoranaisesta suurlapualaisesta laintulkinnasta, joka hyväksyi voimakeinojen käyttämisen siinä tapauksessa, että vastapuoli avoimesti, räikeästi ja tarkoituksellisesti ensin rikkoi lakia. Sattuvasti tätä suurlapualaista laintulkintaa ilmentää Samuli Paulaharjun Härmästä keräämä, mutta myös Lapualla tunnettu hokema: ”Kun laki loppuu, niin korennolla jatkethan”.

Esimerkkejä rangaistuksista

Pitäjäkurisääntöjä sovellettiin Lapualla varsinkin 1840-luvulla kirjaimellisesti, sillä esimerkiksi öisiä ulkonaliikkumiskieltosakkoja määrättiin aivan yksittäisiin yökulkijoihin. Toisinaan käräjillä oli vastaamassa muutaman nuoren muodostama ryhmä, ja sakon sai siinäkin tapauksessa, vaikka liikkumiseen ei liittynyt mitään poikkeavaa. Kun neljä nuorta naista ja pari nuorukaista oli kulkemassa yötä vasten 10.9. 1849 Nyrhisen talon lähellä Ruhassa ilman laillista syytä, jokainen heistä tuomittiin käräjillä yöjuoksusakkoon.Vähäisestäkin nuorten yhdessäolosta, vaikka se sattui alkuillasta, saattoi saada syytteen joutilaisuudesta.
Nimismies Aleksander Favorin oli ajaessan Lapuan Kirkonkylässä 28.10. 1844 kello seitsemän aikaan illalla kuullut itsellisen Yrjö Poutun tuvasta melua ja tavannut sieltä hänen lisäkseen kolme renkiä ja kolme talollisenpoikaa toimettomina ja keittämässä perunoita. Favorin vaati nyt kaikille asianosaisille rangaistusta, koska he tuohon aikaan olivat poissa hyödyllisestä työstä ja koska usein mainitunlaisissa yhdessäoloissa juopoteltiin ja jopa syyllistyttiin karkeisiin rikoksiin. Lisäksi nimismies syytti renkien isäntiä ja talollistenpoikien vanhempia siitä, että nämä olivat sallineet lastensa ja palkollistensa olla joutilaina. 
7.pykälä

Hallitussäännön 7. pykälä

Syytetty Yrjö Pouttu kertoi, että kun hän oli seitsemältä illalla tullut työstä, oli muutamia nuorukaisia tullut hänen luokseen, ja he olivat ryhtyneet keittämään mukana tuomiaan perunoita. Tällöin nimismies oli tullut sisälle ja hajottanut joukon.
Kihlakunnanoikeus päätti vapauttaa isännät ja vanhemmat, koska ei voitu todistaa, että he olisivat sallineet lastensa ja palkollistensa toimettomuuden. Nuoret sen sijaan tuomittiin kolmen ruplan sakkoon joutilaisuudesta pitäjän yhteisen sopimuksen ja vuoden 1829 juopumusasetuksen perusteella. Itsellismies Pouttua sakotettiin viisi ruplaa joutilaisuuden sallimisesta. Syytetyistä yhdenkään ei voitu osoittaa olleen juovuksissa.
Mikäli tuomittu ei varattomuutensa takia kyennyt maksamaan sakkoja, ne voitiin korvata tietynlaisella p a k k o t y ö l l ä.  Kun kaikkiaan 18 nuorta härmäläistä, jotka syyskäräjillä 1844 olivat saaneet kahden ruplan sakon kuokkavierailuistaan, osoittautui niin varattomaksi – tai sitten he muuten vain niskuroivat suorituksissaan – ettei heiltä saatu sakkoa perityksi, nimismies Petter Otto Dahlberg haastoi heidät uudelleen oikeuteen.
Oikeus tuomitsi nuoret korvaamaan omalla työllään nimismiehelle sekä alkuperäisen sakon että oikeudenkäyntikulut (yhteensä 3,50 ruplaa). Kun sakotettujen päiväpalkaksi laskettiin talviajalta 14 ja kesäajalta 20 kopeekkaa, josta oli vähennettävä puolet, mikäli sai talosta ruuan, saattoi yksi ”jalkavieraissakäynti” aiheuttaa pahimmassa tapauksessa sakotetulle parin kuukauden ilmaisen työpalvelun nimismiehelle.
Luvaton kokoontuminen oli sakotuksen aihe jo sinänsä, kuten seuraavasta esimerkistä ilmenee.
Varanimismies Frans Nygren syytti talollisenvaimo Liisa Tuomaantytär Hakolaa siitä, että hän oli sallinut talossaan luvattoman kokouksen 23.3.1847. Syytetty kiisti jyrkästi tienneensä mitään kokouksesta ja kertoi olleensa niin syvässä unessa, ettei hänellä ollut mitään tietoa henkilöistä, jotka olivat oleskelleet hänen talossaan.
Lautamies Antti Pöyhönen kuitenkin todisti, että kun hän oli varanimismiehen kanssa astunut Hakolan tupaan, oli siellä ollut joukko nuorukaisia metelöimässä ja pelaamassa korttia. Lisäksi hän oli havainnut Liisa Hakolan olleen jalkeilla, joskin hän oli todistajan astuessa sisään heittäytynyt sänkyyn ja ollut nukkuvinaan. Kun myös Antti Hakola todisti Pöyhösen tavoin, oikeus tuomitsi Liisa Hakolan poliisijärjestyksen mukaan viiden ruplan sakkoon luvattoman kokouksen sallimisesta.
Korttia pelanneita nuorukaisia ei saatu kiinni. Liisa Hakolan ”syvän unen” salaisuus saattoikin piillä siinä, että hän näin pystyi suojelemaan kortinpelaajia rikossyyteiltä.
Yleensä mitkään selittelyt eivät auttaneet, jos hallitusäännön rikkomisesta joutui kiinni. Kun Jaakko Jaakonpoika Lauttamusta Kauhavalta syytettiin vuoden 1858 syyskäräjillä siitä, että hän oli sallinut talossaan tanssit, hän sai kiltisti maksaa 4,80 ruplan sakkonsa siitä huolimatta, ettei hän yksinkertaisesti ollut kyennyt estämään tanssien pitämistä. Lauttamuksen puheissa voi hyvinkin olla perää, sillä vallaton nuorisojoukko saattoi jopa painostaa isäntää laittomuuteen.
Sakotettujen joukossa lukuisia sellaisia, jotka sittemmin ”kunnostautuivat” puukkojunkkareina. Esimerkiksi 17-vuotiaan Antti Rannanjärven ensimmäinen käräjäsakko tuli öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta, minkä hän tovereineen nöyrästi tunnusti oikeuden edessä. Antin sukulaisista saivat käräjätuomion hallitussäännön perusteella ainakin Tuomas Tuomaanpoika, Tuomas Erkinpoika, Frans Edvard ja Juha Kustaa Juhanpoika Rannanjärvi.
Kauhavalaista Pukkilan Jaskaa sakotettiin kaksikin kertaa Lapuan lain perusteella, ennen kuin hän sai kuolemantuomion. Hänen sakottamisensa syitä olivat yöjuoksu, meluaminen tiellä, luvaton hevosella ajo sekä tanssin järjestäminen. Kaikkiaan lähes 50 myöhemmin puukkojunkkareiksi todettua sai ensimmäiset käräjäsakkonsa juuri Lapuan lain perusteella. Heidän joukossaan ei ollut ehkä kuuluisinta puukkosankaria Antti Isotaloa, joka hänkin oli kyllä varttunut aikuiseksi Lapuan lain hengessä. Isotalo avioitui kuitenkin Uudenkaarlepyyn Vuoskoskelle – siellä pitäjäkuria ei juuri toteutettu – ja välttyi näin kurisakoilta.
Pitäjäkuriasioista kehittyi joskus varsin laajoja oikeusprosesseja. Kun Lapuan Haapakoskella syytettiin 1844–45 neljää talollisenpoikaa, yhtä torpparinpoikaa ja yhtä renkiä siitä, että he olivat viettäneet päivän joutilaina Vuoren ja Harrin taloissa, tarvittiin oikeuskäsittelyyn kaikkiaan 15 todistajaa. Syyllisiksi todetut nuoret saivat luonnollisesti kolmen hopearuplan sakot, mutta heidän lisäkseen talollisenleski Maria Setälä kolme ruplaa siksi, ettei hän syytetyn äitinä ollut ilmoittanut oltermannille poikansa joutilaisuutta.
Samasta syystä rangaistiin talollista Iisakki Saarenpäätä renkinsä takia, mutta hänen sakkonsa nousi huomattavasti suuremmaksi, 15 ruplaksi. Saarenpää oli nimittäin vielä erehtynyt suojelemaan irtolaisnaista Justiina Ilkkaa, vaikka tämä ei ollut hänen palveluksessaan. Kaiken kukkuraksi isäntä oli vielä ollut humalassa.
Lapuan lain soveltaminen oli siksi kaavamaista, että se herätti arvostelua jopa säätyläisten keskuudessa, kuten seuraava esimerkki osoittaa.
Nimismies Aleksander Favorin syytti kolmea renkiä siitä, että he olivat 28.10.1844 pitäneet vapaapäivän sekä olleet juovuksissa. Lisäksi nimismies oli haastanut käräjille renkien isäntäväen, pastorin leski Matilda Hildénin, varanimismies Carl Fredrik Lagerstedtin sekä talollisen Kustaa Leskelän siksi, että he olivat sallineet rengeilleen joutilaisuuden.
Hildén, Lagerstedt ja Leskelä ilmoittivat, että ikimuistoisista ajoista lähtien pitäjässä oli ollut maantapana, että palvelusväki viikkoa ennen muuton aikaa saa ns. vapaaviikon omien asioittensa hoitamiseen. Varanimismies oli lisäksi ollut poissa sanotun päivän kotoa. Samoin lautakunta todisti, että palvelusväelle oli ikimuistoisista ajoista saakka suotu vapaaviikko.
Kihlakunnanoikeus vapautti Hildénin, Lagerstedtin ja Leskelän syytteistä. Oikeus katsoi tulleen näytetyksi toteen, että yksi rengeistä oli ollut juovuksissa, minkä takia häntä rangaistiin kolmen ruplan sakolla. Kahta muuta renkiä ei silti vapautettu, vaikka heidän ei todettu olleen humalassa. Heitä sakotettiin vapaaviikosta huolimatta kolmella ruplalla joutilaisuudesta.
Poikkeuksellisen ahdasmielinen asennoituminen nuorten yhdessäoloon synnytti luonnollisesti virkavaltaa kohtaan vihaa, joka ilmeni lopulta suoranaisena väkivaltana. Kun nimismies Anders Hagman oli illalla 12.3. 1853 valvomassa apulaisineen järjestystä Lapuan Kirkonkylässä, renki Heikki Alasaari hyökkäsi hänen kyytirättärinsä kimppuun ja aiheutti puukollaan hänelle haavan. Renki tuomittiin käräjillä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, verihaavasta, puukon paljastamisesta, meluamisesta yleisellä tiellä sekä yöjuoksusta peräti 124,80 ruplan sakkoon.
Syyskäräjillä 1856 samainen nimismies syytti viittä nuorta miestä siitä, että nämä olivat heitelleet hänen päälleen kiviä hänen mentyään Matti Talvitien saunaan, jossa syytetyt olivat pelanneet korttia. Hagman ei pystynyt näyttämään toteen poikien kortinpeluuta, koska syytetyt kiistivät tämän rikkeen. Yöjuoksusakkoon kaikki sentään tuomittiin. Lopulta 1860-luvun puolella Hagman yritettiin surmata ampumalla, minkä lisäksi hänen riihensä paloi tuhopolton seurauksena.
Myös nimismiehet Adolf Hägglund ja Ernst Hjelt joutuivat murhayritysten kohteiksi. Vuonna 1862 Lapuan nimismies joutui jälleen turvautumaan venäläisiin kasakoihin järjestyksen säilyttämiseksi. Mutta tähänkään ei väkivalta päättynyt, sillä Kustaa Perälä otti häissä yhden kasakan hengiltä. Hengestään pääsi 1880 myös Härmän seudun varanimismies Otto Chorin: hän menehtyi renkinsä puukkoon.
Lapuan laki oli keskeinen tuomioistuimen ohjenuora suurpitäjän käräjillä 1840- ja 1850-luvulla. Niinpä 1845 kaikista sakoista 36 % määrättiin oman pitäjänlain perusteella, vuonna 1850 luku oli 30 % ja kymmentä vuotta myöhemmin lähes 11 %. Käytännössä pitäjän järjestyssääntö ulkonaliikkumiskieltoineen, työpakkoineen, tanssi-, hää- ja kokoontumisrajoituksineen supisti nuorten luvalliset seurustelu- ja yhdessäolomahdollisuudet pariksikymmeneksi vuodeksi olemattomiksi.
Suurten nälkävuosien aikana Lapuan pitäjänlain merkitys alkoi kuitenkin asteittain vähentyä, eikä kurinpito sen jälkeen enää saavuttanut aivan yhtä suurta tehoa kuin vuosisadan puolivälissä. Silti vielä 1870- ja 1880-luvun vaihteessa järjestyssääntö oli edelleen voimassa, ja sakotukset sen perusteella varsin yleisiä. Vuoden 1889 rikoslaki vihdoin lopetti Lapuan lakiin perustuneet rangaistukset.

Yhteenveto

Lapuan laki yhdenmukaisti hajoavan suurpitäjän käytösnormeja ja oikeuskäsityksiä. Järjestyssäännön soveltamisen kiivaimpana aikana 1840- ja 1850-luvulla tuomioistuimet syyllistyivät ainakin yksittäistapauksissa lähes suoranaiseen mielivaltaan, koska yleisiä säädöksiä tulkittiin niin, että nuoria voitiin tuomita juopumisasetuksen perusteella, vaikka he eivät todistettavasti olleet viinan vaikutuksen alaisia, taikka rangaistuksia jaettiin joutilaisuudesta, vaikka asianomaiset olivat olleet käytännöllisesti katsoen koko päivän työssä. Parin vuosikymmenen ajan suurpitäjässä näyttää vallinneen tilanne, joka suuresti muistutti nimismiesten ylläpitämää ja johtamaa pakkovaltaa.
Perussyy jatkuvaan kurin kiristymiseen oli luonnollisesti siinä, että päättäjien keskuudessa vallitsi vankka luottamus siihen, että vain järjestyksenpitoa ankaroittamalla oli mahdollista hillitä nuorten kasvanutta tyytymättömyyttä. Kysymys oli yksinkertaisesti vanhan patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttämisestä, jonka uskottiin olevan vaarassa. Tällaisessa tilanteessa viranomaisten silmätikuksi joutuivat kaikki sellaiset ilmiöt, joiden uskottiin uhkaavan yhteiskuntarauhaa.
Tätä patriarkaaliseen peruskatsomukseen kohdistunutta uhkaa painotti arkkipiispa Edvard Bergenheimkin 1852 suorittaessaan Lapualla piispantarkastusta. Hänen mukaansa laillisen elämänmenon palauttaminen maakuntaan ei ollut mahdollista muutoin kuin lisäämällä poliisivoimia.
Venäjän vallan alussa läänin korkeimpien viranomaisten oli tärkeää osoittaa yhteiskuntarauhan palautuneen sodan jäljiltä. Eikä tavoite ollut yksin paikallinen, vaan valtakunnallinen, sillä johtavan virkamiehistön periaatteisiin kuului maan olojen pitäminen mahdollisimman vakaina. Tähän samaan päämäärään tähtäsivät myös maaherra Carl de Carnallin toimet tanssien säännöstelemisestä, kerjäläisten vaellusten estämisestä tai kyläjärjestysten käyttöön otosta. Ihanteena oli passiivinen, yhteisiin asioihin osallistumaton kansalainen, joka jätti oman elinpiirinsä ulkopuoliset asiat virkamiehistön päätettäväksi ja joka ylempiään kohtaan osoitti alamaista lojaalisuutta.
Nikolai I:n aikana olot muuttuivat yhä byrokraattisemmiksi, koska hallitsija näki Venäjän ja läntisen Euroopan vastakohdan aatteelliseksi. Sensuuri voimistui, yliopistoihin suhtauduttiin epäluuloisesti, opiskelijoiden määrää rajoitettiin ja opettajien ja oppilaiden valvonta ulottui yksityiselämään asti. Varsinkin Puolan tapahtumat heijastuivat Suomeen saakka: kapinointi siellä 1830–31 kärjisti Venäjän suhteita länsivaltoihin ja erityisesti Ruotsiin. Koska pelättiin, että keisarikuntaa voitaisiin haavoittaa sotilaallisesti ja ideologisesti juuri Suomen kautta, piti tästä maasta tehdä Venäjän puskurialue länttä vastaan. Siksi kuri ja järjestys tulivat keskeisiksi arvoiksi.
Tätä taustaa vasten oli ymmärrettävää, että myös pitäjäkuria kiristettiin viranomaisten toimesta äärimmilleen, mikä johti erityisesti Suur-Lapuan piirissä ja osaksi sen ympäristössäkin poikkeuksellisen tiukkaan lainkäyttöön. Tätä kehitystä edesauttoivat myös uskonnollinen ahdasmielisyys sekä byrokratian ajan kopeuteen ja omavaltaisuuteen taipuvan virkavallan asenteet.
Kurinpidon kiristäminen ei kuitenkaan johtanut siihen tulokseen, mihin oli pyritty. Päinvastoin Lapuan lain säätämisen jälkeen suurpitäjän henkirikollisuusluvut ensin kaksin- ja sitten kolminkertaistuivat. Alahärmän korkeat henkirikollisuusluvut herättivät jopa  J.V. Snellmanin huomiota. Häjyily kokikin suurpitäjässä ennennäkemättömän nousun maankuuluine puukkosankareineen.
Lapuan kappeliseurakunnat olivat Etelä-Pohjanmaalla johtavia väkivaltapaikkakuntia koko maassa, eikä niistä emäpitäjäkään jäänyt paljoa jälkeen. Järjestyksenpidon ongelmat heijastuivat harvalukuiseen kirjallisuuteenkin, sillä Lapuan laki on alahärmäläisen Anton Kankaan kirjoittaman ja Artturi Järviluoman julkaiseman Pohjalaisia-draaman yhteiskunnallisena kehyksenä.
Sitä paitsi näytelmä antaa koko puukkojunkkarikauden synnylle hyväksyttävän selitysperustan. Symbolisesti se ilmenee herastuomarin varoittavassa vetoomuksessa vallesmannille: ”Nämä ihmiset ovat kuin joki tuossa, joka tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, kunnes se syystä tai toisesta rupeaa tulvimahan, mutta silloin sillä ei olekaan mitään rajoja. Se särkee silloin kaikki, mitä sen tielle sattuu. Sentähden: älkää nostattako tulvaa.” Repliikki oli vahva vetoomus viranomaisille väkivaltaa vastaan.
Kurinpidon kiristäminen äärimmilleen osoitti, että patriarkaalisen yhtenäiskulttuurin keinot oman elämänmuotonsa puolustamiseksi olivat 1800-luvun puoliväliin tultaessa käyneet vähiin. Oli tavallaan ajauduttu umpikujaan, josta ei perinteisin muodoin enää ollut ulospääsyä. Väkivalta vähentyi vasta sen jälkeen, kun sääty-yhteiskunta vaihtui kansalaisyhteiskunnaksi, jolloin juopa toisaalta virkavallan ja sitä tukevien pitäjäläisten sekä toisaalta nuorison väliltä poistui.
Lähteet
Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus Lapuan Pitäjäsä, laitetut wuonna 1843. Wasa 1844.
Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Helsinki 2009.
Kallio, Reino, Häjyilyn juuret nykytiedon valossa. Eteläpohjalaiset Juuret n:o 3 / 2012. https://historiatieto.wordpress.com/1101-2/
Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Jyväskylä 1982.
Lahdensuo, Jalo, Lapuan ensimmäinen kyläasetus. Kyrönmaa VII. Vaasa 1950.
Matinolli, Eero, Vuoden 1742 kyläjärjestysohjeesta ja sen merkityksestä. Turun historiallinen arkisto XIV. Turku 1958.
Salomies, Ilmari, Suomen kirkon historia III. Helsinki 1962.
Vilkuna, Kustaa, Herännäisyys sosiaalisena ilmiönä. Kyrönmaa VII. Vaasa 1950.
Wikipedia. Seuraavat hakusanat ja niissä mainitut lähteet: Joutilaisuus, Lapuan laki, Pitäjäkuri, Pitäjänlaki, Pohjalaisia (näytelmä), Puukkojunkkarit, Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria, Ulkonaliikkumiskielto Suomessa.
Artikkeli on julkaistu Eteläpohjalaiset Juuret -lehden numerossa 3 / 2013
Mainokset
%d bloggers like this: