Näkökohtia Heikki Ylikankaan puukkojunkkarikritiikkiin

Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkariuden syitä ovat useat tutkijat pohtineet jo pitkään. Heistä Heikki Ylikankaan tulkinta perustuu hänen 1970-luvulla kirjoittamaansa teokseen Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Nyt uudessa kirjassaan Aina sitä jokin naula vetää hän ainoastaan toistaa aikaisemmin esittämänsä näkemykset sekä pyrkii entiseen tapaan mitätöimään mielipiteillään kaikkien muiden asiaa tutkineiden tulokset. Siksi puutun omalta osaltani hänen muutamiin joko vähätteleviin tai suorastaan virheellisiin kannanottoihinsa. Näin menettelen siitäkin huolimatta, vaikka Ylikangas itse ilmoittaa, ettei hänen viimeisin teoksensa ole varsinaisesti tutkimus, vaan ainoastaan ”yhden lajin tietokirja”. Lyhennettynä teoriani on tällä sivustolla:

https://historiatieto.wordpress.com/puukkojunkkareiden-aika/

Ylikankaalla näyttää olevan erinomainen taipumus vähätellä sellaista toisen kirjoittamaa tekstiä, jota hän ei itse hyväksy. Tästä voi esimerkkinä mainita ilmauksen ”nuoriso suuttui häiriökäyttäytymisen vastustamisesta”. Vähäpätöiseltä kalskahtavalla sanalla ”suuttui” hän nähtävästi pyrkii tekemään naiiviksi toisen tekstiä tai aliarvioimaan tutkimusongelman mitätöntä luonnetta. Kyseistä ilmaisua en ole käyttänyt missään omissa kirjoituksissani.
Sama linja jatkuu hänen suhtautumisessaan pitäjäkuriin. Ylikankaan tekstit paljastavat, ettei hän ole riittävästi 1970-luvulla (eikä nähtävästi paljon myöhemminkään) tutustunut järjestyssääntöjen sisältöön ja niiden merkitykseen. Niinpä en muista hänen kertaakaan käyttäneen lähteenään painettua Lapuan lakia tai viitanneen sen sisältöön tai käytännön toteutukseen. Jos muistikuvani on oikea, niin eikö tässä olisi ”laiskanläksyn paikka” etenkin, kun lain vaikutukset ulottuivat hänen esivanhempiensa kotiporteille saakka. Mielestäni puukkojunkkarius pitää nähdä laajemminkin kuin vain yksipuolisesti taloudellisena tapahtumana.
Kirkkokurin lisäksi muut nuorisoon kohdistetut yleiset käytössäännöt näyttävät olevan Ylikankaalle vieraita eikä niitä, päinvastoin kuin hän väittää, laadittu ennen 1800-luvun puoliväliä ”ympäri koko maata”. Niitä esiintyi erityisesti vain Etelä-Pohjanmaalla  ja osassa läntistä Suomea, joista viimeksi mainitussa puutteellisesti toteutettuna, kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa käy ilmi. Ennen kuin Itä- ja Pohjois-Suomesta muuta väittää, pitäisi todistaa dokumentein nuorisoon kohdistuneet käyttäytymissäännöt, niiden käytännön toteuttamiseen tarvittava organisaatio sekä niiden toimeenpano käräjätuomioina.
Suomen harvaan asutuilla seuduilta ei myöskään ole tietoja nuorten sakkiutumisesta tai muusta mellastelusta, sillä ryhmäyöstelynkin  alue ulottui ainoastaan Pohjanmaalle ja Satakunnan pohjoisosiin. Kun nuorten yleisistä käytöshäiriöistä tai joukkoesiintymisistä ei ole Pohjanmaan ja läntisen Suomen ulkopuolelta havaintoja, ei siksi ollut erityistä tarvetta ylimääräisten järjestyssääntöjen laadinnalle. Ylikangas ei myöskään ole Pohjanmaata sääntöjä tarkastellessaan ottanut riittävästi huomioon uusintarikollisuuden mahdollisuutta: käräjillä vähäisestäkin rikkomuksesta rangaistu leimautui helposti pikkurikolliseksi, jolloin hän saattoi ajautua uusin laittomiin tekoihin. Näin tapahtui varsinkin  silloin, kun syytekynnys oli erityisen matala. Tämäntapaisen kehityskulun ovat rikollisuustutkijatkin todistaneet.
Puhdasoppinen kirkko koki 1700-luvulla järjestyshäiröt hyvin vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, koska isonviha ja sen jälkeinen aika olivat riehaannuttaneet osan Pohjanmaan nuorisoa Ruotsista saatujen esikuvien mukaan kyläkiertoon, mellasteluun, yöjuoksuun, tanssin syntiin ja muuhun sopimattomaan käytökseen. Siksi kirkon ylin johto velvoitti viranomaiset maaherrojen johdolla sekä paikalliset papit ja luottamusmiehet Pohjanmaalla – vain tämä maakunta mainitaan tässä yhteydessä nimeltä – taistelemaan nuorten turmiolliseksi koettua käytöstä vastaan.
Viranomaiset ryhtyivätkin eri pitäjissä laatimaan lukuisia käytössääntöjä, joiden tarkoituksena oli lopettaa nuorten paheellisena pidetty elämänmeno. Kun sääntöjen toimeenpano uskottiin pääasiassa vain maallisille viranomaisille kuten oltermanneille, kihlakunnanoikeuden lautamiehille, nimismiehille ja käräjille, ei voida enää puhua kirkkokurista vaan pitäjäkurista, josta on säännöllisiä tietoja vain Etelä-Pohjanmaalta.
Pitäjäkurisäännöillä pyrittiin yhdenmukaistamaan yhteiskuntaa, mutta samalla niiden avulla heitettiin osa nuoria sen ulkopuolelle, jolloin heidän syrjäytymisensä oli alkuna järjestyshäiriöiden syntymiselle. Sääntöjen toteuttaminen johti nimitäin nuorison liialliseen kontrolliin ja sen seurauksena ennen pitkää  ensin kuri- ja sitten väkivaltakierteeseen: mitä tiukemmaksi kurinpito kehittyi, sitä suuremmaksi kasvoi aikaa myöten henkirikollisuus. Tämä on todistettu tutkimuksissani sekä kronologisesti että tilastollisesti.
Tietämättömyys järjestyssääntöjen yksityiskohdista tulee Ylikankaalla näkyviin erityisesti siinä, ettei hän riittävästi pidä erillään järjestyssääntöjen sisältöä ja niiden käytännön toteutusta. Tämä ero tulee selvästi esille esimerkiksi Ilmajoen ja Lapuan suurpitäjien kuri- ja väkivaltakehityksessä. Ilmajoelle laadittiin 1800-luvun alussa varsin ankarat käytösnormit, mutta niitä toteutettiin Lapuaan nähden lievästi. Niinpä Ilmajoen ja sen kappeleiden käräjillä sakotettiin 50 vuoden aikana pitäjäkurisääntöjen perusteella ”vain” vähän yli neljääkymmentä henkeä, mutta Lapualla, jonka säännöt tosin olivat hiukan Ilmajokea tiukempia, samaan aikaan yli tuhatta henkilöä.
Sama selvä ero on nähtävissä sitten myös väkivaltarikollisuudessa: Suur-Lapualla raivosivat maakunnan korskeimmat puukkosankarit, kun taas Ilmajoen seudulla esiintyi väkivaltaa huomattavasti vähemmän. Koska kuitenkin järjestyssäännöt lievästikin toteutettuna voimistivat sosiaalista kontrollia ja sitä kautta syrjäytymistä, niin Ilmajokikaan ei välttynyt henkirikollisuudelta, mutta sitä esiintyi tavattomasti enemmän ankaran kurin Lapualla.
Hyvin selvästi järjestyssääntöjen laadinnan ja niiden toteutuksen välinen ero näkyy Pohjois-Satakunnassa, Varsinais-Suomessa ja läntisessä Hämeessä, joissa kyllä laadittiin paikoin eriasteisia, joskin pääasiassa lieviä eteläpohjalaistyylisiä kurisääntöjä. Niiden toimeenpanosta käräjillä ei kuitenkaan ole mitään tietoja. Hämeessä ja läntisessä Suomessa kurinpidon nostaminen Etelä-Pohjanmaan tasolle olisi käytännössä ollutkin poikkeuksellisen hankalaa, sillä näistä maakunnista puuttui maaherrojen (kuvernöörien) ilmoitusten mukaan lähes tyystin  säännölliseen kyläkeskiseen yhteistoimintaan perustunut oltermannilaitos. Kun järjestyssäännöt kuitenkin jo sinällään aiheuttivat sosiaalista riippuvuutta, olivat näiden seutujen henkirikollisuusluvut silti muuhun maahan nähden hiukan koholla, vaikka selvästi alempia kuin Etelä-Pohjanmaalla.
Etelä-Pohjanmaahan verrattuna Hämeen ja Länsi-Suomen pitäjien paikallistason puutteellinen organisaatio aiheutti mahdollisesti sen, ettei näissä maakunnissa voitu järjestyssääntöjen perusteella toteuttaa käräjillä sellaisia nuorten joukkorangaistuksia, kuten tapahtui Kauhavalla ja Vähässäkyrössä 1700-luvun lopulla, Vöyrillä 1820-luvulla sekä 1800-luvun puolimaissa Lapuan ja Laihian suurpitäjissä, Maalahden kappeleissa ja osin Mustasaaressakin. Sosiaalisesta kontrollista vastasi läntisessä Suomessa ja Hämeessä perinteisesti edelleen papisto ja kirkolliset luottamusmiehet kirkkokurin keinoin, eivät nimismiehet, oltermannit tai paikalliset ilmiantajat käräjien johdolla kuten Etelä-Pohjanmaalla.
Pitäjäkuri, joka sisältää sekä järjestyssäännöt että niiden toteutuksen, oli siten yksinomaan eteläpohjalainen ilmiö, josta heijastui ainoastaan vähäisiä rippeitä maakunnan ulkopuolelle mutta jossa sielläkin ne saattoivat aiheuttaa lievää henkirikollisuuden nousua. Itä- ja Pohjois-Suomen harvaan asutuilla seuduilla ylimalkaisia järjestyssääntöjä alettiin laatia aikaisintaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa eikä niillä liene enää silloin ollut kovin suurta yhteiskunnallista merkitystä. Tutkimukseni johtopäätökset perustuvat näin ollen, päinvastoin kuin Ylikangas väittää, yksinomaan eteläpohjalaisiin syihin eli sellaisiin tekijöihin, jotka olivat pääsääntöisesti vain tälle maakunnalle ominaisia. Tätä osoittaa jo vuosia sitten kirjoittamani artikkelin otsikko: Pitäjäkuri – eteläpohjalainen erikoisuus.
Suorastaan kummallinen on Ylikankaan suuhuni panema väite, että eteläpohjalaiset olisivat perinnöllisiltä ominaisuuksiltaan olleet jotenkin yhdenmukaisia. Asia on pikemminkin päinvastoin, sillä puhdasoppinen kirkko ja ylhäältä ohjeensa saaneet viranomaiset loivat yhdenmukaisuutta juuri järjestyssäännöillään, jotka hyvin huonosti soveltuivat eteläpohjalaisten erilaisiin uskonnollisiin virtauksiin, nopeasti kasvaneen väestön tarpeisiin sekä eriytyviin elinkeinoihin. Erilaistumista lisäsi myös isojako monipuolistamalla elinkeinoelämää, joka puolestaan loi pohjan eteläpohjalaiselle yritteliäisyydelle, kuten tervan- ja kydönpoltolle tai kotitarveteollisuudelle sekä niiden kautta keskinäiselle kilpailulle. Yhtenäistämiskulttuurin ja erilaistumisen välinen jyrkkä ristiriita laukaisikin viime kädessä sen väkivallan, joka saattoi maakunnan henkirikollisuusluvut nousuun.
Pitäjäkurin täytäntöön pano keskeytyi aina joskus. Suomen sota ja suuret nälkävuodet olivat luonnollisia esteitä kurinpidolle, mutta toisinaan näytti myös siltä, että oli opittu ”kantapään” kautta, miten nuorten kovaa kohtelua seurasi vain entistä rajumpi väkivalta. Kun Vöyrillä ankara pitäjäkuri johti 1820- ja 1830-luvulla surmatekojen huomauttavaan nousuun, niin 1800-luvun puolivälissä kurinpito desentralisoitiin: pitäjäkurin toteutus muutettiin jälleen kyläkohtaiseksi, jonka jälkeen Vöyrin henkirikollisuus alentui pysyvästi ja laski aluksi jopa miltei minimiin.
Samanlaista kehitystä kuin Vöyrillä oli havaittavissa tilapäisesti myös Vähässäkyrössä ja Laihialla ennen nälkävuosia. Ankaran kurin toteutuksen havaitseminen vääräksi oli myös sikäli vaikeaa, että kurinpidon sekä mahdolliset kielteiset että myönteiset vaikutukset tulivat näkyviin vasta vuosien päästä, joten ratkaisujen teko tulevaisuutta varten oli hankalaa. Eri pitäjien välillä ei myöskään ollut yhteistä koordinointia, sillä jokainen niistä teki erikseen omat päätöksensä. Siksi usko ankarien rangaistusten siunauksellisuuteen pysyi lujana pitkään puukkojunkkariajan jälkeenkin.
Kun Juho Koskimies nosti pitäjänhistoriassaan (1908) Lapuan nimismiehen E. V. Hjeltin Kauhavan ”ruman vallesmannin” Adolf Hägglundin veroiseksi häjyjen vastavoimaksi, se ei ollut liioittelua. Hjelt toimi nimittäin omalla tavallaan viisaasti häjyjä vastaan. Hänen aikanaan pitäjäkurisakotukset alentuivat 1800-luvun puoliväliin verrattuna moninkertaisesti, minkä jälkeen  myös henkirikollisuus vähentyi asteittain ja lopulta oleellisesti. Hjelt toimi siten omintakeisella vastavoimallaan puukkojunkkareita vastaan ja saavutti tällä sivistyneellä tavalla myös tuloksia. 1800-luvun puolivälin nimismiehiä oli nimittäin syytetty erityisesti pikkurikollisten jahtaamisesta, joten ainakin saman vuosisadan lopun viranomaiset näyttivät oppineen vanhoista virheistään.
Puukkojunkkariteoriani perustuu väitöskirjaani Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto (1982) sekä sitä täydentävään julkaisuun Häiriköintiä ja henkirikoksia (2009). Puukkojunkkareista kirjoittaessaan Ylikangas lähestyy tutkimuksiani pääasiassa vain negaation kautta ja samoin hän on menetellyt kaikkiin niihinkin puukkojunkkaritutkimuksiin, joissa esiintyy hänen omista käsityksistään poikkeavia tuloksia. Siksi on välttämätöntä tuoda esille ne aiheeseen perehtyneet tutkijat, jotka ovat tarkastaneet tai muuten hyväksyneet tutkimustulokseni mutta joista kukaan ei ole esittänyt sellaisia tosiasioita sivuuttavia väitteitä kuin professori Ylikangas.
Väitöskirjani vastaväittäjänä toimi professori Erkki Lehtinen, joka on kirjoittanut Lapuan historian vanhimmat osat. Toisena tarkastajana toimi ansioitunut eteläpohjalaissyntyinen professori Pentti Virrankoski, joka perehtyi tarmokkaasti aiheen problematiikkaan ja antoi lukuisia yksityiskohtaisia neuvoja teorian sisällön parantamisesta. Aluksi Lehtinen tosin kritikoi hyvinkin voimakkaasti työtäni, mutta muutti myöhemmin uusien todisteiden myötä käsityksensä ja pahoitteli sitä, ettei ollut toiminut riittävän tarmokkaasti laudatur-arvosanan hyväksi. Väitöskirjaani ohjasi professori Mauno Jokipii, joka monin tavoin tuki työtäni esittäen useita parannusehdotuksia teoriani katteeksi. Häiriköintiä-teoksen käsikirjoituksen tarkasti puolestaan professori Seppo Zetterberg, joka antoi hyvin myönteisen lausunnon teokseni julkistamisesta.
Erityisesti arvostan akateemikko Eino Jutikkalan lausuntoa, jonka hän antoi oma-aloitteisesti minulle henkilökohtaisesti pian sen jälkeen, kun olimme professori Ylikankaan kanssa väitelleet aiheesta Historiallisessa aikakauskirjassa. Hän sanoi nimenomaan minun onnistuneen selvästi Ylikangasta syvällisemmin ja laaja-alaisemmin häjyilyn syiden selvittämisessä. Tästä suullisesta keskustelusta minulla ei tietenkään ole kirjallista todistetta, mutta sen sijaan kykenen dokumentein osoittamaan, että oikeustieteilijöiden laatimassa keskeisten tutkimuskirjojen luettelossa on mainittu molemmat edellä mainitut teokseni ainoina puukkojunkkaritutkimuksina. Katso lähemmin: https://fi.wikisource.org/wiki/Kirjallisuutta_oikeustieteestä#33.5_Rikosoikeus. Sama toistuu myös kriminologian bibliografiassa historian (Suomi) osalta: https://fi.wikisource.org/wiki/Kriminologian_bibliografia.
Tutkimustulokseni ovat yhdensuuntaisia myös historian lähitieteiden kanssa. Sosiologeista Elina Haavio-Mannila, joka aikanaan väitteli eteläpohjalaisista kylätappeluista, ymmärsi jo työni alkuvaiheessa kyläkurin merkityksen ja painotti häjyilyn olevan selitettävissä nimenomaan kiinteän kyläjärjestelmän pohjalta käsin. Tällä vuosituhannella Petri Rekonen pureutui puolestaan yhteiskuntatieteellisessä väitöskirjassaan Raha, aika ja itsekuri hyvin perusteellisesti teoriani sovelluksiin. Kanssani samansuuntaisia tuloksia on saanut myös kulttuuriantropologi Matti Sarmela omissa kansanperinteen selvityksissään, ja kurinpitoon perustuva kasvatusjärjestelmä on mielestäni sopusoinnussa myös psykologisten ja kasvatustieteellisten tutkimusten kanssa.
Pohjimmiltaan kurinpidon ja väkivallan välisessä taistelussa oli kyse toisaalta kollektiivisen sääty-yhteiskunnan patriarkaalisten voimien sekä toisaalta omaehtoisempaan ja yksilöllisempään toimintaan tähtäävien pyrkimysten välisestä syvästä kuilusta. Tämä ristiriita pysyi avoimena pitkälti toistasataa vuotta, ja se kasvoi koko ajan, kunnes vastakkaiset näkemykset tulivat sovitetuiksi yhteen. Sääty-yhteiskunnan asteittainen hajoaminen poisti lopulta koko ongelman, mikä tapahtui 1800-luvun lopulta alkaen.
Reino Kallio
(Laadittu 26.11.2017)
Mainokset
%d bloggers like this: