Maalaisnuorten huvittelukulttuurin juuret

 

Huvittelukulttuurin muodot

Yöjuoksun lisäksi eteläpohjalaisten maalaisnuorten keskuudessa ilmeni muitakin sellaisia harrastuksia, joita voi pitää alkavana irtautumisena perinteisestä sääty-yhteisöstä. Maakunnan elintason nousu teki mahdolliseksi vapaa-aajan vieton, kun väestön ei enää tarvinnut jokapäiväisen leivän hankkimiseksi ponnistella voimiensa äärirajoilla. Viinan yleistymisen lisäksi tanssi, kortinpeluu, kuuliais- ja hääjuhlat, kyläkierto ja hevosajelut saivat jalansijaa eteläpohjalaisnuorten ajatusmaailmassa.  Ruotsista saadun esikuvan mukaan maakunnan rannikkokaupunkeihin rakennettiin tanssitupia jo ennen 1600-luvun puoliväliä, ja pian sen jälkeen on ainakin Närpiössä tanssittu, koska vuodelta 1670 on säilynyt erään pappismiehen valitus tanssihuoneista ja muusta pitäjässä vallitsevasta säädyttömyydestä.
Toinen rahvaan nuorten yhdessäoloa lisännyt vapaa-ajan viettotapa oli kortinpeluu, joka alkoi Suomen maakunnista tiettävästi ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaalla 1680-luvulla ja yleistyi ison- ja pikkuvihan aikoihin. Kortinpeluuseen rinnastettavia pelejä olivat samoihin aikoihin levinneet kuoppa- ja seinärahan heittämiset. Näihinkin nuorten uusiin harrastuksiin kirkko ja papisto suhtautuivat kielteisesti, minkä takia rahapelien valtaan joutuneita voitiin haastaa käräjille, joskaan kovin yleistä tämä ei ollut.
Kun Etelä-Pohjanmaalla kukoisti monipuolinen hääkulttuuri jo 1700-luvulla, niiden ongelmaksi muodostuivat kuokkavierailut sekä ns. rahahäät, mikä tarkoitti sitä, että häissä myytiin alkoholia miltei loputtomasti. Paikka paikoin nuoret järjestivät myös kuuliaisia nuorenparin kunniaksi, mitkä nekin saattoivat toisinaan joutua viranomaisten silmätikuiksi.
Laihialainen maanmittari Fredrik Stiernwald toi nuorten ongelmista esille kyläkierron. Hänen mukaansa seudulle oli pesiytynyt sellainen tapa, että pojat ja nuorukaiset kiersivät ympäri kylää ja kävivät tapaamassa tyttöjä, joilla oli hallussaan viinaa. Tytöt kestitsivät sitten poikia, jotka kiertäessään paikasta toiseen hankkivat itselleen humalan ja aiheuttivat helposti epäjärjestystä. Tultaessa 1800-luvun alkuun kyläkierto näkyi luvattomina hevosajeluina: nuoret miehet ottivat salaa laitumelta toisten hevosia ja ajelivat niillä pitkin kyliä ja pitäjiä. Etelä-Pohjanmaa oli viinan viljelyn suhteen sikäli erikoisasemassa, että paloviinan käyttö yleistyi tässä maakunnassa tavallista voimakkammin juuri isonvihan aikana ja sen jälkeen.
Juopumuksesta ja viinanpoltosta rangaistiin kuitenkin yleisten lakien mukaan, joten tämä ongelma ei ollut erityisesti eteläpohjalainen ilmiö eikä sitä siksi käsitellä tässä luvussa.

 Tanssin parisataavuotinen kujanjuoksu

Vaikka tanssikulttuuri pääsi rahvaan keskuudessa alkuun ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaalla, tanssin yleistyminen oli hidasta. Niinpä 1600- ja 1700-luvun vaihde oli tanssin suhteen vielä siirtymävaihetta, sillä kun viuluista oli puutetta, jouduttiin turvautumaan lauluääneen tai huilumusiikkiin. Tanssin vakiinnuttua Etelä-Pohjanmaan viranomaiset ja varsinkin papisto koettivat estää tai hillitä  nuorten tanssihaluja, koska niihin väitettiin liittyvän erilaisia häiriöitä ja ilkivaltaa. Tanssien kautta syntyi nuorten ja vanhempien välille ristiriitaa, kun vanhempia ei enää haluttu mukaan. Viimeksi mainittujen mielestä liiallinen valvominen ja huvittelu häiritsivät työntekoa ja kirkossakäyntiä, ja heidän mielestään aviokelpoisuuskin tuli ennemmin osoittaa työnteolla ja ahkeruudella kuin tanssilla ja huvittelulla.
Erityisesti vastustettiin tansseja sunnuntai- ja juhlapäivinä, koska silloin rikottiin sapattimääräyksiä. Uskonnollisissa piireissä tanssimista pidettiin muutenkin syntinä, joten sitä ei hyväksytty senkään takia. Joka tapauksessa tanssi merkitsi yhdessä yöjuoksun ja nuorison sakkiutumisen kanssa tietynlaista nuorison heräämistä omaksi ryhmäkseen sekä samalla huvittelukulttuurin alkua. Etelä-Pohjanmaalta tanssiongelmat siirtyivät 1700-luvun jälkipuoliskolla pienellä viiveellä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, Satakuntaan, läntiseen osaan Hämettä sekä Varsinais-Suomeen, joissa kirkkokurin keinoin koetettiin rajoittaa nuorten tansseja. Eteläisissä maakunnissa nuoriso kokoontui tanssin ohella myös leikkimään kyläkeinuille. Itä-Suomeen tanssiharrastukset levisivät laajemmin vasta 1800-luvulla.

Suomalainen kansantanssiperinne on rikas ja aidosti kansanomainen.  Wikipedia.

Etelä-Pohjanmaalla mentiin tanssiongelman käsittelyssä muuta maata pidemmälle. Maakunnan rintapitäjissä tanssin rajoittamistoimet liitettiin nimittäin 1700-luvun lopulla järjestyssääntöihin ja kyläjärjestyksiin sekä samalla osaksi pitäjäkuria, jolloin tanssisääntöjen rikkomisesta joutui käräjille. Luvattomat tanssit näin kriminalisoitiin, ja niitä alettiin kutsua nurkkatansseiksi.
Vähänkyrön talvikäräjät 1781 saivat  lähes yksinomaan käsitellä nuorisokuria. Sakotetuista suurin osa eli 40 oli osallistunut Merikaarron kylässä Jakob Störvin talossa pidettyihin tansseihin. Myös isäntä itse sai sakot, koska hän oli järjestänyt avoimet tanssit, vaikka puolustuksekseen sanoikin, ettei hän tiennyt niiden olleen säädösten vastaisia.
Vuosina 1840–1889 Etelä-Pohjanmaan kihlakunnanoikeuksissa rangaistiin lähes 400 kertaa luvattomasta tanssimisesta tai tanssin järjestämisestä. Heistä noin puolet oli Lapualta, mutta myös Kuortaneella, Maalahdessa ja Mustasaaressa tanssisakkoja jaeltiin suhteellisesti muita enemmän. Sen sijaan Kyrönmaassa tanssirajoitukset eivät sakotusten määrissä mitattuna olleet kovin tärkeällä sijalla, vaikka näissäkin pitäjissä tanssisakkoja silti jaeltiin.
Laihialainen Matti Grossi otti sunnuntaina uudenvuodenaattona 1843 selvän riskin, kun hän salli talossaan tanssia, ja oli siksi vastaamassa teostaan talvikäräjillä 1844. Isäntä yritti kierrellä oikeuden edessä – tai sitten oli kovin herkkäuskoinen – sanomalla, että nuoret olivat hänelle ilmoittaneet nimismiehen itsensä antaneen luvan tanssinpitoon. Voi olla, että nuoret olivat näin puhuneet, mutta isäntää se ei kyllä auttanut yhtään: hän sai 14,80 ruplan sakot, joista tanssien osuus oli kymmenen ja sapatin rikkominen 4,80 ruplaa.
Paikallisia eroja eri pitäjien tanssisäännöissä silti oli: Ilmajoella sakotettiin vain tansseja sallineita isäntiä sekä pelimanneja, Lapualla heidän lisäkseen tanssijoita. Lapuan laki rajoitti tanssinpitoa seuraavasti: ”Sunnuntai- ja Juhla- ja Lukukinkeripäiwinä ei saada pitää häitä, naittajaisia, hyppy kokouksia eli muita ryhisewiä ajankuluja Neljän Ruplan kahdeksankymmenen kopeikan sakon haastolla hopiasa sille, joka sellaisiin laitoksiin kiellettyinä aikoina antaa huoneensa; mutta joka mainituisa laitoksisa oleskelee sakotettakoon yksi Rupla hopiasa.”  (Hallitussääntö 11. §.) Tanssin parisataavuotinen kujanjuoksu päättyi 1880-luvun lopussa, jolloin uuden rikoslain myötä käräjien tanssisakot jäivät pois käytöstä. Nyt myös nuorisoseuraliikkeen piirissä tanssi sallittiin aikaisempaa vapaammin, mikä luultavasti lisäsi liikkeen kannatusta. 

 Kuuliaisia juhlimassa

Maaseudulla oli vanhastaan käytäntönä, että nuoripari kävi hakemassa kuulutukset kirkosta, sillä pappi luki ne kolmessa peräkkäisessä jumalanpalveluksessa. Kun kuulutukset olivat ohi, voitiin järjestää kuuliaiset, jotka yhdistettyinä saattoivat vastata kihlajaisia ja hääjuhlaa. Kuuliaisten pidon alkuvaiheista on Etelä-Pohjanmaalla kuitenkin vain vähän tietoja saatavissa. Muutamissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä pitäjissä nuorenparin kunniaksi ammuttiin kuuliais- tai häälaukauksia heidän hakiessaan pappilasta kuulutuksia.
Vöyrillä tällainen ammunta oli käytössä jo 1700-luvun lopulla, koska se kiellettiin 1797 sakon uhalla. Seuraavalla vuosisadalla kihlakunnanoikeudet sakottivat mainitunlaisista laukauksista Vöyrin lisäksi ainakin Munsalassa, Uudessakaarlepyyssä ja Mustasaaaressa. Pietarsaressa, Vöyrillä ja Järviseudulla kuuliaisia voitiin pitää järjestämällä tansseja, joita kutsuttiin rytkytansseiksi ja joita Pietarsaaren ja Vöyrin pitäjänsopimukset rajoittivat voimakkaasti.
Suomenkielisissä pitäjissä kuuliaistanssit saattoivat johtaa väkivallantekoihin. Niinpä Lapuan Tiistenjoella Uiton torpassa 1859 pidettyjen kuuliaistanssien jälkitunnelmissa tapahtui surmateko, joka vei nuoren räätälinoppilaan Siperian kaivoksille pakkotyöhön. Mutta rangaistuksen sai lisäksi Uiton torppari, joka tuomittiin Lapuan lain mukaan käräjillä 4,80 ruplan sakkoon luvattomien kuuliaistanssien järjestämisestä.

 Rahahäät ja kuokkavieraat

Häät olivat menneinä aikoina koko maaseutuyhteiskunnan tärkeimpiä ja keskeisimpiä tapahtumia, joten hääseremoniat saattoivat kestää useita vuorokausia. Kutsumattomana häihin tullutta nimitettiin kuokkavieraaksi, ja jos heitä oli enemmän, puhuttiin ainakin paikoin jalkaväestä. Kuokkavierailut (golfstånderi) olivat erityisesti eteläpohjalainen ongelma, joita alun perin pidettiin sopimattomina, koska niiden katsottiin rikkovan häärauhaa. Kun Pohjanmaalla nuorten sakkiutuminen isonvihan jälkeen yleistyi, myös kuokkavierailut lisääntyivät. Viranomaiset ja papisto suhtautuivat niihin hyvin kielteisesti. Niinpä Pohjanmaan maaherra kuulutti 1756, että kuokkavieras voitiin tuomita sakkoihin ja vahingonkorvauksiin, jos hän aiheutti häiriötä. Miespuolisen vierailija voitiin lisäksi lähettää sotapalvelukseen ja naispuolinen yleiseen kehruulaitokseen. Kauhavalla, Härmässä, Vöyrillä, Isossakyrössä ja Alavudella kuokkavieraat olivat ongelmana jo 1750- ja 1760-luvun vaihteesta lähtien.
Erityisesti Lapuan suurpitäjässä, mutta laajemminkin Etelä-Pohjanmaalla uhkailtiin pitkin 1700-lukua kutsumattomia häävieraita sakoin ja jalkapuurangaistuksin. Etelä-Pohjanmaan ulkopuolella kuokkavierailuja ei sen sijaan koettu kovin näkyvänä nuoriso-ongelmana. Kuokkavieraita häihin houkutteli varsinkin viina. Viimeistään 1770-luvulla maakuntaan näyttävät juurtuneen rahahäät, jolloin käytössä olivat raharingit: häävieras maksoi monesti suuren ihailijaparven ympäröimänä riittävän summan rahaa ja sai vastikkeeksi viinaryypyn.
Lapualaista Matti Talvitietä sakotettin 1775, kun hän oli vieraillut Haapakosken Panulan talossa ”laattiallaseisojana”. Lapuan laki kielsi rahahäät kokonaan ja määräsi viiden ruplan sakon sekä morsiamelle että muille rahankeruussa mukana olleille. Kutsutta häihin tulleille oli sakko kaksi ruplaa (Hallitussääntö §:t 12 ja 13). Kun kaikkiaan 18 nuorta härmäläistä, jotka olivat syyskäräjillä 1844 saaneet kahden ruplan sakon kuokkavieraskäynneistään, osoittautui niin varattomaksi, ettei heiltä voitu sakkoa periä, haastoi nimismies Petter Otto Dahlberg heidät uudelleen oikeuteen. Se tuomitsi härmäläisnuoret korvaamaan omalla työllään nimismies Dahlbergille sekä sakon että oikeudenkäyntikulut (yhteensä 3,50 ruplaa).
Rahahäät tiesivät nuorelleparille tuloja, minkä takia kuokkavieraisiin alettiin suhtautua aikaisempaa myönteisemmin. Niinpä kun Kuortaneen kirkkoherra yritti kieltää rahahäiden pitoa, pitäjänkokous pystyi lykkäämään päätöstä parilla vuodella, kunnes 1838 hän sai tahtonsa läpi. Pitäjäläiset perustelivat nihkeää kantaansa kuokkavieraskieltoon paitsi vanhalla perinteellä myös sillä, että tällä tavalla saatiin nuorenparin talous alkuun.
Pitäjäkurin käyttöön oton jälkeen kuokkavieraita alettiin tuomita käräjillä, ja heistä ensimmäiset saivat sakkonsa jo 1770-luvulla. Vuosina 1840–1889 sakotettiin Etelä-Pohjanmaan käräjillä noin 250 kuokkavierasta, joista yli 40 % oli Lapualta tai sen kappeleista ja runsas neljännes Kuortaneen–Alavuden alueelta. Pitäjäkurin päättyminen lopetti kuokkavierasoikeudenkäynnit vähitellen 1880-luvulla.

Luvattomat hevosajelut järjestyksenpidon riesana

Luvattomat hevosajelut, joilla tarkoitettiin nuorten miesten laitumilta tai talleista käyttöönsä ottamia toisten hevosia, olivat ongelmana Ylihärmässä 1801. Sieltä villitys levisi pian naapuriseurakuntiin. Nuorten miesten humalahakuiset ajelut pitkin kyliä ja pitäjiä yleistyivätkin siinä määrin, että niistä muodostui yksi puukkojunkkariajan tärkeimmistä tunnusmerkeistä. Suomen sodan jälkeen ryhdyttiin eri puolilla Etelä-Pohjanmaata laatimaan luvattomia hevosajeluja kieltäviä pitäjänsopimuksia. Lapualla ja Vähässäkyrössä kiellot astuivat voimaan 1814 ja muissa Kyrönmaan pitäjissä vähän myöhemmin. Myös Mustasaaressa, Maalahdella ja Ilmajoella sakotettiin harvakseltaan tarpeettomista hevosajeluista.
Kun toisen hevosella hurjastelu saattoi jopa pilata eläimen, isännät olivat herkkiä ilmiantamaan laittomat ohjastajat. Kovin usein sakotetun ei silti tarvinnut maksaa korvauksia hevosajeluistaan. Toisin kuitenkin kävi isokyröläiselle talollisenpojalle Israel Ollilalle, joka oli yöllä 24.6. eli juhannusaattona 1850 ollut tavallista hurjemmalla tuulella. Hän oli ajellut talollisen Kalle Pukkisen hevosella Palon ja Lehmäjoen kylissä 11 virstaa, mistä hyvästä hän sai maksaa sakkoina yöjuoksusta ja toisen hevosen luvattomasta käytöstä seitsämän ruplaa sekä korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja lisäksi kahdeksan ruplaa.
Luvattomat hevosajelut olivat yöjuoksun jälkeen toiseksi tärkein sakotusaihe Etelä-Pohjanmaan käräjillä 1840–1889, jolloin ne käsittivät runsaat 20 % kaikista pitäjäkurisakoista. Tällöin Etelä-Pohjanmaan käräjillä sakotettiin yli 450 hevoshurjastelijaa. Rangaistuksista enin osa (60 %) painottui ajanjakson kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen. Selvästi eniten, lähes puolet,  hevosajelusakoista määrättiin Lapualla, mutta myös Kyrömaan pitäjissä ne olivat varsin yleisiä. Sakkojen suuruus tästä huvittelumuodosta vaihteli pitäjittäin suuresti: Lapualla, Isossakyrössä, Maalahdella ja Mustasaressa kerättiin sakkoa  5, Ilmajoella 5,72, mutta Vähässäkyrössä 15  ja Laihialla peräti 20 ruplaa.
Varsin usein samaa tekijää rangaistiin yhtaikaa sekä yöjuoksusta että toisen hevosen luvattomasta käytöstä, jolloin sakon kokonaismäärä nousi. Äärimmäistä lain kunnioitusta osoitti Lapuan Ruhan kylän talollinen Matti Nisula, joka ilmiantoi oman poikansa hevosensa luvattomasta käytöstä yöllä, mistä oikeus rankaisi Jaakko Matinpoikaa seitsämän ruplan sakolla. Sakkojen suuruus oli erityisen korkea Laihialla, jossa yöaikaan tapahtunut luvaton ohjastus maksoi sakkoina 25 ruplaa.
Toisinaan nuoret miehet saattoivat luvattomilla ratsastusreissuillaan syyllistyä muuhunkin ilkivaltaan. Tarpeettomat hevosajelut lisäsivät levottomuutta eteläpohlaiskylissä, ja siksi Suomen sodan aikoihin jouduttiin yhteiskuntarauhan takaamiseksi turvautumaan kylittäin asetettuihin yövahteihin. Vahtivuorot kiersivät talosta toiseen, ja niiden toimintaa ohjasivat kylien oltermannit. Yövahtien asettaminen olikin varsin tavallista maakunnan rintapitäjissä 1800-luvun puolivälissä. Vahtimiesten tehtävänä oli estää paitsi luvattomat hevosajelut myös varkaudet ja heidän oli lisäksi valvottava kylien paloturvallisuutta. Vahdit saatettiin varustaa jopa kiväärein, ja ainakin Kauhavalla vahdinpitoon osallistui 1860-luvulla joskus venäläisiä kasakoita.

 Vapaapäivät ja joutilaisuus

Huvittelukulttuurin lisääntyminen aiheutti runsaasti ongelmia, joihin pitäjähallinto joutui puuttumaan. Kun kirkko- ja pitäjäkuri kiristyivät, elettiin Etelä-Pohjanmaalla suurta työvoimapulan aikaa, sillä tervan- ja kydönpoltto sekä muut maatalouden sivuelinkeinot vaativat runsaasti työvoimaa. Siksi nuorten vapaa-ajan viettoa pyrittiin rajoittamaan, jotta työvoima olisi mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Samaan päämäärään tähtäsivät uskonnollisetkin syyt, sillä kirkollisissa piireissä nähtiin nuorten erilaiset ajanvietteet sekä synnillisinä että turmiollisina. Kun 1700-luvun lopun lähteet puhuvat huonosta kotikasvatuksesta, voi pitäjän kurisäädösten olettaa syntyneen myös siksi, että isännät halusivat siirtää kurinpidon ja kasvatusvastuun kylä- ja pitäjähallinnon sekä viranomaisten harteille, koska yksityisen talollisen oli työvoiman saatavuuden takia vaikea vaatia alustalaisiltaan säädösten ehdotonta noudattamista.
Paikalliset itsehallintoelimet eivät puolestaan järjestyksenpitoon voineet juuri muuten vastata kuin pelkin rangaistusuhkin. Erityiseksi ongelmaksi kärjistyivät 1800-luvun alussa tavallisesti maanantaihin osuneet vapaapäivät, sillä juopottelun ja muiden rientojen takia kaikki eivät pystyneet viikonlopun jälkeen töihin.  Tämän epäkohdan poistamiseksi vuoden 1805 valtakunnallinen palkollisasetus velvoitti palvelusväen olemaan kaikkina arkipäivinä työssä, mikä sääntö kertautui useissa  1800-luvun eteläpohjalaisissa järjestyssäännöissä. Näihin aikoihin tuli ajankohtaiseksi myös irtolaiskysymys. Pitäjäläiset leimasivat irtolaiset helposti laiskoiksi ja ilkivaltaisiksi ja pyrkivät sakon uhalla estämään heidän tulonsa kotiseudulleen.  Samoin useat maakunnan pitäjänkokouset karkottivat irtolaisia muun muassa irstaisen ja sopimattoman elänmäntavan mukaan kruunun työlaitoksiin.
Etelä-Pohjanmaan käräjät rankaisivat säännöllisesti palvelusväkeä heidän vapaapäivistään sekä pitäjäkurisäädösten että palkollisasetuksen perusteella.  Lisäksi kolmessa pitäjässä  täydennettiin palkollisasetusta lisäsakoin, jolloin vapaapäivien vietosta voitiin tuomita myös talollis- ja torppariväestöä. Lapuan hallitusääntö rankaisi jokaista talon omistajaa, joka hyväksyi lastensa ja palkollistensa joutilaana olon, ja samaa periaatetta noudatettiin Laihialla ja Mustasaaressa. Näissä pitäjissä rangaistiin 1840–1859 kaikkiaan 81 kertaa pelkästään ylimääräisten lisäsäädösten takia, mikä oli kuutisen prosenttia kaikista pitäjäkurisakoista.
Vaikka joutilaisuudesta rangaistiin yleisimmin vain palkollisasetuksen perusteella, valtakunnnallisen asetuksen toistaminen paikallisissä järjestyssäännöissä lisäsi luultavasti sen tehoa. Jos ottaa lisäksi huomioon myös palkollisasetuksen mukaiset sakot, jaettiin esimerkiksi Lapualla 1844–93 vapaapäivä- ja joutilaisuussakkoja kaikkiaan 225 kappaletta. Tällöin niiden osuus käsitti lähes viidenneksen kaikista kurisakoista. Joutilaisuusrangaistukset loppuivat kuitenkin muita pitäjäkurisääntöjä aiemmin – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jo 1860-luvulta alkaen.
Lähteet: katso Wikipedian hakusanoja Joutilaisuus, Kuokkavierailu, Kuuliaiset, Tanssi, Ulkonaliikkumiskielto Suomessa, Yöjuoksu ja Yövartija.

Reino Kallio

%d bloggers like this: