Paavolan kierros Tiistenjoella

Kallion serkut Tiistenjoelta toteuttivat yhdessä paavolalaisten kanssa kotiseuturetken linja-autolla Paavolan eri talojen sijaintipaikoille ja niiden lähiympäristöön. Reino Kallio selvitti matkan varrella taloihin liittyvää historiaa ja Jorma Kallio esitteli paavolalaisten haudat Simpsiön hautausmaalla. Osa selostuksesta tapahtui ajon aikana, mutta matkalla myös pysähdyttiin kymmenkunta kertaa. 

Ajoreitti: Lapuan keskusta–Valtatie 66–Paavolantie–Paavolan entinen osuuskauppa–Tiisijärventie–Pökäntie–Kuusenmäentie–Paavolan entinen osuuskauppa–Vasunmäentie–Simpsiön hautausmaa–Lapuan keskusta.

Matkalla Lapuan keskustasta Tiistelle

Ennen 1500-luvun puoltaväliä Paavolassa ei ollut lainkaan asukkaita, ellei oteta huomioon mahdollisia kivikauden kansoja tai lappalaisia. Paavola oli ajanlaskumme alusta lähtien 1500-luvulle asti pääasiassa vain eränautinnan kohteena, jolloin maamme etelä- ja lounaisosista tehtiin saalistus- ja eräretkiä asumattomille alueille. Kyrönjokisuulle muodostui noin 500–700 jKr. voimakas rautakautinen asutuskeskus, jonka kulttuurimahti perustui turkismetsästyksen kauppaan.

Tultaessa 1300-ja 1400-luvulle eli myöhäiskeskiajalle Sisä-Suomen eränautinta vakiintui. Satakunnan ja Hämeen erämaat olivat Pohjassa – niin nykyistä Väli-Suomea silloin nimitettiin – ryhmittyneet suurpitäjittäin. Etelä-Pohjanmaan asumattomilla seuduilla sijaitsivat pääosin Suur-Sastamalan (s.o. Huittisten, Tyrvään, Karkun, Kyrön ja Ikaalisten) erämaat, joiden itäpuolella sijaitsivat Suur-Pirkkalan eräsijat. Koska alueita voitiin ostaa, vaihtaa ja periä, eri pitäjien erämaat saattoivat silti sijaita myös lomittain ja sekaisin.

Erämaat olivat monesti vesistöjen mukaan nimettyjä sekä ainakin jo keskiajan lopulla tarkasti rajattuja alueita, joten erämiehet kalastivat ja metsästivät kukin omilla maillaan. Kuivatut hauet, muut kalatuotteet sekä osaksi metsänriista olivat tärkeitä veronmaksuvälineitä, sillä kruunu eli valtio peri saatavansa suurimmalta osin luonnontuotteina. Venereitti eräomistajien kaukaisimmasta kulmasta Sastamalasta kulki Kuloveden, Pyhäjärven ja Näsijärven kautta Virtain Toisvedelle, jonka erotti vain kapea kannas Lapuanjoen lähtökohdasta Kukkolammesta. Lapuanjoki mahdollisti sitten soutamisen Tiistenjoelle ja alemmaksikin.

Se, minkä niminen ja kenen omistama erämaa Paavolassa sijaitsi ennen asutuksen alkua, ei ole tiedossa, sillä erämaiden luettelot Sastamalasta ja Pirkkalasta ovat hyvin puutteellisia. Jotakin eräsijoista ja eräomistuksista voidaan silti päätellä vanhoista paikannimistä. Paavolassa huomiota herättää se, että Paavolan ensimmäiset asukkaat asettuivat sellaiselle paikalle, joiden nautinta-alueita ympäröivät tiisi-alkuiset vesistönimet (Iso-Tiisijärvi, Vähä-Tiisijärvi, Tiisipuro, Tiistenjoki).

Tiisi-sanan kantasanana näyttäisi olevan tiisa, joka on Tiisijärven nimessä lyhentynyt muotoon tiisi mahdollisesti siksi, että järviä on kaksi, jolloin oli voitu puhua myös Tiisainjärvistä tai Tiisienjärvistä. Kun Tiisijärvistä laskee Lapuanjokeen myös kaksi puroa, jäi toiselle nimi Tiisipuro, kun taas toiselle omaksuttiin tiisi-sanan monikon genetiivi tiisten (vrt. kuusi-sanan vastaava taivutusmuoto on kuusten). Lisäksi puro korvattiin erotukseksi Tiisipurosta joki-sanalla, vaikka Tiistenjoki on aivan suupuolta lukuun ottamatta pikemmin puro kuin joki.

Myös meidän sukulaisemme, professori Armas Luukko pitää mahdollisena Tiisijärven nimen yhdistämistä tiisa-sanaan. Koska ensimmäiset asukkaat asuivat Tiistenjoen lähettyvillä, tämä nimi yleistyi vähitellen koko kylän nimeksi, kuten Tuomo Paavola on Tiistenjoen historiassa esittänyt. Varsinaiseksi maakirjakyläksi Tiistenjoki merkittiin ensi kerran vasta 1592, joskin se epävirallisesti tunnettiin kylänä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Kantasanaa tiisa Tiistenjoen nimen lähtökohtana puoltaa myös kyseisen sanan merkitys. Tiisa tarkoitti aikoinaan metsänhaltia Tapion suojeluksessa olevaa, syrjäistä ja luoksepääsemätöntä seutua, jossa metsäneläimetkin saivat olla rauhassa. Kummankin Tiisijärven ympäristö oli kieltämättä tällaista aluetta, sillä suuret suot ympäröivät molempia järviä, joten pääsy oli niille veneillä sekä Lapuanjoen että Hirvijärven kautta hankalaa. Vaikeakulkuisen ympäristönsäkin puolesta Tiisijärvi täytti tiisa-sanan vaatimukset. Alun perin tiisa oli suomalaistunut muoto skandinaavisesta jumalan nimestä Dijsa, joka säilytti Satakunnassa uskonnollisen merkityksensä. Arkisessa merkityksessä tästä sanasta kehittyi viikonpäivä tiistai (tisdag).

Edellä olevan perusteella voi olettaa, että Tiisijärvien, Tiisipuron ja Tiistenjoen väliselle alueella on saattanut sijaita jokin tiisi-alkuinen erämaa, esim. Tiisijärvi, Tiisienjärvi tai Tiisainjärvi. Jos oletus pitää paikkansa, sopisi erämaa kolmen tai neljän miehenosan suuruiseksi, koska tälle seudulle perustettiin aikanaan kolme-neljä kantataloa (Paavola, Ulvinen, Sipilä, Ämmälä). Miehenosa oli erämaan koon mitta ja tarkoitti sensuuruista aluetta, jonka ympäri mies pystyi kulkemaan yhdessä päivässä.

Satakunnassa Tiisa-nimiä esiintyi alun pitäen varsin suppealla alueella Suur-Sastamalan pitäjässä. Tyrväältä tunnettiin jo varhain nimi Tiisa (1511), ja Mouhijärvellä on nykyisinkin Tiisalan kylä ja Tiisanoja, joiden länsipuolella on Paavolan talo. Huittisissa asui Sipi Tiisa (1546) ja Mouhijärvellä Jussi Tiisa (1558). Lisäksi toinen harvinainen paikannimi Kursi on yhteinen sekä Paavolalle että Tyrväälle. Paavolan ulkometsäsarka Kursinmaa sijaitsi vuoden 1747 käräjäpöytäkirjan mukaan Ylikylän ja Kuortaneen rajamailla, kun taas Tyrvään Ekoluoman alueella on sijainnut Kursi-niminen sotilastorppa. Alueella sijaitsee nykyisinkin Kursin talo ja siellä on asunut useita Kursi-nimisiä henkilöitä.

Sopisi näin ollen hyvin, että myöhemmän Paavolan talon maita käytti eräalueenaan joku Tyrvään, Mouhijärven, Huittisten tai Karkun seudun talonpoika. Samaa asiaa puoltavat myös monet muut Tyrvään ja Tiistenjoen seudun yhteiset paikan- ja henkilönimet, joista ei tässä yhteydessä puhuta enempää.

Keskiajan päättyessä (noin 1520) pysyvä asutus ulottui harvakseltaan vain Porin–Tampereen–Jyväskylän linjan eteläpuolelle sekä Pohjanlahden rannikolle, Kyrönjoki-varressa tosin aina Lapuan länsiosiin saakka. Kun Kustaa Vaasa oli asettanut tavoitteekseen erämaiden asuttamisen, oli pian edessä myös Tiistenjoen asuttaminen. Vanhoilla eräomistajilla oli etuoikeus asettua asumattomiin erämaihinsa, mutta mikäli he eivät näin menetelleet, saattoi heidän tilalleen siirtyä muita asukkaita.

Tiistenjoen Paavolan talon ensimmäiseksi isännäksi vuoden 1554 maakirja mainitsee Paavo Tuomaanpojan, joka lienee vähän aikaisemmin muuttanut pysyvästi Paavolaan. Kun Paavolta puuttui sukunimi, voisi olettaa, että hän tuli nimenomaan Sastamalasta, ei Kyrönmaalta, jossa sukunimeksi usein otettiin talon nimi. Kun Tiistenjoen kylää ei tällöin vielä ollut olemassa, Paavo luettiin pitkän aikaa kuortanelaiseksi. Ennen häntä Tiistenjoella asui vain kaksi uudisasukasta: 1546 Ulviseen asettunut Vilppu Laurinpoika, jonka talo tällöin laskettiin kuuluvaksi Haapakoskeen, sekä kolmea vuotta myöhemmin maakirjassa kuortanelaiseksi merkitty Erkki Matinpoika, Ämmälän talon perustaja.   

Pysähdys puhelinkeskuksen luona Paavolantiellä

Tämä paikka oli alun pitäen nimeltään Kuusisto. Takana oleva Tiistenjoen ylittävä silta oli olemassa ainakin jo 1755. Sen yli Ulvisen väki kulki joen rannasta niityilleen ja Sipilään Kuusistonkujaa myöten. Vasemmalla puolella avautuu Kahlaisto (Kahloinen), jonka pellot kuuluivat alun pitäen Paavolalle.

Isonvihan aikana 1714 venäläiset kidnappasivat tältä pellolta Paavolan isännän kaksi poikaa ja veivät heidät orjiksi Venäjälle. Pojat Elias ja Mikko (13 v.) Simonpojat eivätkä koskaan sieltä palanneet. Tuossa viereisessä luomassa uitettiin hevosia, mistä Kahlaisto-nimi lienee saanut alkunsa. Uusjaossa 1900-luvun alussa Kahlaisto luovutettiin Ulviselle, ja vastineeksi saatiin maata Tiistenjoen varrelta.

Kuusisto tuli asutuksen piiriin, kun tälle alueelle rakennettiin 1733 perustetun ruotujakolaitoksen takia Ulvisen, Sipilän ja Marttilan sotilastorppa  Aho. Vaikka Aho kuuluu Ulviseen, se oli paavolalaisille tärkeämpi kuin oma sotilastorppa Mantereenpää, joka sijaitsi Haapakoskella ja oli Ampialan, Keron ja Paavolan talojen yhteinen. Ahon sotilastorpan maihin kuului lisäksi Sotamaa sekä kappale niittymaata Tiistenjoen varrelta. Sotilas eli nimittäin rauhan aikana maanviljelyksellä ja kävi välillä vain harjoituksissa ja tarpeen tullen sodassa. Ahon torpasta oli monenlaisia yhteyksiä Paavolaan.

Kuusisto joutui aivan uuteen vaiheeseen, kun haapakoskelainen Uuden-Fräntin isäntä perusti tervasataman aivan Ahon lähelle Tiistenjokeen. Sieltä tervatie kulki Sotamaan vieritse Vähällemäelle ja siitä nykyisen Alastuvan tasolle, josta kulkutie kääntyi Juhanneksenmäelle. Sieltä matka jatkui Nevaniemen halki Pökkään ja edelleen Kuusenmäkeen Mäkelän editse ja Pihlajaisiin. Tie otettiin käyttöön noin 1750. Pihlajaisista kuljetettu terva vietiin sitten Lapuanjokea myöten Uuteenkaarlepyyhyn.

Paavolan vastaava tervasatama sijaitsi aivan Tiistenjoen suussa, jossa on Venesoja, eräänlainen syvänne, missä tervatynnyrit lastattiin veneisiin. Nykyaikaisessa mielessä ei tervatiestä tai yleensäkään teistä voi edes puhua. Tämän ajan tiet olivatkin lähinnä vain talvisin käytettyjä ajouria ja kesäisin korkeintaan kinttupolkuja.

Ahon sotilastorpan sotilaista tuon esille vain yhden, Matti Asplöfin, joka kuoli haavoihinsa 1789 saatuaan osuman Porrassalmen taistelussa lähellä Mikkeliä. Hänen poikansa Juho kulki tervatietä myöten Pökkään ja perusti sinne Pökän ensimmäisen eli Saltun torpan 1813 Tervatien varteen. Saltusta suku levisi Suvantoon, muihinkin Pökän torppiin, Takamäkeen ja Ylikylän Kankaalle.  Kun ruotujakolaitos lakkautettiin Suomen sodan jälkeen, Juho Pökän jälkeläiset siirsivät sotilastorpan rakennuksen Suvantoon aitaksi.

Suomen sodan jälkeen sotilastorpasta tuli tavallinen torppa Kuusisto, johon siirtyi asukkaita Ulvisesta. Aivan 1800-luvun lopulla nykyisen keskuksen paikalle perustettiin meijeri, jonka isännöitsijänä toimi Kallion isäntä Matti Paavola/Kallio. Lopulta 1927 entisen sotilastorpan maille siirrettiin kylän puhelinkeskus Topparinmäeltä.

Pysähdys Paavolan entisen osuuskaupan edessä 

Edessä aukeavan peltomaiseman tilalla oli 1800-luvulle saakka suoperäistä sekametsää, joka aluksi tietysti ulottui rantaan saakka. Mihin Paavolan ensimmäinen isäntä perusti asumuksensa 1500-luvun puolivälissä, kun hän tänne muutti?  Voisi vastata, että luultavasti Mäkisen rannan tienoille, lähelle Tiisipuroa seuraavin perustein:

  1. Isonjaon karttoihin on Mäkisen rannan kohdalle merkitty Cartanomaa-niminen alue. Sellaista nimeä ei kovin helposti anneta, ellei paikalla ole kartanoa. 2. Mäkisen Matti tehdessään salaojia löysi rantatöyräältä maan alta vanhan rakennelman, jonka Tuomo Paavolan kanssa päättelimme kellariksi. 3. Mäkisen rannan vieressä on heinää kasvava tulva-alue, jonkinlainen lahti, josta voitiin saada heinää ja laiduntaa karjaa. 4. Mäkisenranta oli pitkään rantakaistaleen ulkopuolelta viljelemätöntä aluetta. On nimittäin niin, että kun peltoa ryhdyttiin kaskeamaan, kaskenpoltto oli aloitettava asuinrakennuksesta niin kaukaa, ettei oma talo palaisi.

Jos tai kun ensimmäinen talo sijaitsi Mäkisen rannassa, niin se luultavasti siirtyi parin, ehkä kolmen sukupolven jälkeen lähelle Tiistenjoen suuta jokirantaan (Juhani Paavolan maalle), jossa se sijaitsi isonjaon karttojen mukaan 1700-luvun puolivälissä. Siellä Paavola säilyi yhtenäisenä vuoteen 1758 saakka, sillä valtio esti talojen halkomiset, koska se pelkäsi, että osataloista tulisi liian heikkoja eli veronmaksukyvyttömiä.

Peltoa Paavolassa oli 1600-luvun alussa noin 2,8 ha, joka 1760-luvun alkuun mennessä nousi lähes 6,5 ha:iin eli 13 tynnyrin- ja 24 kapanalaan. Niittyjen pinta-ala oli samaan aikaan 36,3 ha. Karjaa Paavolassa oli 1571 vielä vähän: vain 4 lehmää ja yksi lammas, mutta hevosta ei ollenkaan. Karjakanta oli 1600-luvun alkuun mennessä kasvanut noin 20 nautayksikköön eli talossa oli tällöin 2 hevosta, varsa, 8 lehmää, 3 hiehoa, 3 vasikkaa ja 7 lammasta. Luultavasti ankaran karjaruton takia karjakanta alentui 1760-luvun alussa noin 25 %:lla eli 15 ny:öön. Yleisvarallisuudeltaan Paavola oli 1700-luvun jälkipuoliskolle saakka Tiistenjoen kahdeksasta talosta tavallisesti viidenneksi tai kuudenneksi rikkain eli vähän alle keskitason, ei kuitenkaan koskaan kaikkein köyhin.

Talo omisti pellot ja niityt, mutta metsiin oli 1700-luvun puoliväliin saakka vain käyttöoikeus (rajattu omistusoikeus) eikä niillä ollut erityistä arvoa. Metsä jaettiin kotimetsään ja ulkometsään, jotka sitä paitsi olivat yhteisiä Lapuanjoen eteläpuolisten talojen kesken. Nämä yhteiset ulkometsät ulottuivat lähelle Salmen siltaa ja myös Tiisijärvet ja niiden takamaat kuuluivat Lapuanjoen eteläpuolisille tiisteläistaloille. Silti sovintojakoja oli yhteisomistuksista huolimatta talojen kesken tehty.

Rajoitettu omistusoikeus tarkoitti sitä, että valtio saattoi milloin tahansa asettaa uudisasukkaan yhteisille metsäsaroille. Näin tapahtuikin, kun Kurssin uudistalo lohkaistiin Paavolan maalta 1747. Antti-isäntä vastusti sitä, mutta ei perustellut vastustustaan metsien menetyksellä, vaan sillä, että uudisasutus uhkasi hänen niittyjään. Paavolan kotimetsä käsitti suunnilleen sen alueen, mikä nykyäänkin kuuluu Paavolan numeroon.

Paavolan kotiniityt sijaitsivat joen rannassa. Tällä kohtaa eli Eskolan ja Eino-sedän maalla sijaitsi Luomanluhta niminen niitty. Paavolan kaukoniittyjä olivat: Luomanluhta, joka sijaitsi Haapakosken Laurilan  talon maalla Jokelasta länteen, Kursinautio, joka sijaitsi Ylikylässä, Kiviluoma Hirvijärven eteläpuolella, Karanluhta ja Pitkäranta, jotka sijaitsivat Lakaluomalla suunnilleen Karan talon kohdalla, mutta toisella puolen jokea. Lisäksi Kuortanella sijaitsivat Karri, kylänluhta ja Pajuranta, joiden sijainti on jäänyt tuntemattomaksi. Kaukoniityiltä kerättiin heinää, jota pelloissa alettiin viljellä vasta 1800-luvun lopulla.

Vuonna 1747 valtiovalta salli talojen halkomiset ja halusi muutenkin edistää uudisasutusta. Paavolasta erotettiin 1758 kihlakunnanoikeuden päätöksellä kolmannes talosta vävy Yrjö Tuomaanpoika Lampimäelle ja hänen Kaisa-puolisolleen. Näin syntyneen  ALA-PAAVOLAN ensimmäinen talo sijaitsi Matti Kallion eli nykyisen Eskolan veljesten maalla, josta on löydetty rahaa ja asumusten jäänteitä. Ennen asuttamistaan Ala-Paavolan paikalla sijaitsi viereisen Paavolan vasikkahaka. Tällä paikalla Ala-Paavola oli vain noin 50 vuotta ja enintään Suomen sotaan asti, jolloin Yrjö-isäntä kuoli.

Yrjö Lampimäki oli 1700-luvulla innokas potaskan valmistaja. Potaskaa eli koivuntuhkalipeää tehtiin lehtipuista. Märät puut poltettiin ensin metsässä, tuhka säkitettiin ja keitettiin kotikartanolla muuripadassa yhdessä veden ja hiilen kanssa. Keiton jäähdyttyä valkea potaska nousi pintaan, ja se kuljetettiin rannikkokaupunkien lasitehtaille vaalentamaan lasia. Lisäksi potaskaa käytettiin puhdistusaineena. Loppuosa muuripadan keitoksesta eli kuona kaadettiin maahan. Eino Kallion maalla on ollut runsaasti potaskan kuonaa, joten alue oli Lampimäen isännän takalistoa. Potaskaa on löydetty eri puolilta Paavolan seutua, mm. Pitkästäniemestä ja Tiisipurosta Pökästä.

Pian Ala-Paavolan jälkeen Paavolasta erosi  YLI-PAAVOLA varsin erikoisella tavalla eli oikeastaan puolivahingossa.  Valtiovalta sääti 1750-luvun lopulla talojen halkomisen nopeuttamiseksi perintöoikeuden myös kuolleiden veljien ja sisarien lapsille. Tämä uusi säädös nosti yllättäen Paavolan talon perilliseksi silloisen isännän eli Antti Matinpojan veljentyttären Kaisan, jonka isä Erkki, Alanurmon Marttalan talon vävy, oli kuollut 28-vuotiaana.

Uuden säännön perusteella Kaisan holhooja ja serkku Martti Fränti – hänen äitinsä ja Kaisan isä olivat sisaruksia – vaati 1763 Kaisalle kolmannesta Paavolan talosta. Kun laki oli Kaisan puolella, jako toteutettiin siten, että Antti Matinpojan osuus halottiin kahtia, jolloin alkuperäinen Paavola tuli jaetuksi tavallaan sattumalta kolmeen yhtä suureen osaan, mikä ei suinkaan ollut alkuperäinen tarkoitus. Kaisa Erkintyttärellä oli siten todella hyvää onnea kahdestakin syystä: ensiksi valtio sääti uuden lain ikään kuin hänen perintöoikeuttaan varten ja toiseksi hänellä sattui olemaan lain hyvin tunteva holhooja (lautamies).

Voittajana oli tässä jälkijättöisessä perintöoikeudessa Yli-Paavolan lisäksi myös Ala-Paavola, ja häviäjänä myöhempi Keski-Paavola, joka menetti puolet maistaan. Jos jako olisi tehty normaalisti eli yhtaikaisesti, Keski-Paavolalle olisi tullut 40 % saadun 33 %:n sijasta, mutta Ala-Paavolalle vain 20 % saadun 33 %:n sijasta.

Mutta ennen kuin Kaisa Erkintytär saattoi saada perintöosuutensa, hänen oli avioiduttava. Kun tähän aikaan vanhemmat vielä valitsivat lapsilleen aviopuolison, Martti Fränti löysi Kaisan aviopuolisoksi Tiistenjoen Marttilan talon rengin Juho Juhonpojan, joka oli Kaisaa 16 vuotta vanhempi. Miksi juuri renki Juhon?

Juho oli vanhan merkantilistisen säännöstelytalouden uhri. Sinä aikana säädetyn palveluspakkoasetuksen mukaan talojen isännillä oli työvoimapulan takia lupa pitää tilallaan täysikasvuisista lapsistaan enintään kolmea poikaa ja tyttöä. Nuorempien lasten oli hankittava palveluspaikka muualta. Siksi Honkolan viidentenä lapsena syntyneen Juho Juhonpojankin, vaikka hän oli talollisenpoika, oli täytynyt lähteä rengiksi, mikä tarkoitti sitä, että hänet alennettiin talollissäädystä palveluskuntaan. Samalla hän menetti perintöoikeutensa. kotitaloonsa.

Lyhytaikaista palveluspakkosäädöstöä on yleisesti pidetty talonpoikaissäädyn yhteiskunnallisena alennustilana. Kun häpeällisiksi koetut pakkolait kumottiin 1747, talonpoikaissääty pyrki korvaamaan niiden voimassaolosta aiheutuneita vahinkoja, eli palveluskuntaan alennetuille säädyn jäsenille koetettiin hankkia takaisin heidän säätynsä mukainen arvo. Tämä nyt toteutui Kaisan ja Juhon liitossa. Kaisan ja Juhon avioliitosta hyötyivät molemmat: Juho pääsisi takaisin talollissäätyyn ja Kaisa saisi perintöosuuden. Aviopari vihittiin Kuortaneen Honkolassa. Häiden pitäminen sulhasen kotitalossa oli mahdollisesti jonkinlainen myötäjäisiin verrattava hyvitys siitä, että Juho pääsi isännäksi Paavolaan eikä ottanut omaa osuuttaan Honkolasta. Avioliittoa solmiessaan Juho oli jo 41-, mutta Kaisa vasta 25-vuotias.  

Kaisa Erkintyttären jälkijättöinen perintöoikeus aiheutti luonnollisesti tyytymättömyyttä Paavolan muissa perillisissä. Siksi Kaisalta ja Juholta vaadittiin edes vanhojen myötäjäisten korvaamista, joita Paavola oli joutunut maksamaan. Talvikäräjillä 1764 vahvistettiin sitten Keski- ja Yli-Paavolan asukkaiden välinen sovinto. Sen mukaan Juho lupasi maksaa 200 kuparitaalaria Antille kertakaikkisena korvauksena muille perillisille maksetuista myötäjäisistä. Summa ei ollut aivan vähäinen, sillä se vastasi suunnilleen kahdeksan lehmän tai kolmen hyvän hevosen hintaa.

Kaisa Erkintytär sai näin isänsä perintönä hankituksi oman osuutensa Paavolasta ja perusti yhdessä miehensä Juho Juhonpojan kanssa Yli-Paavolan talon. Sitä alettiin henkikirjojen mukaan asuttaa vuodesta 1766 lähtien ensimmäisestä isännästä nimensä saaneella Juhanneksenmäellä.

Talo sijaitsi 1700-luvun puolivälin tienoilla avatun tervatien varrella, sillä tontti on paikannettavissa myöhemmän Kangas-Paavolan riihen paikalle tai sen yläpuolelle, mistä Juhani Perko on löytänyt kasvistosta asumisen merkkejä. Tätä päätelmää tukee myös Tuomo Paavolan keräämä tieto, jonka mukaan Kangas-Paavolan riihi rakennettin Yli-Paavolan kiville. Yli-Paavolan kummallekin perustajalle suotiin pitkä elämä, 85 vuotta. Todettakoon vielä, että isäntä Antti Matinpojan vanhimman veljen Matinkin jälkeläiset saivat lähes 30 vuotta myöhemmin perintöosuutensa Paavolasta, mutta se korvattiin rahana.

Tärkein Paavolan 1700-luvun tapahtumista oli ISOJAKO, joka vakiinnutti talojen omistusoikeuden myös metsiin, samalla kun käytiin talojen väliset rajat. Paavolan peltojen ja niittyjen jako toteutettiin 1762 ja metsien jako 1769. Samalla suoritettiin uusi verollepano. Kun jaossa oli epävirallisena tavoitteena yhden manttaalin talo, joka käsitti noin 1200 tynnyrinalaa eli noin 600 ha ja kun Paavolan pellot, niityt ja kotimetsä olivat pinta-alaltaan noin 870 ha, siitä muodostui yksi (1) kokonainen ja 1/24 manttaalia. Paavolan ja Tiistenjoen taloilla yleensäkin olisi ollut mahdollisuus myös kohottaa manttaalilukujaan, jolloin ne olisivat saaneet haltuunsa myös ulkometsiä, mutta se olisi tiennyt verojen korotusta. Siksi sitä ei haluttu. Haapakoskelaiset sen sijaan suostuivat manttaalilukujensa korotuksiin, ja heidän maansa ympäröivät Tiistenjokea joka puolelta.

Isojako synnytti syynirajan, mutta sen ulkopuolelle jäi paavolalaisten ikimuistoinen nautinta, 50 ha:n kokoinen Vähäjärvi, josta kerättiin heinää. Paavolalaiset ja muut osakastalolliset olivat jo 1740 laskeneet järven pintaa ja työtä jatkettiin edelleen. Riita järven kuivatuksesta puhkesi 1859, jolloin järven omistajat halusivat sen kuivattaa itse. Erkkilän ja Fossin talojen asukkaat hävisivät kuitenkin riidan, sillä oikeus päätti, että järven kuivattajilla oli, jos ei nyt aivan ikuisiksi ajoiksi, niin ainakin mahdollisimman pitkäksi aikaa oikeus saada nauttia järven sadosta. Kalliolla oli järvellä latokin. Isoisä hankki sieltä mm. lehdeksiä lampaille tunnetuin seurauksin. Setäni Matti Kallion mukaan Kallio nautti tästä järven sadosta vielä 1920-luvulla, jolloin sieltä hakattiin rankoja. Olisiko syytä selvittää, onko Vähäjärven nautinta vielä voimassa?

KALLION talo on 1815 erotettu Yli-Paavolasta. Kallion talon synty on hyvin erikoinen. Kotitalostaan puolikkaan saanut Jussi Matinpoika ei nimittäin ottanut perintöosuuttaan vastaan, vaan isännäksi tulivat hänen appivanhempansa Kauhavalta, ja Jussi jäi vain vävyksi tilalleen. Kauhavan Lammilta oleva torpparipariskunta Juho Kallenpoika ja Liisa Kustaantytär ovat siis Kallion talon varsinaiset perustajat. Kun appivanhemmat vuoden 1830 paikkeilla kuolivat, Jussista tuli väkisinkin isäntä, mutta viihtyi isäntänä vain pari vuotta: hän myi talonsa 1832 Ulvisen Heikki Matinpojalle ja muutti perheineen Helsinkiin ja jäi sinne.

Mikä tällaisen omituisen perinnän aiheutti, on tietysti arvoitus. Syyksi voisi ajatella tervanpolttoa, joka Yli-Paavolassa oli voimallista juuri 1800-luvun alussa. Kaikkialla Etelä-Pohjanmaalla valitettiin, että tervanpoltto vieroitti ihmiset maataloudesta, ja pellot jäävät huonolle hoidolle. Näin taisi käydä Yli-Paavolassakin, sillä ensimmäinen isäntä Juho Juhonpoika joutui olemaan isäntänä kuolemaansa vuoteen 1807 saakka. Sen jälkeen hänen poikansa Matti avioitui vaimonsa kuoltua uudestaan, luopui talostaan ja muutti Kyyjärvelle polttamaan tervaa. Hän perusti sinne Peuralinnan uudistalon, jossa kuoli 73-vuotiaana.

Kallion oikea perillinen Jussi Matinpoika oli ilmeisesti siinä määrin vieraantunut maataloudesta, ettei halunnut sitä harjoittaa, vaan lähti ennemmin muualle. Hänen veljensä Esaias oli erikoinen hänkin: hän oli tehnyt rengin pestin Sipilään, mutta karkasi sieltä kesken. Nimismies oli tuonut hänet takaisin palveluspaikkaansa, mutta hän karkasi uudestaan, jolloin kylämiehet sitoivat hänen köysiin ja palauttivat uudestaan Sipilään. Lopulta Esa muutti isänsä perässä Kyyjärvelle, mutta palasi pian takaisin. Levoton Esaias hukkui 27-vuotiaana, mahdollisesti Lapuanjokeen.

Vaikka Yli-Paavolan pellot jäivät luultavasti huonolle hoidolle, niin silti talo rikastui tervanpolttonsa takia tavattomasti. Samalla vaurastuivat muutkin Paavolan talot. Niinpä 1800-luvun alussa Paavolan numeron talot olivat varallisuusveroluettelon mukaan Tiistenjoen toiseksi rikkain talonumero heti Topparin jälkeen. Yli- ja Keski-Paavola olivat lisäksi täysin velattomia, ja Ala-Paavolallakin oli velkaa vain nimeksi. Rikkaus oli kuitenkin katoavaista laatua ainakin Yli-paavolassa, sillä ei kulunut kuin 50–60 vuotta, niin Yli-Paavolan kaikki talot Mäkiniemeä lukuun ottamatta ajautuivat vararikkoon.

Mutta Kallion uudelle omistajalle Ulvisen Matillekin kävi lopulta hullusti, vaikka hän omisti Kallion lisäksi osan Ämmälää. Hänen kydöttämisensä Uiton kujalla Kotokannossa tuli niin kalliiksi, että hän joutui myymään Kallion 1838. Ostaja oli Yrjö Yrjönpoika Lampimäki, joka oli Yrjö Lampimäen vanhin poika. Hän oli perustanut Vähämäen torpan 1801 osaksi Ala-Ulvisen ja osaksi Paavolan maalle. Yrjön puoliso Vappu oli kotoisin Ala-Ulvisesta. Yrjöstä Kallio sai tarmokkaan isännän, joka onnistui hankkimaan neljänneksen Mäki-Paavolastakin itselleen.

Yrjö luopui talostaan 1857, mutta eli 83-vuotiaaksi, vaimo vieläkin pidempään. Kallion peri Yrjön nuorempi poika Matti, joka rakennutti Kallion vanhan talon eli sen, joka purettiin 1950-luvun alussa, sekä pikkutuvan – ilmeisesti vanhempiaan varten.  Ranskalainen Christian Moley julkaisi Pariisissa 1984 väitöskirjan eteläpohjalaisista asuinrakennuksista. Siihen on merkitty pohjapiirros myös Kallion talon rakennuksista ja piha-alueista. (Ks. myös teos Vanhaa ja uutta Lapuaa.)

Kallion uuden talon rakentaminen tapahtui hyvin pahaan aikaan, sillä 1860-luvulla alkoivat huonot vuodet, jotka huipentuivat suuriin nälkävuosiin 1866 – 68.  Niitä Kallio ei enää kestänyt. Vaikka talo luovutti ensin Mäki-Paavolan osuudet takaisin kantataloonsa, ajauduttiin vararikkoon. Kallio siirtyi veloistaan Ala-Paavolan isännän Tuomas Heikinpojan eli Vähä-Tuomaan haltuun runsaaksi kymmeneksi vuodeksi.

Matin vanhemmalle veljelle Juho Kustaalle erotettiin 1858 omaksi tilakseen MÄKINIEMI, jota sanottiin aluksi Uudeksi Kallioksi. Mäkiniemi selvisi, päinvastoin kuin Kallio vararikolta ja sai avioliiton kautta haltuunsa myös osan Rinta-Ulvista. Mäkiniemeen saatiin monien vaiheiden jälkeen vävy ja isäntä Mäkisestä, Emil Paavola. Susanna Mäkiniemi edusti siis alkuperäistä Yli-Paavolan sukuhaaraa.

Kallion nykyinen suku sai Kallion haltuunsa1876. Pian sen jälkeen kun Kallio oli mennyt konkurssiin, sama onnettomuus oli koitunut myös Yli-Paavolan kohtaloksi, sillä sen isännät Matti Kustaanpoika ja hänen poikansa Kustaa olivat niin ikään kärsineet vararikon. Mutta Matti Kustaanpojan toinen poika Matti eli Maria Kallion (Kallion isun) isä, joka sai aloittaa elämäntaipaleensa köyhänä itsellisenä pienessä mökissä, oli tarmokas mies ja sai lisäksi aviopuolisokseen Vähän-Tuomaan tyttären Annan. Anna sai isältään perintönä osan Kalliosta, mutta Matti lunasti oman osuutensa velkarahalla. Isoäitimme isä raivautti peltoa niin, että Kallion viljelyspinta-ala miltei kaksinkertaistui. Hän vuokrasi lisämaita ja hankki omistukseensa Rinta-Hakolan tilan. Hän toimi myös paikallisen meijerin isännöitsijänä.

Vanhin poika Heikki Tuomas peri sitten aikanaan Rinta-Hakolan ja vanhin eloon jäänyt tytär Maria Kallion. Tyttäret Liisa ja Miina saivat osuutensa ilmeisesti rahana. Maria Matintytär avioitui Matti Matinpoika Paavolan kanssa ja he ovat isovanhempiamme. Heidän isännyyskautensa alkoi sukunimen vaihdoksella: Paavolasta tuli nyt Kallio. Tätä nimeä oli Kalliosta jo aikaisemmin käyttänyt Matti Ulvinen 1830-luvulla, samoin Pelijaskan torppa oli Kallio-niminen.

ALANKO perustettiin 1900-luvun alussa Mäkiniemen maalle. Perustajana oli Heikki Kustaa Paavola, sittemmin Alanko. Hänen isänsä oli Heikki Matinpoika Paavola (1847–1902), joka oli Kallion isun setä. Heikki oli jonkin aikaa ollut torpparina Pökässä, missä hänen torppansa rauniot ovat yhä tallella, mutta siirtynyt sitten sieltä Kivistöön. Heikki Kustaa Alanko kuoli jo 1904, mutta hänen puolisonsa Kaisa eli Alangon Kaisa, joka oli kotoisin Lakaluomalta, eli mökissään 1950-luvulle saakka. Heikillä ja Kaisalla oli kolme lasta: vanhin poika kuoli vahingonlaukauksen seurauksena, Jussi jäi asumaan mökkiin ja Aili avioitui Kotamäelle. Jussin puoliso Aili (o.s. Kivensaari) kuoli 2017 ja saavutti paria viikkoa vaille 103-vuoden iän.

Pysähdys Yli-Paavolan talon paikalla (riihen edessä) 

Tälle paikalle Kaisa Erkintytär ja Juho Juhonppoika perustivat  YLI-PAAVOLAN talon. Tarkalleen en tiedä, missä päärakennus sijaitsi, mutta mahdollisesti juuri Kangas-Paavolan riihen paikalla, jonka jälkeen tuli tie ja sitten ulkorakennukset. Myöhemmän Keskuksen läheltä alkanut tervatie kulki luultavasti juuri pihan läpi kohti Nevaniemeä ja Pökkää. Juho oli isäntänä kuolemaansa saakka, ja sai seuraajakseen poikansa Matin, joka muutti lopulta Kyyjärvelle.

Kun Yli-Paavola halottiin 1815 kahtia Kallion erottua siitä, vanhaa Yli-Paavolaa jäi asuttamaan Maria Juhontytär, perustajapariskunnan tytär. Hän oli saanut puolisokseen Juho Kustaanpoika Sipilän. Heidän jälkeensä isäntänä oli Kustaa Juhonpoika, jonka pitäjänkokous nimitti Tiistenjoen alisen kinkerikunnan oltermanniksi 1844–47. Hänen äkillisen kuolemansa jälkeen talo halottiin kahtia 1850.  Näin syntyivät Yli-Paavola eli myöhempi Kangas-Paavola sekä Juhannes.

Nimensä säilyttäneen Yli-Paavolan isännäksi tuli Matti Kustaanpoika, joka on Kallion isun isoisä. Hän oli kahdesti naimisissa: ensimmäinen puoliso oli Kaisa-Tiina Ulvila ja toinen Liisa Miina Toppari. Isäntäväki velkaantui pahoin paitsi 1860-luvun huonojen ja vuosien myös runsaanpuoleisen viinankäytön takia. Jo 1865 velkainen Matti luovutti talonsa pojalleen Kustaalle, mutta 1873 tilanne päätyi konkurssiin ja velkojasta, torppari Erkki Erkinpojasta tuli Yli-Paavolan uusi isäntä.

Erkki Erkinpoika oli Yli-Paavolan oma torppari ja lähtöisin Arosen torpasta. Erkki Erkinpoika ja puoliso Anna rakennuttivat Yli-Paavolan uuden päärakennuksen 1876. Pariskunta oli ilmeisen arvostettu, koska Erkki valittiin yhdeksi kolmivuotiskaudeksi Lapuan kunnallislautakunnan jäseneksi. Pariskunta oli kuitenkin lapseton, minkä vuoksi he adoptoivat perillisekseen naapuritorpparin pojan Juho Kustaa Matinpojan ja tekivät hänen isästään Matti Kustaanpojasta Yli-Paavolan toisen omistajan.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Yli-Paavolan perijäksi tarkoitettu Juho Kustaa meni kyllä naimisiin Liisa Maria Uppalan kanssa ja heille syntyi tytärkin, mutta Juho Kustaa kuoli jo muutaman avioliittovuoden jälkeen. Nuori leski muutti pois Lapualta, jolloin talo siirtyi hänen isälleen Juho Antinpoika Uppalalle. Hän oli hankkinut kiinnekirjan Yli-Paavolaan 1894, jonka jälkeen toinen isäntä Matti Kustaanpoika häädettiin Mäenpään torppaan. Siellä kasvoivat muun muassa Majaniemen Toivo ja Mäenpään Liisa. Juho Antinpojan jälkeen KANGAS-PAAVOLAN  isännäksi tuli Klaus Juhonpoika, joka kuoli 1960-luvun alussa.

Yli-paavolasta halotun toisen talon  JUHANNEKSEN perusti Paavolan kriivari eli Juho Kustaa Kustaanpoika Paavola 1850. Hän on Kallion isun isosetä eli isoisän veli. Hän pystyi pitämään taloa vain vuoden, jolloin siitä tuli ensin  KRIIVARINMÄEN torppa ja sitten itsellismökki. Näin Ylipaavola ja Juhannes sijaitsivat peräkkäin.  Paavolan Kriivarin puoliso oli Kaisa Yrjöntytär Laurila Puolijoen torpasta. Kirjoitustaitoinen Kriivari teki kauppakirjoja, kirjoitteli muistiin historiallisia tapahtumia ja myi kirjoja. Maataloustyöt eivät sen sijaan häneltä oikein luistaneet, joten hän päätyi lopulta itselliseksi ja muutti 1880-luvulla kirkolle.

Kriivarin puolisolla Kaisalla oli avioton poika Yrjö Kustaa, jonka isä oli todennäköisesti itse Kriivari. Kun Yrjö Kustaan puoliso oli lisäksi kotoisin Mäkitalosta, niin Kriivarin jälkeläiset eli korpiniemeläiset ja Kuusenmäen Mäkelät ja Luhdat ovat peruspaavolalaisia. Yrjö Kustaa perusti ensin torpan Ylikylään ja siirtyi sen jälkeen Korpiniemeen.

Yli-Paavolasta ja Juhanneksesta on muutenkin lähtenyt paljon väkeä muualle Paavolan seudulle, kuten Kotamäen ja Kaunismäen asukkaat, Pakkalan Aimon esivanhemmat, Kuusenmäen Viitaset, Pökän Suvannon asukkaat, Pökän Lepistöt sekä aikaisemmin mainitut Hyttysyrjän Mäenpäät. Pääsipä yksi kriivarin tytär Luoma-Erkkilän emännäksikin.

Juhanneksen sai Kriivarin jälkeen haltuunsa isun toinen isosetä Heikki Kustaanpoika. Heikki viljeli Juhannesta parikymmentä vuotta osaksi yhdysviljelyksessä Yli-Paavolan kanssa. Hänen perheensä saattoi asua Nikkarin ja Yli-Paavolan välisessä aitassa. Heikin kompastuskiveksi muodostui Juhanneksen uuden päärakennuksen valmistuminen 1879. Heikki-parka velkaantui pahasti, ja hankkiessaan uutta lainaa, hän väärensi muutamien paavolaisten puumerkit. Kun hän oli lisäksi hakannut Pappilan saralta luvattomasti hirsiä, hän joutui käräjille ja sai tuomion.

Niin meni talo alta ja sen sai haltuunsa ensin Kustaa Alasaari, joka myi sen Tuomas Ala-Paavolalle. Heikki Kustaanpojan kaikki perilliset muuttivat vähitellen Amerikkaan, ja Heikki itse kirkolle. Juhanneksen uudeksi isännäksi tuli Matti Tuomaanpoika Ala-Paavolasta, puoliso Sanna oli Pelanterista. Kustaan jälkeen talon peri Liisa, joka oli avioitunut Jaakko Nikkarin kanssa. Heidän perillisensä hallitsevat edelleen taloa.

Yli-Paavolan alueella oli paljon torppia. Vanhimman 1815 syntyneen PERÄLÄN torpan perusti Juho Juhonpojan tytär Anna ja hänen puolisonsa ylihärmäläinen Erkki Matinpoika. Heidän poikansa Jaakko perusti  PELIJASKAN torpan. Hänellä olivat kuuluisat veljet Erkki ja Jussi eli Peli-Erkki ja Peli-Jussi, pelimanneja kaikki kolme. Peli-Erkin jälkeläisiä ovat Pökän Lepistöt. Peli-Jussi muutti jo varhain Alanurmoon ja hän on ainoa Paavolassa syntynyt, joka on saanut kuolemantuomion. Hän ryösti parin toverinsa kanssa isokyröläisen miehen Rosendahlin talon kohdalla Alanurmossa. Hovioikeus muutti kuitenkin kuolemantuomion muutaman vuoden pakkotyöksi Suomenlinnassa.

Alueella sijaitsi KAKSI MUUTAKIN PERÄLÄ-nimistä torppaa, joista toinen Matti Juhonpojan perustama sijaitsi Pitkäisellä vuorella, mistä se siirtyi Pökän Suvantoon. Matin isoisä oli ruotusotilas Matti Asplöf. Kolmannesta Perälän torpparista Erkki Erkinpojasta tuli Yli-Paavolan isäntä. Lyhytaikainen TIENVÄÄRÄ torppa oli luultavasti Pajulassa, sen perustivat kuuluisan Fossin Sannan vanhemmat. Lisäksi lähellä Kalliota sijaitsi kaksi  VÄHÄMÄKI-nimistä mäkitupaa, joista toiseen muutti Liisa Kalliokoski Ala-Paavolasta ja toiseen ensin vanhemman Matti Kallion veli Jussi 1880-luvulla ja sitten Sanna Liisa Paavola ja hänen tyttärensä Sanni Rintamäki.

Pysähdys Nevaniemessä (laskuojan kohdalla) 

Molemmin puolen tervatietä aukeaa entiseltä nimeltään  Rankaneva (Rankooneva). Sen kydöttämisen panivat luultavasti alkuun Kallion ensimmäiset asukkaat. Tämän alueen pinta-ala oli 1900-luvun alussa yhteensä 10,2 ha molemmin puolin tätä laskuojaa. Kallion tultua jaetuksi toinen puoli pellosta kuului Mäkiniemeen. Raivaukset olivat samanmuotoisia laskun molemmin puolin, joten sekä Kalliolla että Mäkiniemellä kummallakin oli maata 5,1 ha. Kallion isukin on ollut nuorena tyttönä heinässä täällä. Juuri tähän maa-alueeseen sekä eräisiin muihinkin liittyi aikanaan ainakin parikymmentä vuotta kestänyt riita yli- ja keskipaavolalaisten kesken.

Tämä Kallion ja Uudenkallion maa-alue sijaitsee keskellä Keski-Paavolan sarkaa. Jotta voisimme ymmärtää, mistä riidasta oli kysymys, meidän täytyy tuntea vähän isonjaon perusteita. Isojako suoritettiin Paavolassa 1760-luvulla, jolloin myöhemmät Yli-, Keski- ja Ala-Paavola saivat rajansa. Isojaossa talojen maat jaettiin kahteen pääosaan: veronalaiseen maahan, joka taas jakautui erilaisiin luokkiin, sekä joutomaahan. Kaikki nevat laskettiin joutomaiksi. Jako talojen kesken tapahtui ainoastaan veronalaisen maan suhteessa siten, että kukin Paavolan osatalo sai yhtä paljon veroalaista maata (manttaaliluku sama). Joutomaita ei sen sijaan yleensä jaettu talojen kesken.

Kallion kauhavalainen isäntä luotti ilmeisesti isonjaon yleiseen käytäntöön eli siis siihen, että nevat jäivät talojen yhteisiksi. Siksi hän aloitti Rankanevan kydöttämisen ja kaivautti tämän laskuojan. Kallio ja Mäkiniemi viljelivät näitä maita kymmeniä vuosia.

Rankanevan viljelysten kohtalo tuli ajankohtaiseksi 1880-luvulla, jolloin Paavolassa aloitettiin UUSJAKO. Maanmittariksi saatiin poikkeuksellisen heikko virkamies: Johan Kristian Krank, vimpeliläisen kappalaisen poika, joka oli itseoppinut maanmittari. Koko maakunta kapinoi häntä vastaan ja häntä sakotettiin jatkuvasti virheellisistä toimituksista. Myös Paavolan uusjakoa suoritettaessa oli monia erimielisyyksiä etenkin Krankin ja ylipaavolalaisten välillä.

Krank sai toimituksensa valmiiksi 1890-luvun alussa. Uusjako oli Yli-Paavolan asukkaille valtava pettymys, sillä he menettivät pelto- ja niittymaitaan lähes 26 ha Keski-Paavolan taloille. Menetettyihin maihin kuului myös tämä Rankaneva. Syyllisenä pidettiin paitsi Krankia myös Mäki-Paavolan isäntää Juha Heikinpoikaa, jonka talossa maanmittari asui. Syntyi epäilyksiä, että talon asukkaat olivat lahjoneet maanmittarin ja puhuttiinpa jopa hameen helmojen heiluttamisesta eli seksuaalisesta vaikuttamisesta. Katkeruutta kuvastaa sekin, että uskonnollismielinen poikamies Kustaa Kallio kirosi Mäki-Paavolan isännät kolmanteen tai neljänteen polveen saakka. Rankanevan menetys viilensi näin Kallion ja Mäki-Paavolan asukkaiden välisiä ihmissuhteita.

Mutta sitten alkoi ylipaavolalaisten sitkeä ja noin kymmenen vuotta kestänyt oikeustaistelu menetettyjen maiden takaisin saamiseksi.  Oikeustaistelua johti Matti Paavola/Kallio vanhempi, mutta mukana olivat kaikki Yli-Paavolan isännät. Asianajajakseen ylipaavolalaiset saivat Alavuden kihlakunnantuomarin Otto Weckmanin, joka laati anomuksen uudesta jaosta keisarillisen Suomen senaatille. Asia käsiteltiin senaatin oikeusosastossa, joka vastaa nykyisin korkeinta oikeutta.

Senaatti hyväksyi ylipaavolalaisten anomuksen, ja niin aloitettiin toinen uusjako. Sen toimittivat maanmittarit H.J. Knuuttila ja Kaarlo Heikkilä. Ensin todettiin Krankin tekemät virheet, joita oli todella paljon ja ne olivat aivan perustuvanlaatuisia.  (Virheet on esitetty Paavolan historiassa sivulla 155). Uudessa jaossa Yli-Paavolan talot saivat takaisin maitaan 16 ha, mutta tämä Rankaneva jäi Kalliolta ja Mäkiniemeltä saamatta.

Miksi näin? Siksi, että vuonna 1771 pidetyssä Tiistenjoen maanomistajien kokouksessa isännät olivat vuorotellen selittäneet, että he olivat tyytyväisiä niihin nevoihin, mitä kunkin metsäsarkaan oli langennut. Kun kukaan ei ollut vaatinut erityistä nevajakoa, päätettiin kullekin talolle jättää nevoja niin paljon kuin niitä kunkin metsäsarkaan kului. Eli nevat olivat vuoden 1771 päätöksellä tulleet jaetuiksi talojen kesken rajojensa mukaan. Tätä tietoa Kallion kauhavalaisella isännällä ei ilmeisesti ollut, vaan hän luotti yleiseen käytäntöön, kun ryhtyi Rankanevaa kydöttämään.

Erikoista oli, että tämä yleisestä linjasta poikkeava päätös perustui Yli-Paavolan perustajaisännän Juho Juhonpojan esitykseen 13.5.1771 Tiistenjoen kylänmiesten kokouksessa. Samassa kokouksessa lisäksi Juho ja Keski-Paavolan Heikki Antinpoika sopivat, että he aikoivat yhdessä kydöttää Isoneva-nimisen suon ja lupasivat jakaa sen keskenään. Näin tapahtuikin, ja tämä Yli-Paavolan maapala sijaitsee Mäkitalon luona lähellä sitä Kuusenmäen tien jyrkkää mutkaa, josta tie kääntyy kohti Ala-Paavolaa. Uusjaon tultua toteutetuksi talojen väliset suhteet vähitellen vuosien kuluessa normaalistuivat, vaikka kalliolaiset varmaan tunsivat katkeruutta, koska eivät saaneet oikeustaistelusta huolimatta mitään.

Todettakoon lopuksi, että Rankanevan takana oli Mäkitalon torppa KORPISAARI vuoteen 1915 saakka. Mäki-Paavolasta oli lisäksi Kriivariin muuttanut 1880-luvulla Juha-isännän veli Yrjö Kustaa Paavola, jonka Juho-poika pääsi vävyksi Korpisaareen. Täältä Juho perheineen muutti ensin Tiisijärven lähelle Valkamaan ja sieltä Kuusenmäen Viitaseen.

Pysähdys Pökän sillan päässä Takalanpihalla 

Tiisipuro on Haapakosken ja Tiistenjoen rajapuro. Tuo Tiistenjoen puoleinen metsikkö oli vanhojen karttojen mukaan  Pökänkorpi. Tällä paikalla sijaitsi aikanaan  VAINIONPÄÄN  ensimmäinen torppa, se oli sananmukaisesti vainion päässä, ja perustettiin 1839. Molemmin puolin nykyistä siltaa olivat suuret tervahaudat, niiden tervanvärinen hiekka näkyi tiellä vielä sotien jälkeen.

TAKALANPIHALLA sijaitsi lyhyen aikaa myös Vainionpään toinen torppa Takala. Juuri täältä lähti Heikki Kustaa Vainionpää vaimoineen kävellen Turkuun 1857 arkkipiispa Edvard Bergenheimin ja tuomiokapitulin kuulusteluihin, kuten Paavolan historiassa kerrotaan (s. 145–48).

Pökän nykyinen silta on rakennettu ensimmäisen kerran 1870- tai 1880-luvulla, mutta Pökän ensimmäinen silta oli noin sata metriä alempana. Se valmistui noin 1750 eli lähes 270 vuotta sitten. Kylän vanhin  PÖKÄN eli SALTUN torppa oli perustettu tien varteen 1813 Toivo Lepistön taloa vastapäätä.

Paavolan puolella sijaitsi  VEISUN  torppa, joka teki taksvärkkinsä Kallion Juho Kallenpojalle. Torpan perusti Henrik Gabielinpoika Sång, joka oli ollut armeijassa soittokunnassa ja kotoisin Alavuden Härkösestä. Veisu siirtyi Pökän puolelle nykyisen Topparin paikalle 1830-luvulla. Laineen Sanna ja Veikko ovat Sångin jälkeläisiä. He joutuivat muuttamaan Hyttysyrjään Sannan isän varhaisen kuoleman takia.

Tilalle tuli Jaakko Toppari. Yli-Paavolan Heikki Kustaanpojan perustama torppa sijaitsi Topparin takana olevan Matti Topparin lähellä. Torpan jäännökset ovat näkyvissä.  Hänen poikansa perusti Alangon Paavolaan. Veisun paikalle perustettiin KASKIMÄEN  torppa 1853.

SUVANTO sijaitsee Topparin vieressä. Sekin aloitti Paavolan puolella Pitkäisenvuoren kupeella lähellä syynirajaa Perälä-nimisenä. LEPISTÖN myöhempi torppa oli Suvannon vieressä, mutta Peli-Erkin aikana torppa sijaitsi Salmisen takana Pökän syrjäisimmässä kolkassa. Lepistön toisen torpan oli perustanut kuuluisa torppari Isoo-Pökka 1858, joka oli lähtöisin Tiisijärveltä. Pökän pohjoisimman torpan RANTALAN perusti Erkkilän Hermannin samanniminen poika.

 Kuusenmäestä Kotamäen ja Pakkalan kautta Erkkilään

Kuusenmäen vanhin torppa Luhta perustettiin jo 1775. Se jäi kuitenkin asumattomaksi 1860-luvulla. Asutus pääsi uudelleen alkuun 1880-luvulla. Useimmat torpparit olivat lähtöisin Paavolasta. Näistä Mäkelä, joka sijaitsi tervetien varrella, on perustettu noin 1900. Mäkelän ja Luhdan väki on alun perin lähtöisin Korpiniemestä, ja heidän esi- vanhempansa taas Yli-Paavolasta ja Mäkitalosta.

Kuusenmäen tielle näkyy Rinteen talo, joka on osa KOTAMÄKEÄ. Kotamäen ensimmäinen torppari Matti Juhonppoika oli alun perin kotoisin Yli-Paavolasta, joka oli avioitunut Yli-Erkkilän Maria Yrjöntyttären kanssa. Aviopari oli sikäli erikoinen, että Maria oli 42-vuotias, mutta Matti 25-vuotias. Yli-Erkkilän jälkeen he hankkivat syytinkitorpakseen Kotamäen, jossa oli alun perin noin 15 ha maata. Maria-puoliso kuitenkin kuoli pian Kotamäen perustamisen jälkeen, jolloin Matti meni uudelleen naimisiin itseään 20 vuotta nuoremman Kustaava Heikintyttären kanssa. Matilla oli näin kaksi puolisoa, joiden ikäero oli 37 vuotta.

Kun Kotamäki muodostui itsenäiseksi tilaksi 1924, siinä oli vielä 7,5 ha, joista viljeltyä 4,5 ha. Sen jälkeen Kotamäki jakautui, osan sai kotamäkeläisten holhoojana toiminut Iisakki Ulvinen holhouspalkkioina, loppu jaettiin perillisten kesken. Osa oli jo ennen jakoa palautunut kantataloon ja on nyt Eskolan veljesten hallussa. Kotamäen alueelle rakennettiin myöhemmin ensimmäisenä KAUNISMÄKI, ja sitten RINNE sekä TOIVO JA SIIRI KOTAMÄEN asumukset.

PAKKALAN torpan perusti jo 1820 Heikki Antinpoika Paavola, joka oli Pitkänniemen topparin poika. Suvut vaihtuivat Pakkalassakin ja vuonna 1880 Pakkala jakautui kahtia, jolloin Juho Juhonpoika Kriivarinmäki sai torpan haltuunsa. Pakkalan myöhempi väki oli siis Paavolan Kriivarin jälkeläisiä. Pakkalan takana on 1920-luvulla syntynyt  KIVENSAARI, joka on siitä erikoinen, ettei se ole koskaan ollut torppa.

Pysähdys Erkkilän pihassa 

Yrjö Lampimäen nuorin poika Kaapo (Gabriel), jonka puoliso Liisa oli Ampialasta, perusti Erkkilän torpan 1700- ja 1800-luvun taitteessa.  Erkkilä eli loistonsa päiviä heidän poikansa Hermannin aikana (1805 – 87). Tällöin rakennettiin nykyinen päärakennus, ja mikä erikoisinta Hermanni osti Erkkilän torpan itsenäiseksi tilaksi jo 1850-luvun puolivälissä.

Hermannilla oli kaksi puolisoa (Vappu Mäkitalosta ja Kaisa Kriivarinmäeltä) sekä 15 lasta. Kaisalla ja Hermannilla oli ikäeroa 42 vuotta. Hermannista tuli isä vielä lähes 81-vuotiaana – tosin hän eli vain vuoden sen jälkeen kuollen 82-vuotiaana. Kaisalla oli vanhastaan avioton poika Juho, josta myöhemmin tuli Pakkalan torppari.

Hermanni luovutti osan tilastaan tyttärelleen Sannalle ja tämän aviopuolisolle Juho Jaakonpoika Laurilalle, jolloin syntyi  LUOMAN tila. Siihen johti tie Tiisipuron rantaa pitkin tuonne alaspäin. Luoman tila kuitenkin yhdistyi myöhemmin Erkkilään, jolloin syntyi  LUOMA-ERKKILÄ.Hermannin jälkeen Luoma-Erkkilän isännäksi tuli Heikki Matinpoika Paavolasta, puolisonaan Susanna Sofia, joka oli Hermannin tyttärentytär. Heikin jälkeen isäntäparin muodostivat Juho Heikinpoika ja Olga Ulvinen.

RANTAMÄEN torpan perusti Hermanni Kaaponpojan vanhempi veli Yrjö. Erkkilän tavoin Rantamäki lunastettiin itsenäiseksi tilaksi jo 1896, kun Rantamäen vävy Jaakko Hermanni osti sen tehdyllä kauppakirjalla Laurilan osatalon omistajalta Kaarle Kustaa Talvitieltä.

Tuossa Tiisipuron rannassa Paavolan puolella on Paavolan numeron yhteinen myllynpaikka. Siinä on vanhastaan toiminut mylly. Sen myllykamari oli aikanaan nuorison ”kutemispaikka”, ja siellä Hermannikin taisi löytää 30-vuotiaan nuorikkonsa 72-vuotiaana.

Pysähdys Tuomas-pihassa 

Vuonna 1758 perustettu ALA-PAAVOLAN ensimmäinen talo sijaitsi Tiistenjoen varrella Luomanluhdassa. Tämä seutu on sen sijaan voinut olla alun perin karjanlaidunta, sillä entisaikaan karja pidettiin metsissä, ja tässä lähellä ovat olleet Isosuon ruohoa kasvaneet reunat ja Tiisipuron rannat.Täältä todennäköisesti myös korjattiin kesäisin heinää, ja täältä maitotuotteiden kuljetus Jokirannan Paavolaan onnistui lyhyen matkan takia ihmisvoimin suhteellisen helposti. Eläinten kuljettamisen esteenä oli sen sijaan upottava suo, jota lehmikarjan oli vaikea ylittää.

Ala-Paavolan Heikki korjatessaan päärakennusta löysi eteisen lattian alta nokisen kodan pohjan, jossa oli linnun luita. On hyvin todennäköistä, että siinä on tehty paimenille ja heinäväelle ruokaa, ja onpa paikalla voinut olla kesäasuttava karjamajakin. Kun paimenina saivat olla vain naiset, karjamajojen on arveltu synnyttäneen yöjuoksuperinteen, sillä nuoret miehet saattoivat kerääntyä majojen lähettyville riiustelemaan salaa.

Nykyisen Ala-Paavolan pysyvän asuttamisen alku ajoittuu 1780- ja 1790-luvun taitteeseen, jolloin Yrjö Tuomaanpoika Lampimäki jäi eläkkeelle ja teki luettelon pojalleen Tuomakselle luovutettavasta irtaimesta omaisuudesta. Aluksi Tuomas rakensi vain tuvan eli tuon alapään, jonne muurattiin uloslämpiävä takka, mikä silloin oli uusinta uutta. Silti ulkokotakin jäi toistaiseksi pystyyn ja lähinnä eläkeläisten käyttöön. Uusi rakennus oli puolitoistakerroksinen.

Yrjö Lampimäen kuoltua Suomen sodan aikoihin Tiistenjoen rannan Ala-Paavola hävisi tai se siirrettiin toiseksi pääksi eli tämän nykyisen talon ylätuvaksi. Kun Tuomas Yrjönpoika oli luopumassa isännyydestään 1812, oli ylätupa vielä keskeneräinen. Kotakin luultavasti säilyi aluksi tupien välissä, kunnes ala- ja ylätupa yhdistettiin toisiinsa porstualla ja kamarilla.

Tuomaan luovuttua talostaan Ala-Paavola jaettiin tyttären Kaisan ja hänen miehensä, kuortanelaisen Heikki Kahran sekä pojan Erkki Tuomaanpojan kesken. Heikki sai kolmanneksen talosta, Erkki kaksi kolmasosaa. Aluksi Heikki perheineen asui ylätuvassa ja Erkki alatuvassa. Paavolan ja Ala-Paavolan väki asui näin saman katon alla, joskin aluksi välissä saattoi olla keittokotakin.

Mahdollisesti jo Erkin aikana, mutta viimeistään silloin, kun PAAVOLA jakautui kahteen osaan, rakennettiin nykyinen Paavolan talo tien vastakkaiselle puolelle. Mutta jälleen veljekset asuttivat tavallaan paritaloa siten, että  RINTA-PAAVOLAN Tuomas asui perhekuntineen varsinaisessa tuvassa ja Paavolan isäntä erstuvassa. Vuoden 1905 uusjaon myötä Rinta-Paavola siirrettiin sitten nykyiseen Mäkiseen. Sielläkin aikaa myöten muodostui paritalo, kun veljekset Heikki ja Viljami asustivat eri päissään. Vaikka talo syntyi Mäkiseen vasta 1905, niin sen maita oli alettu kydöttää ja raivata jo Suomen sodan aikoihin.

Rinta-Paavolan muuton jälkeen Paavolan talo siirrettiin alemmaksi, jonka jälkeen sitä jatkettiin. Vuonna 1917 talo käännettiin jälleen lähemmäs vanhaa päärakennusta siten, että pääty tuli tietä vasten, jolloin talo saavutti nykyisen muotonsa. Tässä yhteydessä ei yksityiskohtaisesti ole mahdollisuutta käsitellä talojen isäntiä. Silti voi todeta, että sekä Ala-Paavola että Paavola olivat pitkiä aikoja myös emäntien johtamia.

Uudelle paikalleen siirretystä Mäkisestä nousi paavolalaisten merkittävin luottamusmies Heikki Paavola eli Mäkisen seppä. Hän oli Tiistenjoen osuuskassan perustajajäsen ja kuului sen sekä Osuusmeijerin ja Maamiesseuran ensimmäiseen hallitukseen. Edelleen hän kuului Tiistenjoelle 1937 rakennetun osuusmeijerin rakennustoimikuntaan, samoin Paavolan kansakoulun johtokuntaan. Hän vaikutti osaltaan merkittävästi siihen, että Paavolaan saatiin osuuskauppa 1916.

Ruotsinvallan aikana vanha Paavola oli pystynyt koko historiansa ajan maksamaan veronsa valtiolle, vaikka kuuluikin ennen tervanpolton valtakautta taloudellisesti Tiistenjoen heikompaan puolikkaaseen. Tultaessa 1800-luvun jälkeiseen aikaan Ala-Paavola menestyi Paavolan taloista parhaiten, koska se pystyi lunastamaan Yli-Paavolan vararikkoon joutuneista taloista kaksi, Kallion ja Juhanneksen sekä selviytyi katovuosista. Isännistä Vähä-Tuomas vaurastui myös rahanlainaajana.

Paavolan alimmaisen kolmanneksen taloista yksikään ei joutunut suoranaiseen konkurssiin. Silti läheltä piti -tilanteita niissäkin Ala-Paavolaa lukuun ottamatta koettiin. Niinpä Vaasan läänin kuvernööri kuulutti Paavolan talolle pakkohuutokauppaa suurten nälkävuosien aikoihin 1860- ja 1870-luvun taitteessa. Ilmeisesti rästiin jääneet verot kyettiin kuitenkin maksamaan, ja vararikolta vältyttiin. Rinta-Paavola taas joutui suuriin vaikeuksiin 1920-luvun lopulla, kun sen, Mäkiniemen ja Alastuvan sahat jouduttiin lopettamaan varastojen täytyttyä maailmanlaajuisen talouspulan takia.

UUDEN-PAAVOLAN  ja  LATVA-PAAVOLAN talot perustettiin vasta maailmansotien välisenä aikana. Latva-Paavolan maalla, varmaankin entisen suon reunassa, on Porin maaksi nimitetty alue. Siellä sijaitsi Jooseppi Joosepinpoika  HORBORGIN, lyhennettynä  BORGIN Ruotsinvallan lopulla perustama torppa. Tämä Lappajärveltä lähtöisin ollut entinen sotilas kuoli Suomen sodan aikana, mutta hänen vaimonsa, joka oli kotoisin Kuortaneen Haavikosta, jäi asumaan torppaansa itsellisenä.

Hornborgien tytär Margareta oli Paavolassa ensimmäinen, joka synnytti aviottoman lapsen. Tätä ennen Paavolassa ei sellaista ollut tapahtunut sinä aikana, jolta tietoja on saatavissa. Miksi näin? Siksi, että aviottomien lasten puuttuminen johtui siitä, että sääty-yhteiskunnan aikana vanhemmat valitsivat lapsilleen aviopuolison, joten aviottomia ei voinut syntyä. Sotilasperheet olivat usein uusien virtausten edelläkävijöitä.

Aviottomien lasten syntyminen merkitsi sitä, että viimeistään silloin nuoret miehet olivat itse ryhtyneet etsimään itselleen aviopuolisoita. Tämä muutos Paavolassa tapahtui joskus Suomen sodan aikoihin, jolloin samalla voimistui nuorten miesten kyläkierto, kun poikajoukot alkoivat kierrellä tyttöjen aittojen ympärillä.

Tähän seksuaaliseen vapautumiseen liittyy itse asiassa myös puukkojunkkarius. Silloinen yhteiskunta ryhtyi kirkon johdolla taistelemaan nuorison seksuaalista vapautumista vastaan kieltämällä tanssit ja muut nuorten yhdessäolomuodot. Kyläkierron ja yöjuoksun estämiseksi säädettiin öisiä ulkonaliikkumiskieltoja ja muita erilaisia rajoituksia. Lopulta sääntöjä rikkoneita alettiin tuomitta käräjillä sakkoihin. Tämä taas johti nuorison entistä suurempaan uhoon sekä erilaiseen ilki- ja väkivaltaan. Kun nimismiesten johdolla perustettiin tiepartioita, ne lisäsivät entisestään kylätappeluja, jotka toisinaan päättyivät henkirikoksiin asti. Lopulta väkivaltakulttuuri ruokki myös itse itseään.  Paavolassa häjyilyä esiintyi aika vähän, ja seutu oli rauhallisimpia kolkkia suurpitäjässä.

Siveellinen vapautuminen yleistyi Paavolassa puukkojunkkariutta voimallisemmin. Se levisi Hornborgin torpasta ensimmäiseksi Laurilan Puolijoen torppaan, jonka haltijoiksi olivat päässeet Paavolan Pitkänniemen torpassa syntynyt Yrjö Antinpoika sekä vaimo Liisa Joosepintytär, hänkin lähtöisin Hornborgista. Heidän tyttärestään Kaisa Yrjöntyttärestä Paavolan Kriivari sai puolison, jolle oli siis jo Puolijoella syntynyt avioton poika. Juhanneksenmäellä Kriivarin tyttäret puolestaan synnyttivät useita lapsia avioliiton ulkopuolella, heistä yksi jopa murhattiin mustasukkaisuuden takia.

Paavolan talossa nuori leskiemäntä, Ämmälästä miniäksi tullut Liisa Abelintytär lähti naapurin emännän kanssa kirkolle 1874 perimätiedon mukaan rilluilla ajaen juhlimaan mikkelinpäivää sillä seurauksella, että Liisa-emäntä synnytti seuraavana kesänä aviottoman pojan Antti Nikolain. Aikuiseksi tultuaan Antti lähti Amerikkaan ja jäi sille tielle.

Mäki-Paavolan Heikki-isäntä taas teki piika Kaisa Esaiaksentytär Valkamalle jo kolmannen aviottoman lapsen ja hävisi lopulta talostaankin, mutta meni Kaisan kanssa naimisiin. Paavolasta hän muutti Sipilän taakse Takalaan ja ryhtyi siellä kirvesmieheksi. Kerrotut esimerkit osoittavat, että sääty-yhteiskunnan jyrkistä siveellisyyssäännöistä alettiin vähitellen irtautua.

Pysähdys Mäkipihassa 

Molemmat Mäkitalot muodostivat alun perin Paavolan keskimmäisen kolmanneksen. Kun Ala- ja Yli-Paavola erosivat yhteisestä kantatalosta, Antti Matinpojan poika Heikki Antinpoika jäi luultavasti joksikin aikaa entiseen kotitaloonsa, joka ilmeisesti oli jo heikkokuntoinen. Tämän takia Heikki luultavasti siirtyi joskus 1760- tai 1770-luvun taitteessa tälle Mäkitaloksi nimetylle paikalle, vaikka taloa virallisissa asiakirjoissa kutsuttiin edelleen KESKI-PAAVOLAKSI. Riitta-puolison Heikki hankki Kuortaneen Rantalasta, ja avioparille syntyi 13 lasta.

Kun Heikillä ja Riitalla oli suuri perhe, hän oli rakennuttanut myös kookkaan talon. Se sijaitsi nykyisen vajan alla. Mäkitalo oli varhaisimpia kaksivooninkisia asuintaloja koko Etelä-Pohjanmaalla. Tällainen asumiskulttuuri oli syntynyt pian 1700-luvun puolivälin jälkeen Ilmajoella. Mäkitalon asuintupaan rakennettiin pakari, joka oli mahdollisesti kehittynyt muoto keittokodasta. Pakaria vastapäätä oli erstupa ja niiden välissä porstua. Pakarin ja porstuan päälle oli rakennettu kamareita ja tupa.

Peltoa Mäkitalossa oli 1805 yli 11 ha ja niittyä yli 16 ha. Hevosia oli kaksi. Näihin aikoihin yleistyi uusi viljelyskasvi peruna, joka mainitaan Keski-Paavolan asiakirjoissa ensi kerran 1805. Aluksi tekstissä oli sana nauris, mutta sen päälle oli kirjoitettu sana ”peronia”. Ensimmäiset kärrytkin talo oli jo tällöin hankkinut, koska Mäkitalon läheltä kulki Paavolan seudun vanhin tie. Se alkoi jokirannasta ja kulki nykyisen Kivirinnan vieritse ja luultavasti koulun ja Mäkiniemen tontin halki Tiisijärventielle ja edelleen Vähäjärvelle sekä Tiisi- ja Hirvijärvelle. Mainittakoon, että kesätie Tiisijärvelle kulki Tiisipuroa seuraten Paavolan puolella, ei siis niin kuten nykyinen tie. Vasta Valkaman kohdalla ylitettiin Tiisipuro.

Vuonna 1805 Mäkitalo jaettiin kahden veljeksen Matin ja Erkin kesken. Matin taloa ryhdyttiin nimittämään  MÄKI-PAAVOLAKSI  ja se on edelleen pystyssä. Talo oli kehikollaan Suomen sodan aikoihin. Mäki-Paavola jakautui jo 1845, ja toinen puolikas myytiin 1853 Kallion Yrjö Yrjönpojalle. Kallion puolikkaasta käytettiin nimitystä kylmä savu. Toista puolikasta hallitsi parikymmentä vuotta miniä Marja Yrjöntytär Toppari, jolta kuoli kaksikin puolisoa.

Mäki-Paavolan pojat Juha Heikinpoika ja hänen veljensä Heikki saivat talon haltuunsa 1873. Heikki menetti lopulta talonsa veljelleen. Juhasta tulikin Mäki-Paavolaan voimakas isäntä, joka lunasti Kalliolle joutuneen puolikkaan, yhdisti talon ja hallitsi sitä 1920-luvulle saakka. Juhan jälkeen talo oli jonkinlaisissa vaikeuksissa ja sitä johti todellisuudessa Juhan tytär Liisa. Lopulta talon sai haltuunsa sodassa kaatunut Heikki Ala-Paavola ja hänen jälkeensä veli Jussi.

Toisessa Keski-Paavolassa eli myöhemmässä  MÄKITALOSSA esiintyi hiukan puukkojunkkariuttakin, ja ehkä jälkijättöisesti myös myöhemmässä Kuusenmäessä. Mäkitalon puukkojunkkaritapaus oli perimätiedon mukaan sellainen, että topparinmäkiset olivat saaneet Keron kyläläisiltä turpiinsa, jonka jälkeen he olivat juottaneet Paavolan miehet humalaan. Juopuneet paavolalaiset auttoivat topparilaisia niin, että Keron miehet jäivät häviölle. Tämän kylätappelun aiheuttaman kaunan takia Mäkitalon mahdollinen tuleva isäntä – hän oli miespuolisista perijöistä vanhin – löydettiin 1859 Sipilän häiden aikana tapettuna häätalon kaivosta. Hänet oli ensin kuristettu hengiltä, ja ruumis oli sen jälkeen heitetty kaivoon. Vaikka syylliset suunnilleen tiedettiin, heitä ei koskaan saatu rangaistuksi, koska riittävät todisteet puuttuivat.

Mäkitalo jakautui kahtia 1873 veljesten Matin ja Esan kesken. Matti jäi asumaan kotitaloon, mutta Esalle rakennettiin uusi vastakkaiselle puolelle (se purettiin 1950-luvulla). Lyhyen aikaa Mäkitalot muodostivat miltei umpipihan, jonka sivuista vain yksi oli avoin. Mäkitalon jakautuminen jäi lyhytaikaiseksi, sillä 1880-luvun lopulla Matin talo yhdistettiin kantataloon. Kuusenmäen Paavolat sekä Korpisaaret ovat Mäkitalon Matin talosta lähtöisin.

Esa Paavolan talon perivät hänen tyttärensä Lempi ja Liisa, joten 1913 talo jälleen jakautui kahtia, nyt pysyvästi. Siitä erosi  KIVIRINTA omaksi tilakseen, jolle jäi yksin vanha KESKI-PAAVOLAN nimi. 1700-luvun jälkipuoliskolla Keski-Paavola oli tarkoittanut kaikkia näitä taloja yhteensä. Viime sotien jälkeen paavolalaisten luottamustoimet siirtyivät Mäkisestä Mäkitaloon, jolloin Aimo Paavola aloitti noin 30 vuotta kestäneen toimikautensa Lapuan kunnan- ja kaupunginvaltuuston jäsenenä. Lisäksi hän osallistui lukuisiin muihin kylän, kunnan ja kirkon luottamustoimiin. Tasavallan presidentti on myöntänyt hänelle ansioistaan talousneuvoksen arvonimen.

Keskisen Paavolan molemmat talot Mäkitalo ja Mäki-Paavola olivat 1800-luvulla jakautuneet kahteen osaan, mutta taloudellisten vaikeuksien takia toiset puoliskot hävisivät ja molemmat talot jälleen yhdistyivät yhdeksi taloksi. Tosin Mäki-Paavola on nyttemmin yhdistynyt Ala-Paavolaan, mutta se on tapahtunut muista kuin taloudellisista syistä.

Pysähdys kaupan ja koulun edessä

Lapuan osuuskaupan entinen sivumyymälä aloitti yksityiskauppana, jonka perusti Kustaa Niemi pian vuoden 1906 jälkeen. Sen jälkeen kaupan sai haltuunsa vienankarjalainen laukkuryssä  Mikko Karpoff, mutta hän myi 1916 liikkeensä Lapuan osuuskaupalle. Ensimmäisenä myymälänhoitajana toimi Emil Ulvinen (Lakkitehtaan Eemi), joka näin aloitti liiketoimintansa Paavolassa. Vanhastaan muistamme myymälänhoitajat Liisa Talkkarin ja tietysti Osuuskaupan Sannan (Sanni Rintamäen).

Paavolan koulu aloitti toimintansa Paavolassa 1924, sitä ennen koulua oli pidetty pari vuotta Rantasen talossa Ulvisen Pajalanmäellä. Nyt on sekä kauppa että koulu lakkautettu 1990-luvulla. Opettajista muistamme ainakin Ida ja Vihtori Latvamäen, Kyllikki Falbénin ja Paavo Tuomaalan. Paavolan koulussa aloitti myös Tiistenjoen kirjasto, jota hoiti Kyllikki Falbén. Vihtori Latvamäki pani alulle kotiseutumuseon.

Pysähdys Vasunmäentiellä 

Vasunmäentien varrella on Paavolan kaksi vanhinta torppaa Aronen ja Pitkäniemi. Niistä ARONEN perustettiin 1760-luvun alussa eli hyvin pian sen jälkeen, kun torppien perustaminen talonpoikaismaille yleensäkin sallittiin. Kun torppa syntyi ennen 1769 tapahtunutta metsien jakoa, sitä pidettiin aluksi Keski-Paavolan torppana. Metsien jaon jälkeen uuden sukupolven tultua torppareiksi Aronen siirtyi Paavolan alimmaisen kolmanneksen alaisuuteen. Molemmat torpat lakkasivat samaan aikaan 1840-luvun alussa.

Aronen sijaitsi Mäkistä vastapäätä Vasunmäentien oikealla puolella (Lapualle päin mentäessä). Sen perustivat Vappu Antintytär ja Heikki Mikonpoika, joka oli kotoisin Ala-Härsilästä. Torppa oli selvä sukulaistorppa, sillä Vapun isä Antti oli yhtenäisen Paavolan viimeinen isäntä. Aronen hävisi 1840-luvun alussa, jolloin sen viimeinen torppari Erkki Erkinpoika ja puoliso Anna Justiina perustivat Perälän torpan Yli-Paavolaan, jonka isännäksi Erkki myöhemmin nousi, kuten aikaisemmin on esitetty.

PITKÄNNIEMEN torppa sijaitsi nykyistä Vuorenmaata ja Niemistä vastapäätä Paavolan puolella Tiisipuroa. Yrjö Lampimäen tytär Maria ja hänen miehensä Antti Heikinpoika Ulvinen perustivat torpan 1777 silloiseen Ala-Paavolaan. Torppa oli voimissaan vuoteen 1842 saakka, jolloin sen asukkaat muuttivat ensin Ylistaroon ja sieltä Nurmon Soinin taloon, josta he ostivat osuuden. Soinista suku levisi Hirviniemeen Hirvijärvelle. Pitkäniemikin oli sukulaistorppa.

Pakkala sai vanhimmat asukkaansa Pitkästäniemestä, samoin Pökän Suvanto. Todettakoon, että torpassa 1797 syntynyt Margareta Antintytär saavutti lähes 95 vuoden iän ja oli pitkään Paavolan seudun vanhimmaksi elänyt asukas. Tämä Kressu-muoriksi nimitetty naisihminen eli Pökän Suvannossa siinä rakennuksessa, joka oli ollut Ahon sotilastorppana. Hän on Toivo Lepistön isoisän äiti. Toivo itse eli 99-vuotiaaksi.

Laurilan puolella Tiisipuroa sijaitsi Paavolan ulkoniitty Luomanluhta, kuten jo aikaisemmin on kerrottu. Se alkoi Tiisipurosta ja kulki kapeahkona nauhana Välimäenmäelle saakka ja oli Tiistenjoen Ulvisen niittypalstan vieressä. Paavolan keskisen ja alisen kolmanneksen talot hyödynsivät niittyä aina 1890-luvulle saakka, mutta Laurilan numeron uusjako siirsi sen Laurilan talon omaisuudeksi.

Osa Paavolan asukkaista valitti jakopäätöksestä aina hovioikeuteen saakka, mutta jako jäi voimaan. Syynä oli se, ettei niityn omistusta ollut koskaan vahvistettu kihlakunnankäräjillä, joten Laurilan rajojen sisäpuolella oleva alue kuului Laurilan numeroon. Ulvisen niityn eli nykyisen Jokelan alueen kohdalla asianlaita oli toisin. Sen omistus oli saanut oikeuden päätöksen. Luomanluhdan tavoin Paavola menetti yhtä lukuun ottamatta muutkin ulkoniittynsä. Vain Hirvijärven Kiviluoma säilyi, mutta sekin on nyttemmin tainnut jäädä tekojärven alle.

Pitkääniemeä vastapäätä, mutta Tiisipuron Haapakosken puolelle perustettiin RAJALAN torppa 1810- ja 1820-luvun taitteessa. Se sijaitsi Laurilan numerossa Haapakoskella. Torpan emäntä tuli Ala-Paavolasta ja isäntä Ala-Ulvisesta. Tämän avioparin kuoltua torppa autioitui, mutta siitä muodostui itsenäinen tila 1900-luvun alussa.

Rajalassa asui sen jälkeen useita eri perheitä, muun muassa myöhemmin lautamiehenä tunnettu Matti Suvanto-Rajala. Pian vapaussodan jälkeen Rajalan asujaimisto vakiintui pitkäksi aikaa, kun sinne muutti Juho Rintala puolisonsa Sannan kanssa. Heidän tyttärensä Eilan ja tämän miehen Yrjö Lahden jälkeen talo on autioitunut. Viime sotien jälkeen Rintalan naapureiksi ovat syntyneet NIEMINEN  ja VUORENMAA, nekin nyt ovat asumattomia.

Nurmolainen Antti Salomon Matinpoika ja puoliso Sanna perustivat Puolijoen kytöpalstalle 1882  KORVENPÄÄN torpan. Antin muutettua Amerikkaan hänen tilalleen tuli torppariksi Juho Kustaa Yrjönpoika Luhta, jonka isä oli Paavolan Kriivarin poika. Juho ja puoliso Helena Fränti lunastivat Korvenpäästä itsenäisen tilan 1899, jolloin syntyi KORPINIEMI.

Reino Kallio

Päälähteet: Reino Kallion Talollisia ja tilattomia. Tiistenjoen Paavola ja sen tytärkylät 1554–2004.  2006 sekä Tuomo Paavolan Komia kyläksi  – piäni pitäjäksi. Tiistenjoen seudun historia. 2001.

 

 

 

Mainokset
%d bloggers like this: