Pariisin rauha 1947 – toiveet vaihtuivat pettymykseksi

Potsdamin konferenssin päätösten mukaisesti sodan voittajat perustivat 1945 ulkoministerien neuvoston, joka sai tehtäväkseen rauhansopimuksen laatimisen Saksan rinnalla taistelleiden valtioiden kanssa. Tässä vaiheessa suomalaiset pyrkivät vaikuttamaan Lontooseen kokoontuneeseen ulkoministerien konferenssiin valvontakomission välityksellä. Suomen taholta toivottiin muutoksia erityisesti alueluovutuksiin sekä sotakorvausten toimitusehtoihin.

Kun kauan odotettu 21 valtion rauhankonferenssi käynnistyi vihdoin Pariisissa heinäkuun lopulla 1946, sen tavoitteena oli tarkastaa ulkoministerien laatimia luonnoksia solmittaviksi rauhansopimuksiksi. Suomessa eläteltiin konferenssin alkupuolelle asti uskoa siihen, että Moskovan välirauhan ankariin ehtoihin oli vielä mahdollista saada lievennyksiä.

Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin kiistelyjen jälkeen pääministeri Mauno Pekkala, varapuheenjohtajaksi ulkoministeri Carl Enckell sekä varsinaisiksi jäseniksi Yrjö Leino, Väinö Voionmaa, Lennart Heljas ja John Österholm. Presidentti J.K. Paasikivi määräsi Pariisiin lähteneen valtuuskunnan esittämään kaikki Suomen haluamat muutosesitykset siitä huolimatta, vaikka Stalin oli ne jo keväällä 1946 hylännyt. Presidentti halusi tällä tavoin todistaa kansalaisilleen, että hän teki kaikkensa rauhanehtojen lieventämiseksi.

Presidentti perusteli aktiivista kantaansa myös sillä, että ehdoista vaikeneminen olisi merkinnyt Karjalan luovutuksen hyväksymistä, jolloin Suomi olisi menettänyt pysyvästi puhevallan omia rajojaan koskevissa keskusteluissa. Toisaalta hän opasti valtuuskuntaa niin, että sen tuli asettaa sanansa varovasti ja välttää antamasta käsitystä, että suomalaiset juonittelisivat länsivaltojen avulla Neuvostoliittoa vastaan. 

AluekysymysSuomen puheenvuoron pääongelmana  

Suomelle annettiin tilaisuus esittää oma mielipiteensä rauhansopimuksesta 15.8. 1946. Pääministeri Pekkala esitteli kuitenkin oma-aloitteisesti puheen sisällön etukäteen Neuvostoliiton ulkoministeri Molotoville, jolloin tämä lausui Suomen esittävän aivan uusia vaatimuksia. Tämän epälojaaliksi todetun välistävedon takia Suomen sovittua tekstiä jouduttiin muuttamaan, koska alkuperäinen jyrkempi esitys olisi voitu tulkita protestiksi Neuvostoliittoa vastaan. Lisäksi Suomen puheenvuoro päätettiin antaa pääministeri Pekkalan sijasta ulkoministeri Enckellille.

Enckellin puheen asiasisältöä katsottiin aiheelliseksi lyhentää niin, että siitä jätettiin pois maininnat talvisodasta sekä Karjalan historiallisesta ja kansallisesta kuulumisesta Suomeen. Niiden sijasta luonnehdittiin vain aluemenetysten – erityisesti Viipurin – aiheuttamia taloudellisia vaikeuksia sekä viitattiin siihen Suomessa eläneeseen toivoon, että lopullisessa rauhansopimuksessa saataisiin alueellisissa suhteissa lievennyksiä. Sotakorvauksia ehdotettiin vähennettäväksi 100 miljoonalla dollarilla, jotta Suomi voisi varmemmin suoriutua sitoumuksistaan.

Molotovin virallinen lausunto osoitti Neuvostoliiton pysyneen entisellä kannallaan, sillä ulkoministeri toisti Suomen jälleen esittäneen uusia ehdotuksia. Siksi Molotov ehdotti rauhansopimuksen pohjaksi Moskovan välirauhanehtoja, jotka olivat Neuvostoliiton lisäksi allekirjoittaneet sekä Iso-Britannia että Suomi itse. Neuvostoliiton valtuuskuntaan kuulunut eestiläinen professori Hans Kruus korosti vielä varmuuden vuoksi yksityisesti tuttavalleen Voionmaalle, että Enckellin ”vesitettykin” puhe oli tehnyt ikävän vaikutuksen. Englannin ulkoministeriö taas totesi Molotovin esiintymisellään sulkeneen ovet kaikilta myönnytyksiltä Suomeen nähden. Suomen valtuuskunta arvioi itsekin Helsinkiin lähettämässään kirjeessä, että aluekysymys oli ilmeisesti saanut lopullisen ratkaisunsa.

Aluekysymyksen muodollisestakin esille ottamisesta Suomi sai maksaa kovan hinnan. Varaulkoministeri Anrei Vyšinski syytti Suomea epävirallisesti siitä, että se yritti tavoitella viidentoista länsivallan tukea Neuvostoliittoa vastaan. Hän uhkasi jopa uudella sodalla, jos Suomi vielä yrittäisi esittää rajan siirtoa.

Vyšinskin raju esiintyminen aikaansai sen, että Suomessa pidettiin Paasikiven johdolla ulkoasiainvaliokunnan istunto. Hertta Kuusinen arvosteli voimakkaasti Suomen valtuuskunnan tahdittomuutta, mutta presidentti jyrisi häntä vastaan. Lisäksi SKP käynnisti kampanjan Enckellin puheen ”taantumuksellisuutta” vastaan ja synnytti ns. rauhankriisin, jolloin koko asia jäi Suomessa ratkaisematta. Siksi valtuuskunta sai valtuudet lopulta itse päättää, ettei aluekysymystä enää otettu esille. 

Puolustuslaitos ja sotakorvaukset  

Poliittiselle ja taloudelliselle komissiolle jätetyissä huomautuksissa puututtiin lähinnä vain puolustusvoimien kalustorajoituksiin sekä sotakorvauskysymykseen. Yksikään Suomen esittämä muutosesitys ei mennyt läpi, joten asiallisesti Pariisin sopimuksen sisältö on sama kuin syyskuussa 1944 solmittu välirauhansopimus. Lisää Suomen asemaa heikentäviä määräyksiä tuli sen sijaan puolustuslaitosta koskevaan osaan, jossa Englannin vaatimuksesta määriteltiin yläraja Suomen ilmavoimien taistelukoneiden lukumäärälle, laivaston kokonaisvetoisuudelle sekä koko puolustuslaitoksen henkilömäärälle.

Suomen sotakorvausartikla hyväksyttiin yleisistunnossa äänin 15–6. Tosin Neuvostoliiton delegaatiolta puuttuivat tällöin valtuudet käsitellä sotakorvaustoimitusten yksityiskohtia, mutta varaulkoministeri Vyšinski lupasi informoida Moskovaa jälkikäteen suomalaisille myönteisessä hengessä. Lupaus johtikin tulokseen, sillä Neuvostoliitto alensi kesällä 1948 korvausten nimellisarvon 300 miljoonan kultadollarin summasta 226,5 miljoonaan kultadollariin, joten konferenssin äänestyksessä vähemmistölläkin oli todellista vaikutusta. Alennuksesta huolimatta Suomi jäi silti ainoaksi maaksi maailmassa, joka suoritti sille määrätyt sotakorvaukset kokonaan.

Ehdottipa Australia Suomen rauhansopimukseen yhtä uuttakin artiklaa, joka koski Suomen hyväksymistä jäseneksi tiettyihin YK:n erityisjärjestöihin. Esitys ei kuitenkaan saanut riittävää kannatusta, koska katsottiin, että asia oli ensin Suomen itsensä ratkaistava. Joka tapauksessa Suomelle raotettiin näin ensi kerran YK:n erityisjärjestöjen jäsenyyttä, mikä sitten muutaman vuoden kuluttua toteutui.  

Rauhansopimuksen ratifioiminen 

Suomen eduskunta hyväksyi Pariisin rauhansopimuksen tekstin yksimielisesti tammikuun lopussa 1947, ja sopimus allekirjoitettiin Pariisissa 10.2. 1947. Suomi ratifioi sopimuksen 18.4., mutta Neuvostoliitto viivytti omaa ratifiointiaan niin, että se tapahtui vasta syksyllä 1947. Syynä Moskovan viivyttelyyn oli Marshall-apu, jota Neuvostoliitto ei halunnut Suomen ottavan vastaan. Suomi olisi kipeästi tarvinnut USA:n tarjoamaa dollariapua jälleenrakentamiseen, mutta Paasikivi päätti Moskovan painostuksen jälkeen, ettei dollariapuun turvauduta.

Kun Marshall-apu ratkesi venäläisten haluamalla tavalla, Neuvostoliitto lopulta ratifioi rauhansopimuksen ja se astui virallisesti voimaan. Sopimusta koskevat asiakirjat tallennettiin Moskovan Kremliin, ja sen johdosta pääministeri Mauno Pekkala piti radiopuheen 15.9.1947. Sopimuksen seurauksena valvontakomissio poistui maasta syksyllä 1947, mikä koettiin suurena henkisenä helpotuksena.

Pariisin rauha solmittiin syttymäisillään olleen kylmän sodan ilmapiirissä, jolloin liittoutuneet vielä onnistuivat pääsemään sopuun rauhanehdoista. Sama ei enää ehtinyt toteutua Saksalle, jonka kanssa rauhansopimus jäi solmimatta. Jaetusta Saksasta muodostuikin vuosikymmeniksi kylmän sodan toistuva kriisipesäke.

Vaikka rauhankonferenssin virallisissa ja epävirallisissa keskusteluissa käytettiin välillä kovaakin kieltä – ulkoministeri Molotov syytti Suomea uhkaavaan sävyyn mm. suurvaltojen erimielisyyksien hyväksikäytöstä – silti Pariisin rauha antoi Suomelle hyvät mahdollisuudet jäädä kansainvälisten konfliktien ulkopuolelle. Kieltämättä rauha oli suomalaisten odotuksille suuri pettymys, mutta etuna oli se, että maa pääsi vakiintuneeseen rauhan kauteen, jolloin myös kansakunnan sisäiset yhteiskunnalliset olot saattoivat sodan jäljiltä asteittain normaalistua.  

Kirjallisuutta:

Kallenautio, Jorma, Uusi asema vakautuu. Tasavallan vuodet 1917–1987. Jyväskylä 1987.

Polvinen, Tuomo, Suomi kansainvälisessä politiikassa 3 (1945–1947). Juva 1981.

Seppinen, Ilkka, Rauhanneuvottelut ja rauhansopimus. Suomi sodassa. Keuruu 1982.

Suomen historian dokumentteja 2.  Toimittajat Mikko Juva, Vilho Niitemaa, Päiviö Tommila. Keuruu 1970

Tarkka, Jukka, Paasikiven aika. Suomen historia 8. Espoo 1988.

Tarkka, Jukka, Ylös rotkosta. Itsenäinen Suomi. Keuruu 1987.

 

 

 

 

 

%d bloggers like this: