Pohjalaisia – oopperaklassikon yhteiskunnallinen viitekehys

Pohjalaisia-ooppran yhteiskunnallista viitekehystä selvitettäessä on aiheellista ensiksi palauttaa mieliin noin 300 vuoden takaiset tapahtumat. Ne liittyvät 1700-luvun alun Suureen Pohjan sotaan ja sen seurauksena syntyneeseen venäläismiehitykseen eli isoonvihaan ja sen kaikkiin kauheuksiin.
Helmikuussa 1714 hävityn Napuen taistelun jälkeen Pohjanmaa koki todella kovia: maakuntaa hävitettiin tavattoman rajusti, asukkaita surmattiin tuhatmäärin, heitä raiskattiin, silvottiin, kidutettiin ja myytiin orjiksi jopa sinä määrin, että voi puhua suoranaisesta kansanmurhasta. Kaikki nämä traagiset tapahtumat lisäsivät turvattomuutta, samalla kun ikiaikaiset miehiset ihanteet ja raakuudet jäivät vaikuttamaan ihmisten arkitodellisuuteen. Luonnonvalinnan tavoin isoviha karsi heikot, mutta jätti jäljelle voimakkaat, rohkeat ja muita taitavammat selviytyjät.
Nuorten silmissä esivalta menetti uskottavuutensa, koska venäläiset olivat pystyneet miehittämään kaukana rajan takana olevan maakunnan. Mieskadon takia monet nuoret joutuivat rauhan tultua ottamaan alaikäisinä vastuun hävitetyn kotitalonsa taloudenpidosta, mikä kasvatti heissä omatoimisuutta, itsenäisyyttä ja aloitteellisuutta. Sen seurauksena hämmentyneen nuorison käytös alkoi poiketa tavanomaisesta, ja nuoret alkoivat irrottautua sääty-yhteiskunnan ahtaista rajoista. (1)

 

Nuoriso-ongelman synty EteläPohjanmaalla

Nuorten näkyvin liikehdintä liittyi juopotteluun, jengiytymiseen ja näiden seurausvaikutuksiin: metelöintiin, kyläkiertoon, yöjuoksuun, tanssiin, korttipeleihin sekä vallattomuuteen ja ilkivaltaan. Uuden käytöskulttuurin esikuvat saatiin Ruotsista, mutta Suomessa nuorten merkitystä voimisti se, että heitä oli Etelä-Pohjanmaalla todella paljon. Syynä nuorison suureen määrään oli korkea, miltei Euroopan ennätykseen noussut syntyvyys.
Vanhemman väen piirissä nuorten turmiollisina pidetyt elämäntavat koettiin niin vakavina uhkina, että niiden uskottiin horjuttavan sääty-yhteiskunnan perusteita. Esimerkiksi yöjuoksu ja tanssi katsottiin vaarallisiksi siksi, että ne uhkasivat vanhempien valtaa päättää lastensa avioliitoista, mikä oli vastoin sääty-yhteiskunnan periaatteita. Samoin kyläkierto sopi huonosti staattisen yhteiskunnan ajatteluun. (2)
Nuoriso-ongelmista huolimatta Etelä-Pohjanmaa koki kuitenkin isonvihan jälkeen voimakkaan taloudellisen nousun.  Tätä talouden kehitystä siivittivät varsinkin maatalouden sivuelinkeinot, kuten tervan- ja potaskanpoltto niin, että maakunta kuului 1800-luvun alussa Suomen vauraimpiin alueisiin. Tapahtui jonkinlainen Etelä-Pohjanmaan ”talousihme”.
Etelä-Pohjanmaa siirtyikin Suomen maakunnista ensimmäisenä ns. esikapitalistiseen talousjärjestelmään. Tähän uuteen ja entistä dynaamisempaan taloudellis-yhteiskunnalliseen tilaan eivät sääty-yhteiskunnan jäykät periaatteet enää soveltuneet samassa määrin kuin ennen, ja niihin oli etenkin nuorison aikaisempaa vaikeampi sopeutua. Näin varsinkin siksi, että elintason nousu antoi ensi kertaa mahdollisuudet myös vapaa-ajan vietolle sekä edellä kuvatulle huvittelukulttuurille. (3)
Nuorten elämäntapojen muutos isonvihan jälkeen oli ilmausta kollektiivisen uskonnollisuuden osittaisesta murtumisesta, mikä johti entistä suurempaan sekä yhteiskunnalliseen että hengelliseen piittaamattomuuteen. Toisaalta uusi tilanne mahdollisti myös uskonnollisen elämän syventämisen, mikä synnytti herätys- ja hurmosliikkeitä. Ne puolestaan syyttivät virallista kirkkoa maallistumisesta ja vaativat siltä tiukkoja otteita nuorten rientojen hillitsemiseksi. Kun herätysliikkeet saivat Etelä-Pohjanmaalla laajaa kannatusta, joutui papisto osaksi taipumaan näiden tahtoon. Siksi puhdasoppinen ajattelu ja siihen liittynyt järjestyksenpito korostuivat samaan aikaan, jolloin maallinenkin esivalta nostatti kaunaa viranomaisia kohtaan vihatuilla palkollis- ja sotaväen värväysasetuksillaan. (4)
Nuorison aktivoituminen ja alkava itsenäistyminen kasvattivat kuilua vanhempaan väkeen niin, että Etelä-Pohjanmaan rahvaan edustajat joutuivat jo 1771 kirjoittamaan valtiopäivävalitukseensa varsin tylyn toteamuksen: vanhempien ja lasten välinen epäsopu oli saanut sellaiset mitat, että ensin mainitut olivat yhteenotoista useimmiten selviytyneet vain ”verissä päin ja murskatuin jäsenin”. Toisaalta vapaudenaika nosti sekä papiston yhteiskunnallista merkitystä että talollisten isäntävaltaa, joten rintamat vanhempien ja nuorten välillä vain entisestään korostuivat. Esimerkiksi Lapualla syntyi perinne, että talon vanha isäntä saattoi peruuttaa perityn talon omistusoikeuden, jos nuori isäntä ei noudattanut hänen tahtoaan.
Turun tuomiokapitulin 1780-luvulla tekemän tutkimuksen mukaan Pohjanmaalla rikottiin erityisesti neljättä käskyä vastaan, minkä uskottiin olevan seurausta huonosta kotikasvatuksesta. Juuri tämän epäkohdan poistamiseksi puhdasoppinen kirkko, papisto sekä johtavat talonpojat olivat jo 1700-luvun puolivälissä ryhtyneet tiukentamaan kirkkokuria, mikä samalla johti rangaistuksiin perustuvan kasvatusjärjestelmän voimistumiseen.  (5)
Kirkkokurin pohjimmainen tarkoitus oli huolenpito siitä, että valtakunnassa noudatettiin Jumalan käskyjä ja säädöksiä. Jokainen synti ei kohdistanut Jumalan vihaa vain asianomaista itseään kohtaan, vaan uhkasi koko pitäjää, maakuntaa ja jopa valtakuntaa. Poikkeaminen kristillisestä järjestyksestä ei siten ollut vähimmässäkään määrin kenenkään henkilökohtainen asia, vaan koko yhteisön turvallisuutta koskettava tärkeä kysymys. Siksi pitäjänkokouksissa ryhdyttiin laatimaan yksityiskohtaisia järjestyssääntöjä, joilla pyrittiin estämään ennakolta nuorten synnillisinä pidetyt elämäntavat. Rangaistuksilla puolestaan haluttiin sovittaa pahat teot ja sovittaa synnit. (6)

 

Pitäjäkurista nuorisoväkivaltaan

Mutta järjestyssäännöistä ja kirkollisista rangaistuksista ei ollut apua. Päinvastoin nuoret jatkoivat elämöimistään ja jopa aikaisempaa uhmakkaammin. Kun valtiovaltakin huolestui Etelä-Pohjanmaan rikollisuudesta, tämä johti uuden kurinpitomuodon eli pitäjäkurin syntymiseen. Maaherran kehotuksesta paikalliset itsehallintoelimet ryhtyivät laatimaan koko pitäjää varten yhtenäisiä järjestyssääntöjä, joiden perusteella niitä rikkoneita nuoria sekä heidän kanssaan yhteistyössä olevia vanhempia ryhdyttiin syyttämään ja sakottamaan käräjillä.
Käytännössä pitäjäkuri tarkoitti siis sitä, että nuorten edesottamukset kuten tanssi, kuokkavierailut, yöjuoksu, kortinpeluu tai yleinen metelöinti ja muu vallattomuus kriminalisoitiin eli niihin syyllistyneistä tehtiin pikkurikollisia. Lisäksi monin paikoin yöjuoksu sai sellaisen uuden tulkinnan, että kaikkinainen öiseen aikaan tapahtunut liikkuminen kotipiirin ulkopuolella tulkittiin yöjuoksuksi, mikä käytännössä toi öisen ulkonaliikkumiskiellon laajalle alueelle Etelä-Pohjanmaata. Pitäjäkuria toteutettiin tiettävästi vain Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä, ei muualla Suomessa, joten kyseessä oli pelkästään eteläpohjalainen erikoisuus.
Nuorten kriminalisointi ei Etelä-Pohjanmaalla suinkaan jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Ruotsinvallan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä tuomittiin maakunnan eri käräjillä kaikkiaan noin 600 nuorta pitäjäkurin rikkomisesta. Jo tällöin kurinpito sai paikoin lähes joukkorangaistusten luonteen. Asukaslukuun verrattuna eniten pitäjäkurisakkoja jaettiin 1700-luvun lopulla Lapuanjoen alajuoksun pitäjissä ja erityisesti Kauhavalla, Kyrönjoen suupuolen seurakunnissa Isoakyröä lukuun ottamatta sekä Suur-Ilmajoen läntisissä kappeleissa eli juuri niillä samoilla alueilla, joilla myös henkirikollisuus nosti ensimmäiseksi päätään.
Koko pitäjälle laaditut yhteiset järjestyssäännöt luotiin mahdollisesti siksi, että maakunnassa vallitsi ankara työvoimapula. Vetoamalla yhteisiin pelisääntöihin isäntien ei tarvinnut itse kiistellä kurinpidosta omien lastensa tai palkollistensa kanssa. Siksi kotikuri saattoikin jäädä vähälle huomiolle. Useat viranomaiset kiinnittivätkin huomiota pohjalaislasten ja -nuorten huonoon kotikasvatukseen. (7)
Turun tuomiokapituli väitti jo 1770-luvulla, että monien vakavien rikosten syy Etelä-Pohjanmaalla oli nimenomaan anteeksiantamattoman heikko kotikasvatus. Samoin jotkut aikalaiset valittivat, että maakunnan työvoimapula korosti välineellissävyistä suhtautumista lapsiin, koska heitä kohdeltiin pelkkänä työvoimana. Aikuisten omakin viinankäyttö johti usein lasten kasvatuksensa täydelliseen laiminlyöntiin. (8)
Nykypäivän kriminaalipsykologit ovat todenneet, että kovat kasvatuskäytännöt tai hyljeksivä kohtelu voivat lisätä riskiä rikolliseen ja väkivaltaiseen käytökseen.  Aggressiivisuus, uhmakkuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus ovat usein yhteydessä kuria ja rangaistuksia korostavaan kasvatukseen. Lisäksi kova kasvatus ja nuoriin kohdistunut aggressio tai kaltoin kohtelu jatkuvat helposti ylisukupolvisesti. (9)
Pitäjäkurijärjestelmä tarkoitti käytännössä järjestyksenpito- ja kasvatusvastuun siirtämistä kodin piiristä kylä- ja pitäjähallinnon harteille eli vähän samaan tapaan kuin meidän aikanamme jotkut vanhemmat siirtävät kasvatusvastuunsa kouluille. Tiivistetysti sanottuna pitäjäkurin voi tulkita jonkinlaiseksi pitäjän talollisten väliseksi työnantajaliitoksi, joka tavoitteli maksimaalista työtehoa rajoittamalla tarkoilla säädöksillä nuorten vapaa-ajan minimiin, jotta heiltä jäisi enemmän aikaa hyödylliseksi katsottuun työntekoon.
Oliko kurinpidon ja työolojen tehostamisesta sitten hyötyä? Lyhyesti voi vastata: sekä… että. Samaan aikaan kun kurinpito tehostui, Etelä-Pohjanmaa talot rikastuivat. Vuoden 1800 varallisuusveroluettelon mukaan maakunnan talollisten vauraus oli miltei samaa tasoa kuin Etelä-Suomen kartanonherrojen, ja tämä taso säilyi pitkälle 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka.
Kun isonjaon myötä talollisten omistusoikeus maahan vahvistui, myös yritteliäisyys lisääntyi samaan aikaan merkittävästi. Yritteliäisyyden seurauksena maakunnan soita ryhdyttiin kydöttämään viljelykselle, jolloin lakeudet saivat vähitellen nykyiset muotonsa. Samoin tervatalous ja kotitarveteollisuus nousivat kukoistukseensa. Tarkat säännöt korostivat väestölle ahkeruuden ja työnteon merkitystä sekä teroittivat ainakin niissä ihmisissä, jotka sääntöjä noudattivat – ja heitä oli valtaosa – yleisen lainkuuliaisuuden ja säännöllisen elämänmenon tärkeyttä. (10)
Mutta vaurastumisen kääntöpuolena oli väkivallan kasvu. Niinpä Etelä-Pohjanmaalla esiintyi 1700- ja 1800-luvulla viisi kurinpidon ja viisi väkivallan kasvun aaltoa. Eteläpohjalainen puukkojunkkarius oli siten pitkällinen, hiukan toistasataa vuotta kestänyt prosessi, jolloin kurin tehostamisen jälkeen myös surmaluvut aina jonkin ajan kuluttua säännönmukaiseti nousivat.
Kun pitäjäkuria ryhdyttiin toteuttamaan 1770- ja 1780-luvulla, niin seuraavalla vuosikymmenellä tapahtui puukkojunkkareitten esiinmarssi. Suomen sota keskeytti kurinpitokäräjöinnit, mutta autonomian ajan alussa järjestyksenpitoon palattiin uudestaan. Läänien maaherrojen oli autonomian ajan alussa – alueensa korkeimpina viranomaisina – tärkeää osoittaa, että yhteiskuntarauha oli uudessa valtiollisessa yhteydessä palautunut sodan jäljiltä.
Siksi kurinpidon tehostaminen soveltui hyvin Venäjän vallan luomaan arkaan ilmapiiriin, koska valtakunnalliseksi tavoitteeksi oli tullut pitää maa vakaana. Kun sotajoukot olivat Suomen sodan aikana kulkeneet maakunnan yli kolmeen kertaan, tarvittiin esivallan ja kansan välille molemminpuolista luottamusta.
Autonomian ajan alussa järjestyksenpidon organisaatio Etelä-Pohjanmaalla tehostui myös sillä tavoin, että kylälaitos valjastettiin oltermannien kautta toimimaan viranomaisten apuna. Siihen antoi mahdollisuuden vuoden 1742 kyläjärjestysohje. Kyläasetukset, joita kylissä hyväksyttiin jo 1700-luvun lopulla, yleistyivät 1800-luvun alussa. Tällöin syntyivät ensimmäiset pitäjänkyläasetukset eli painetut pitäjänlait. Ne merkitsivät oltermannihallinnon voimistumista ja vakiintumista.
Oltermannien eli kylänvanhinten tehtäviin kuului kylän taloudellisen yhteistoiminnan johtaminen. Niitä olivat muun muassa huolehtiminen yhteisistä teistä, aidoista, ojista, silloista ja kylän paloturvallisuudesta. Mutta taloudellisia tehtäviä seurasivat yhteiskunnalliset toimet. Oltermannien oli lisäksi ilmiannettava kylissä tapahtuneet rikokset nimismiehille. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että käräjöinnit alkoivat 1700-luvun tapaan uudestaan, ja esimerkiksi Vöyrin käräjillä tuomittiin 1820-luvulta alken noin kymmenen vuoden aikana yli 250 nuorta pitäjäkuririkkomuksista.
Myös pahamaineisiksi luettavia itsellisiä ja irtolaisia alettiin karkottaa kylistä, samalla kun järjestyssääntöihin lisättiin joutilaisuuspykäliä. Vapaapäivien vietosta alettiin rangaista entistä herkemmin, mikä kieli kasvaneesta työvoimapulasta. Yhtenäiseen käytäntöön pyrittiin silläkin tavoin, että sakottaminen ulotettiin myös niihin vapaamielisiksi luettaviin talollisiin, jotka sallivat lastensa tai palvelusväkensä olevan joutilaina ja poissa työstä.
Tiukimmallaan yhteiskunnallinen kontrolli oli 1800-luvun puolivälissä vanhoillisen keisarin Nikolai I:n aikana. Viranomaisten silmätikuiksi joutuivat kaikki sellaiset ilmiöt, jotka vähänkin uhkasivat yhteiskuntarauhaa. Siksi kurisäädökset olivat ankarimmillaan juuri 1800-luvun puolivälissä, jolloin käräjöinnit käytösrikkomuksista lisääntyivät tavattomasti.
Etelä-Pohjanmaan suurpitäjien käräjillä sakotettiin pitäjäkurin perusteella 1800-luvun puolivälissä 20 vuoden aikana noin 1250 henkilöä. Sakotetuista valtaosa oli nuoria miehiä, mikä osoittaa, etteivät kaikki sopeutuneet tiukkoihin säädöksiin. Mutta kaikista rangaistuksista huolimatta henkirikokset vain lisääntyivät, joten lopputulos oli täysin päinvastainen, mihin järjestyksenpidolla oli tähdätty. Juuri 1800-luvun puolivälissä esiin nousivat maakunnan kuuluisimmat puukkojunkkarit.
Jos Etelä-Pohjanmaan suurpitäjät asetetaan niiden henkirikollisuuslukujen mukaiseen suuruusjärjestykseen ja verrataan kurinpidon ankaruusasteeseen,  voi tehdä sen johtopäätöksen, että mitä ankarampaa kurinpito oli, sitä korkeammalle kohosivat surmaluvut. Samoin oli havaittavissa, että jos jossakin pitäjässä kurinpito lieventyi, surmaluvut jonkin ajan kuluttua alentuivat.
Nuorten kriminalisointi johti siis heidän ajautumiseensa yhteiskunnan ulkopuolelle eli nykykielellä sanottuna syrjäytymiseensä, mikä loi otollisen maaperän väkivallan nousulle. Toisaalta Etelä-Pohjanmaalla oli ainakin aika ajoin normaalin kuritason pitäjiä, joissa myös henkirikollisuus pysyi alhaisena.
Kurinpidolla pyrittiin vahvistamaan sääty-yhteiskunnan perusteita ja sitä vastaan kapinoimalla haluttiin osoittaa yksilön omat mahdollisuudet. Pitäjäkuri vahvisti voimassa ollutta yhteiskuntajärjestystä, mutta sen säännöt olivat varsinkin nuorisolle liian kahlitsevia aikana, jolloin sekä taloudellinen että henkinen kehitys olisivat pikemmin edellyttäneet sääty-yhteiskunnan sääntöihin joustoa.
Liian pitkälle viety sosiaalinen kontrolli synnytti siis vastareaktion ja johti kierteeseen kohti vakavampia rikoksia. Näin tapahtui varsinkin siksi, että yleistä lakia tiukempi pitäjäkuri alensi syytekynnyksen hyvin alas, jolloin varsin vaatimattomista rikkeistä tuli tuomituksi käräjillä.
Monilla myöhemmin puukkojunkkareiksi kehittyneillä oli lisäksi viinan repaleistama perhetausta, mikä sekin synnytti ristiriitoja yhteiskunnan kanssa. Tällaisissa oloissa kasvaneiden nuorten oli vaikea sopeutua kovan yhteiskunnan tiukkoihin sääntöihin. Se johti järjestyksenpidon ja kurittomuuden kierteeseen, ja lopuilta päädyttiin 1800-luvun puolivälissä häjyilyn huippukauteen. (11)
Lyhyesti ilmaistuna puukkojunkkariudessa oli kyse yhteiskunnallis-taloudellisen murroksen aikaansaamasta pitkäaikaisesta kriisistä, jonka viranomaisten johtama pitäjäkuri laukaisi nuorisoväkivallaksi.  Sen mukaan merkittävä osa alisteisessa asemassa olevia nuoria joutui rangaistuksien kautta auktoriteettien syrjimiksi, mikä edisti rikollista käyttäytymistä. Lopulta rangaistu yksilö koki itsekin itsensä rikolliseksi, toimi sen mukaan ja jopa kerskaili rikollisiksi katsotuilla uroteoillaan. Tämä nuorisokapinateoria on yhdensuuntainen kansainvälisesti tunnetun sosiologin Anthony Giddensin leimautumisteorian kanssa. (12)
Oikeastaan samaan tulokseen tuli myös Pohjalaisia-draama, joka kuvaa hyvin realistisesti häjyilyn taustatekijöitä. Symbolisesti tämä ilmenee herastuomarin varoittavassa vetoomuksessa vallesmannille: ”Nämä ihmiset ovat kuin joki tuossa, joka tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, kunnes se syystä tai toisesta rupeaa tulvimahan, mutta silloin sillä ei olekaan mitään rajoja. Se särkee silloin kaikki, mitä sen tielle sattuu. Sentähden: älkää nostattako tulvaa.”
Aikaansa nähden uudenaikainen näkemys on Pohjalaisissa se, että näytelmä tuo esille yhteiskunnan johtavien voimien vaikutuksen väkivallan syntyyn. Tämä ilmenee muun muassa Koljolan puheenvuorosta: ”Väkivalta nousee väkivaltaa vastahan. Ihmiset kulkevat sokeina leveää tietä, ja johtajat ovat kaikkein sokeimmat.” 
Perussyy kurin jatkuvaan kiristämiseen oli yhteiskunnan päättäjien vankka usko siihen, että vain järjestyssääntöjä ja rangaistuksia koventamalla oli mahdollista hillitä nuorten kasvanutta kurittomuutta. Kun puukkojunkkarit taistelivat nimenomaan yksilön vapauksia rajoittavia sääntöjä ja niitä toimeenpanevia viranomaisia vastaan, tämä synnytti heitä kohtaan ihailua, vaikka heitä samalla myös pelättiin.

 

Härmänkylä  – Pohjalaisia-teoksen syntypaikka

Viimeaikainen tutkimus on osoittanut kutakuinkin varmasti, ettei Artturi Järviluoma ole kirjoittanut Pohjalaisten tekstiä. Hän ei alavutelaisena ilmeisestikään tuntenut näytelmässä tärkeässä osassa ollutta Lapuan lakia eikä ainakaan sen yksityiskohtia. Kun Pohjalaisia näytelmän tapahtumat liittyvät keskeisiltä osiltaan Alahärmän Härmänkylään, jossa Järviluoman ei ennen käsikirjoituksen valmistumista tiedetä edes käyneen, ei häntä voi tästäkään syystä pitää Pohjalaisten kirjoittajana. Sitä paitsi teoksen kaikki henkilö- ja paikannimet ovat alahärmäläisperäisiä. Keräämänsä kansanlaulut hän sen sijaan liitti näytelmän osaksi ja muutti kirjakielisen tekstin lievästi murteelliseksi.
On jokseenkin varmaa, että  Pohjalaisten tosiasiallinen kirjoittaja on alahärmäläissyntyinen, yliopistossa kirjallisuutta opiskellut kansakoulunopettaja Anton Kangas. Kerätty muistitieto kertoo hänen laatineen näytelmän Härmäläisiä, joka on vähäisin poikkeuksin sama kuin Pohjalaisia. Härmäläisten alkuperäinen käsikirjoitus, joka on ollut Järviluoman hallussa, ei kuitenkaan ole säilynyt, siitä on tallessa ainoastaan hänen kirjoittamansa kopio.  Tästä huolimatta Kangasta voi pitää Pohjalaisten-näytelmän todellisena kirjoittajana, koska paikkakunnalla ei tähän aikaan ollut ketään muutakaan sellaista henkilöä, jolla olisi ollut sekä tiedolliset että asemaansa ja kokemuspiiriinsä perustuvat edellytykset kirjoittaa vaativa yhteiskunnallinen näytelmä. Härmässä säilynyt muistitieto puhuukin yksinomaan vain Kankaasta Härmäläisten kirjoittajana, ei kenestäkään muusta. (Tarkemmat perustelut Pohjalaisten kirjoittajasta artikkelissa Taruja ja tutkimuksia Pohjalaisia-näytelmän kirjoittajasta.)
Kun Pohjalaisten taustalla on Lapuan hallitussääntö, joka mainitaan näytelmässä pari kertaa oikealta nimeltäänkin, käsitellään seuraavassa tätä järjestyssääntöä ja sen toteutusta tarkemmin. Vähän liioitellusti voidaan sanoa, että Pohjalaisia-teos on sisällöltään Lapuan lain yleisesittelyä puettuna näytelmän muotoon, koska alkuperäisessä käsikirjoituksessa viitataan useisiin tämän järjestyssäännön pykäliin. Kankaan juridispainotteinen teksti oli mahdollista nimenomaan siksi, että hänen isänsä Kaapo toimi pitkäaikaisena kihlakunnanoikeuden lautamiehenä ja oli omana aikanaan tuomitsemassakin Lapuan lain mukaan. (13)
Lapuan lain synty liittyi 1840-luvun alussa lapualaisten hankkeeseen uudistaa vanhaa kyläjärjestystä. Pitäjäläiset laativat parannetun laitoksen vanhasta Ilmajoen kyläasetuksesta ja lähettivät sen kuvernöörin hyväksyttäväksi. Nuori kuvernööri ja myöhempi senaattori C.O. Cronstedt – hänen tunnettu samanniminen isänsä antautui 1808 Suomenlinnassa – vaati kuitenkin kurinpitosäädöksiin lisää tiukkuutta.
Tiukennukset kuvernööri laati ilmeisesti itse ja pyysi pitäjänkokousta ne hyväksymään. Näin tapahtuikin ja kuvernöörin lisäykset liitettiin kyläjärjestysosan alkuun hallitussäännön nimellä. Lapuan hallitussääntö oli siis alun perin kuvernöörin laatima järjestyssääntö, jonka lapualaisten ottivat kehotuksesta käyttöönsä. Hallitussäännön määräyksillä haluttiin estää ne monenlaiset pahuudet, ”joitten kautta rauha ja yhteinen lewollisuus tuo tuostakin Pitäjäsä owat pilatut.”
Vuonna 1843 laadittu, maakunnan ehkä kuuluisin ja ankarin järjestyssääntö oli nimeltään Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus Lapuan Pitäjäsä, jonka nimi kansan keskuudessa lyhentyi muotoon Lapuan laki. Se oli voimassa emäseurakunnan lisäksi myös Ala- ja Ylihärmässä, Kauhavalla ja Nurmossa. Lapuan laki painettiin 1844 ja sidottiin koviin kansiin. Se jaettiin jokaiseen talouteen ja luettiin kerran pari vuodessa suurpitäjän kaikissa kirkoissa.
Oman pitäjänlain nojalla rangaistiin Lapuan suurpitäjässä 50 vuoden aikana alun toistatuhatta ihmistä, mikä merkitsi ajoittain myös nuorten massakriminalisointeja. Niinpä yksistään vuonna 1845 oli noin joka kymmenes nuorimies syytteessä käräjillä pitäjänlain rikkomisesta. Samoin 1800-luvun puolivälissä lähes 50 myöhemmin puukkojunkkariksi tunnistettua nuorta saivat ensimmäiset käräjäsakkonsa juuri Lapuan lain mukaan. Rangaistuksista valtaosa, noin 2/3 osaa, määrättiin vuosina 1844–63, mutta suurten nälkävuosien jälkeen sakkoja jaettiin maltillisemmin. Viimeiset rangaistukset määrättiin 1880-luvulla.
Eniten sakotettiin öisen ulkonaliikkumiskiellon noudattamatta jättämisestä (§7), mistä tuomion sai 432 henkeä. Esimerkiksi 17-vuotiaan Antti Rannanjärven ensimmäinen tuomio tuli juuri tästä syystä, jolloin häntä ja hänen tovereitaan sakotettiin käräjillä 2 ruplalla. Pian tämän sakon jälkeen Antti aloitti rikoskierteensä, jonka seurauksena hän itsekin sai surmansa.
Öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkominen heijastuu pohjalaisnäytelmään muun muassa Erkki Harrin repliikissä: ”Siihen (purpurin soitto) saakin loppua tältä päivältä, että ehditte kymmeneksi kotihinne, niin kuin pitäjän laki määrää.” Järjestyksenpito tehostui senkin takia, että nimismiehet valvoivat sääntöjen noudattamista partioimalla yleisillä teillä. Se lisäsi paitsi sakotuksia myös nimismiesten tuloja, sillä he saivat puolet sakoista.
Omavaltaisuuteen taipuvat nimismiehet tulivatkin hyvin vihatuiksi, mikä toisinaan johti heidän ja nuorten välisiin yhteenottoihin.  Useita nimismiehiä yritettiin surmata, mutta ”vain” yksi heistä, alahärmäläinen Otto Chorin tapettiin. Juuri hän näyttää olleen esikuvana Pohjalaisten nimismiehelle, jonka luonnekuva ja surmaamistapa ovat lähes identtiset näytelmän tekstin kanssa. Joidenkin vallesmannien omaisuutta vahingoitettiin, muun muassa yhden riihi paloi tuhotyön seurauksena. Osa papistoakin joutui nuorten vihoihin, ja heidän hevosiaan otettiin luvatta käyttöön.
Liikkumista rajoitettiin siten, että kiellettiin tarpeettomat hevosajelut. Etenkin Härmän seudulla oli jo 1800-luvun alussa syntynyt sellainen tapa, että nuoret miehet ottivat laitumelta toistensa hevosia ja ajelivat niillä pitkin kyläraitteja niin, että eläimet saattoivat mennä jopa pilalle. Nuorten miesten hevosajelut, vaikka niihin kyllä liittyi luvaton käyttöönotto- tai anastusrikos, kehittyivät tavallaan jonkinlaiseksi oman aikansa extreme-urheilulajiksi, jolla haluttiin ärsyttää ja uhmata järjestysvaltaa.
Pohjalaisten Koljolakin viittasi puheenvuorossaan hallitussäännön 14. pykälään: ”Parhaitten talojenkin pojat pitävät kunnianansa varastaa lampahia toisten navetoista, ottaa omin lupinsa toisten hevosia ja ajaa niitä näännyksiin.” Tällaisista Härmän seudulle ominaisista hevosajeluista hallitussääntö määräsi viiden ruplan sakon, ja tämän pykälän perusteella Suur-Lapualla rangaistiin noin pariasataa nuorta.
Hevosajeluiden ja muiden rikkomusten estämiseksi kyliin asetettiin yövahteja, joita joskus varustettiin kiväärein. Ainakin Kauhavalla vahdinpitoon määrättiin toisinaan myös venäläisiä kasakoita. Tämäntapaisella tiukalla valvonnalla sääty-yhteiskunta pyrki estämään nuorten kaikkinaiset huvittelumahdollisuudet, riiuureissut ja keskinäiset yhdessäolonmuodot.
Kun Erkki Harri järjestää ”hypyt” todistaakseen, ettei ole körtti, hänen uhonsa kohdistui paitsi körttiläisiä myös yhteiskuntaa kohtaan, sillä hallitussäännön 11.§:n mukaan luvattomien ”hyppykokousten” järjestämisestä rapsahti käräjillä 4 ruplan ja 80 kopeekan sakko. Tanssien lisäksi oli kiellettyä osallistuminen kutsumattomana vieraana häihin, kortinpeluu, samoin meluaminen tiellä, pihoilla tai kyläraiteilla.
Aika usein samaa henkilöä rangaistiin useammasta kuin yhdestä rikkomuksesta. Niinpä kauhavalaista Pukkilan Jaskaa sakotettiin talvikäräjillä 1850 ensin yöjuoksusta sekä meluamisesta tiellä. Saman vuoden syyskäräjillä sakotusaiheita oli jo huomattavasti enemmän. Nyt Jaakkoa sakotettiin Lapuan lain mukaan uudestaan yöjuoksusta, luvattomasta hevosella ajosta, tanssin luvattomasta järjestämisestä sekä lisäksi yleisen lain mukaan mustelmista viinan myynnistä, puukon paljastamisesta, verihaavoista ja sapatin rikkomisesta. Lopulta Jaakko tuomittiin tapon takia lähetettäväksi Siperiaan. Sen sijaan  Antti Isotalo, joka kyllä oli varttunut aikuiseksi Lapuan lain hengessä Alahärmässä, välttyi sakoilta. Hän näet avioiduttuaan asui 1800-luvun puolivälistä lähtien Vuoskoskella, joka silloin kuului Uuteenkaarlepyyhyn. (14)
Voimatta tässä yhteydessä selvittää kaikkia viittauksia, jotka näytelmässä liittyvät Lapuan lakiin, otan kuitenkin esille vielä yhden näkökohdan eli niin sanotut joutilaisuussäännöt. Hallitussäännön 9. § uhkasi sakottaa kolmella ruplalla jokaista sellaista talon isäntää, joka salli kotona olevien lastensa tai palkollisensa olla pois hyödyllisestä työstä eli olla joutilaina. Sama sakko oli määrä periä joutenolijalta ensimmäisellä kerralla ja toisella kertaa kaksinkertaisesti. Härmäläisen käsikirjoitus esittelee myös joutilaisuuspykälän, kuten palveluspiika Sannan (vastaa Pohjalaisten Liisaa) repliikistä ilmenee: ”Ei nyt enää uskalla rokulia pitää, kun pitäjän uusi laki määrää siitä sakkoa.” Järviluoma poisti kuitenkin tämän vuorosanan Pohjalaisten painoksesta.
Joutilaisuussäännön perusteella Suur-Lapualla tuomittiin yli 200 henkeä nälkävuosiin mennessä. Sääntöjen noudattamisessa oltiin hyvin tarkkoja, kuten äärimmäinen esimerkki Lapuan Kirkonkylästä osoittaa. Vuonna 1844 nimismies Aleksander Favorin oli kello seitsemän aikaan illalla kuullut itsellisen Yrjö Poutun tuvasta melua. Sisälle mentyään nimismies oli tavannut sieltä asukkaan lisäksi kolme renkiä ja kolme talollisenpoikaa, jotka työstä tultuaan olivat ryhtyneet keittämään perunoita. Koska kaikki olivat jo tuohon aikaan (eli klo 19) toimettomina ja poissa hyödyllisestä työstä, käräjät sakottivat jokaista vierasta joutilaisuudesta ja itsellismiestä joutilaisuuden sallimisesta.
Joutilaisuussäännöt on ymmärrettävissä siltä pohjalta, että kaikki työt oli tehtävä käsin. Suur-Lapuan soiden kydöttäminen pelloiksi onnistui vain ankarin ja vaativin ruumiillisin ponnisteluin. Miten valtavasta työstä on kyse, ilmenee esimerkiksi Lapuan emäpitäjän raivaustuloksista. Sadassa vuodessa pitäjän peltopinta-ala yli viisikymmenkertaistui 1700-ja 1800-luvulla, mutta väkiluku vain kuusinkertaistui.
Tiukkojen sääntöjen voimalla mahdollistettiin se raivaustyö, jonka tulokset avautuvat meille laajoina lakeuksina. Kun nuorten – yhtä hyvin talollisten, torppareiden kuin palveluskunnankin selkänahasta – revittiin raskaimmat työt, niin siksi sääty-yhteiskunnan oli säännösteltävä heidän vapaa-aikaansa. Tässä rangaistuksiin perustuvassa kasvatusprosessissa osa nuorista lopulta syrjäytyi. (15)

 

Yhteenveto

Pohjimmiltaan kurinpidon ja väkivallan välisessä taistelussa oli kyse toisaalta kollektiivisen sääty-yhteiskunnan patriarkaalisten voimien sekä toisaalta omaehtoisempaan ja yksilöllisempään toimintaan tähtäävien pyrkimysten välisestä syvästä ristiriidasta. Tämä ristiriita pysyi avoimena pitkälti toistasataa vuotta, ja se kasvoi koko ajan, kunnes vastakkaiset näkemykset tulivat yhteen sovitetuiksi. Sääty-yhteiskunnan asteittain hajoaminen poisti lopulta tämän ongelman, mikä tapahtui vasta 1800-luvun lopulla.
Juridiikan lisäksi Pohjalaisissa tulevat esille kahden uskonnollisen herätysliikkeen, körttiläisyyden ja evankelisen liikkeen välinen kilpailu. Kun Anton Kangas vietti nuoruuttaan kotikylässään 1870- ja 1880-luvulla, Pohjalaisia-teoksen uskonnollinen asetelma kuvaa juuri tätä aikaa. Myöhäisempi herännäisyys oli tosin jo 1800-luvun puolivälissä levinnyt Alahärmään, mutta se oli alkanut hiipua 1870-luvulta alkaen. Herännäisyys herätti aikalaisissa ristiriitoja, koska körttiläiset kurinpidon innokkaina kannattajina olivat ryhtyneet ilmiantamaan pitäjänlakien rikkojia viranomaisille. Se osaltaan selittää pitäjänlakien perusteella määrätyt sakotettujen suuret määrät.
Heränneet kyllä saivat aikaan sen, että monet puukkojunkkarit kääntyivät uskoon ja lopettivat häjyilynsä. Mutta lisäksi voi havaita, että körttiläisten kannattama kuripito jakoi seurakuntalaisia kahteen toisistaan jyrkästi erottuvaan ryhmään: toisaalta yhä suurentuvaan joukkoon niitä, jotka noudattivat lain ja evankeliumin henkeä, sekä toisaalta asteittain pienentyvään mutta sitäkin yltiöpäisempään joukkoon niitä, joita mikään laki ei pidellyt ja joille mitkään yhteiskunnan normit eivät lopulta enää olleet noudattamisen arvoisia.
Lopulta körttiläisyys jäi häviölle Alahärmässä ja Kauhavalla – päinvastoin kuin Lapualla ja Nurmossa. Ylihärmästä sen sijaan tapeltiin perimätiedon mukaan jopa satamiehisin joukoin. Siellä käytiin körttiläisten ja puukkojunkkareitten välillä useita joukkotappeluita, jotka päättyivät Rannanjärven surman aikoihin körttiläisten voittoon. Joukkotappelun mahdollisti hallitussäännön 3.§, joka velvoitti jokaisen isännän antamaan apua kylänoikeuden jäsenille, jos he tappelun tai muun siivottomuuden takia apua tarvitsivat.
Alahärmässä puolestaan murtautui esiin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä voimakas evankelinen herätys. Se heijastui Pohjalaisissa raittiusvalistuksen voimistumisena. Seurakunnan johtama raittiusaate oli myös Anton Kankaalle tuttua, sillä hänen isänsä toimi Alahärmän seurakunnan pitkäaikaisena kirkonisäntänä. (16)
Lapuan seutu kuten laajemminkin Etelä-Pohjanmaa joutui 1700- ja 1800-luvulla voimakkaiden yhteiskunnallisten mullistusten kohteeksi. Maakunnan väkiluku kasvoi ennätystahtia, talouselämä koki ennennäkemättömän kasvun kohottaen elintasoa ja uskonnolliset herätysliikkeet seurasivat toinen toistaan samaan aikaan, jolloin jännitteet johtavien pitäjäläisten ja seudun nuorison välillä kärjistyivät ja purkautuivat lopulta enentyvänä väkivaltana. Nämä jännitteet vähentyivät oleellisesti vasta aivan 1800-luvun lopulla, jolloin fennomania yhdisti herrasväen ja kansan, jolloin syntyvä kansalaisyhteiskunta poisti sääty-yhteiskunnan pahimmat kahleet, jolloin nuoriso saattoi vapaasti kokoontua nuorisoseuroihinsa ja jolloin moderni yhdistystoiminta sekä erilaiset kulttuuririennot ottivat voimakkaita ensiaskeleitaan.
Jos Etelä-Pohjanmaalla koettiin 1800-luvulla suuria mullistuksia ja dramaattisia tapahtumia, niin samanlaista dramatiikkaa liittyi myös Pohjalaisten ja sen edeltäjän Härmäläisiä-näytelmän syntyyn. Kankaan kirjoittama Härmäläisten käsikirjoitus päätyi Artturi Järviluoman haltuun luultavasti silloin, kun Anton toimi hänen kotiopettajanaan. Anton Kankaan kohtalona oli taas kuolla keuhkotautiin vain 36-vuotiaana ilman, että hän ehti nähdä työnsä tuloksia. Kymmenen vuoden kuluttua Kankaan kuolemasta Järviluoma julkaisi teoksen omissa nimissään, jolloin Kankaan nimi unohtui.
Erikoinen oli myös Anton Kankaan isän kohtalo. Härmäläisten käsikirjoituksen ollessa vielä kesken Kaapo-isä luovutti talonsa 1898 vanhimmalle pojalleen ja katosi sen jälkeen itse kuin maan nielemänä. Vaikka häntä etsittiin Amerikkaa myöten, häntä ei koskaan löydetty. Hänen hautakiveensäkään ei ole voitu merkitä kuolinaikaa. Onko Härmäläisten kirjoittamisella ja Kaapo Kankaanpään katoamisella jotakin tekemistä toistensa kanssa? Siitä voidaan esittää vain arvailuja. (17)

 

LÄHTEET

  1. Yleislähteenä Kustaa H.J. Vilkunan teos Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia tutkimuksia 229. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-784-2.
  2. Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermanihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Studia historica Jyväskyläensia 23, s. 225-240, Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaiset nuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 39-55. https://historiatieto.wordpress.com/etelapohjalaisen-tyonteon-ja-yrittamisen-taustahistoria/
  3. Ranta, Raimo, Talouselämä, asuitus ja väestö Etelä-Pohanmaalla 1809-1917. Etelä-Pohjanmaan historoia V, s. 440-453 ja 629-656, Kallio, Reino, Eteläpohjalaisen työnteon ja yrittämisen taustahistoria. Eteläpohjalaiset Juuret 2 / 2015, s. 55-60.
  4. Salomies, Ilmari, Suomen kirkon historia II. Helsinki 1949, s. 99.
  5. Alanen, Aulis, J. Syytinkilaitoksesta Etelä-Pohjanmaalla erityisesti Lapuan oloja silmällä pitäen. Helsinki 1950. Kyrönmaa VII, s.180-195.
  6. Juva, Mikko, Luterilainen puhdasoppisuus. Suomen kultturihistoria I. Porvoo 1983, s. 317-322, Kallio 2009, s. 12.
  7. Kallio 2009, s. 39-54.
  8. Alanen 1950, s. 180-195, Kallio 2009, s. 10-14, 29, 39-41.
  9. Lauerma, H., Miten ehkäistä väkivaltaa? [Pääkirjoitus]. Suomen lääkärilehti, 2005. 60(45), s. 4597. Kallio, Reino, Häjyilyn juuret nykytiedon valossa 3 / 2012, s. 19.
  10. Kallio 2012, s. 18-19, Kallio 2015, s. 55-60.
  11. Kallio 2009, s. 55-62, 103-120.
  12. Rajala, Juha, Kurittajia ja kasvattajia. Väkivalta ja sen kontrollointi Kannaksen rajaseudulla 1885-1917. SKS 2004, s. 28-29.
  13. Järviluoma, Artturi, Pohjalaisia (14.painos). Porvoo 1978, 53,55,167, Kallio, Reino, Taruja ja tutkimuksia Pohjalaisia-näytelmän kirjoittajasta.Historiatietoa / Reino Kallio,  https://historiatieto.wordpress.com/tarua-ja-tutkimusta-pohjalaisten-kirjoittajasta/
  14. Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus Lapuan pitäjäsä, laitetut wuonna 1843. HYK.https://historiatieto.wordpress.com/hallitussaanto-ja-kylanasetus/

15.  Kallio 1982, s. 240-248, Kallio 2009, s. 120-128.Kallio, Reino,

Eteläpohjalaisen työnteon ja yrittämisen taustahistoria. Eteläpohjalaiset

Juuret 2 / 2015, s. 55-60.

https://historiatieto.wordpress.com/etelapohjalaisen-tyonteon-ja-yrittamisen-taustahistoria/ 

16. Kirkollisena yleislähteenä: Seppo, Juha, Seurakuntaelämä ja

uskonnolliset liikkeet Etelä-Pohjanmaalla 1809-1917. Etelä-Pohjanmaan

historia VI. Vaasa 1987. Kallio 2009, 128-134.

17. Pipinen, Ritva, ”Pohjalaisia” Kankhanpään Antonin ”Härmäläisiä”.

Härmän Joulu  2007, s. 28-29, Kallio 2009, 151-154, Kaapo Kankaanpään

vaiheista kertonut Hillevi Tyni.

 

Painamaton esitelmä 2017.

 

 

 

%d bloggers like this: