Ruotsin suurvaltakausi yli kaksinkertaisti Suomen pinta-alan

Pähkinäsaaressa 1323 solmitun rauhan rajat pysyivät runsaat 250 vuotta virallisina rajoina. Tämä asiantila ei silti merkinnyt rauhaa, sillä varsinkin Kalmarin unionin loppuaikana Venäjän ja Ruotsin välillä tapahtui useita rajakahakoita, jotka välillä johtivat suoranaisiin sotiin. Näistä jälkimaailman kannalta kuuluisimpia on vanhaviha 1495–1497.

Moskovan suuriruhtinaskunta oli alkanut kiinnittää huomiota suomalaisen asutuksen siirtymiseen Pähkinäsaaren rauhan rajan yli. Siksi venäläiset ryhtyivät vastatoimiin ja ylittivät rajan sekä alkoivat hävittää Viipuria, joka puolustautui urheasti Knut Possen johdolla. Tämä piiritys synnytti tarinan Viipurin pamauksesta, jonka todenperäisyyttä ei kuitenkaan ole voitu tieteellisesti todistaa. Sodan toisena vuotena venäläiset kuitenkin onnnistuivat tekemään hävitysretken Savoon ja Hämeeseen, jolloin mm. Hattulan kirkko poltettiin. Sodan kolmantena vuotena taistelut vähitellen laantuivat.

Kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa pyrki määrätietoisesti vahvistamaan Pähkinäsaaaren rauhan takaista asutusta, se oli liikaa Venäjän Iivana IV:lle Julmalle. Niinpä 1555 alkoi uusi sota, joka jälleen kerran jätti entiset rajat voimaan. Tämä sota on jäänyt historiaan siksi, että rauhanneuvottelijana toimi Suomen uskonpuhdistaja, piispa Mikael Agricola. Palatessaan Moskovan neuvotteluista hän menehtyi Kuolemanjärvellä 1557. Rauhasta huolimatta uudisasutus jatkui rajan takana entistä voimallisempana, näihin aikoihin esimerkiksi Keski-Suomi sai pysyvän asutuksen.

Pitkäviha ja Täyssinän rauha 1595

Kun Kustaa Vaasa vakiinnutti Ruotsin sisäisesti yhtenäiseksi kansallisvaltioksi, sen osaksi aggressiivinen ulkopolitiikka suuntautui Itämeren ympäristöön. Uusi ulkopolitiikka merkitsi joutumista pitkällisiin sotiin Tanskaa, Venäjää, Puolaa ja Saksan pikkuvaltioita vastaan. Noin sadan vuoden aikana (1560–1660) Ruotsista kehittyikin menestyksellisten sotien ansiosta Itämeren alueen suurvalta. Näihin sotiin joutuivat aktiivisesti osallistumaan myös suomalaiset, joille oli edelleen tärkeää itärajan siirtäminen laajentunutta asutusta vastaavaksi.

Ruotsin laajentumispyrkimykset, Karjalan rajariidat sekä eturistiriidat Baltiassa johtivat Ruotsin sotaan Venäjää vastaan 1570. Lisäsyynä sodan syttymiseen oli Ruotsin Juhana III:n (1568–1592) ja Venäjän Iivana IV:n Julman (1533–1584) välinen henkilökohtainen kauna: molemmat hallitsijat olivat tavoitelleet puolisokseen Puolan Katariina Jagellonicaa. Loukkaavat kirjeet kilpakosijoiden välillä aikaansaivat lopulta sen, että Ruotsi aloitti sotatoimet siitäkin huolimatta, että Juhana oli onnistunut voittamaan naimakiistan.

Kuhmon Miinoankivi, jossa nykyinen raja kohtaa Täyssinän rauhan rajan.

Kuhmon Miinoankivi, jossa nykyinen raja kohtaa Täyssinän rauhan rajan. Google.

Näin syttyi pitkäviha eli 25-vuotinen Venäjän sota. Viimeksi mainittu nimitys on sikäli harhaan johtava, että taisteluiden välillä oli useita pitkiä aselepokausia, mm. vuosina 1573–1577 ja 1583–1590. Aselevosta huolimatta sissisota kuitenkin jatkui erityisesti Karjalan ja Savon raja-alueilla kiivaana. Samoin vallatussa Käkisalmen läänissä toimi voimakas vastarintaliike. Pohjoisessa pohjalaississit – mahdollisesti Pekka Vesaisen johdolla – hävittivät vuonna 1589 Petsamon luostarin. Oulun linnaperustettiin ruotsalaisten hyökkäyksien tueksi.

Pitkänvihan aikana molemmat hallitsijat olivat siirtyneet manan majoille. Heidän kuolemansa jälkeen kumpikin valtio joutui sisäiseen sekasortoon. Suomessa syntynyttä nuijasotaa seurasi Ruotsissa kiista vallanperimyksestä Vaasa-suvun sisällä. Venäjällä puolestaan alkoi Rurik-suvun sammuttua valtaistelu, johon myös ulkovallat ottivat osaa. Kun sekä Ruotsi että Venäjä olivat sisäisen heikkouden tilassa, saatiin vihdoin 1595 solmituksi Täyssinän rauha, joka tosin oli tarkoitettu vain välirauhaksi. Suomen uusi itäraja vedettiin Rajajoelta ja Saimaalta Olavinlinnan itäpuolta pitkin Kainuuseen ja sieltä Inarinjärven kautta Jäämereen.

Erikoinen Venäjän sota päättyi Stolbovan rauhaan 1617 

Kuningas Sigismundin menetettyä Ruotsin kruunun sedälleen Kaarle IX:lle alkoi Puolan ja Ruotsin välillä vuosikymmeniä kestänyt vihanpito. Puolan tavoin myös Ruotsi sekaantui Venäjän valtaistuinkiistoihin, jottei Puolan Sigismund saisi siellä yliotetta. Elokuussa 1608 Venäjän silloinen hallitsija, puolalaisten uhkaama Vasili Šuiski teki Ruotsin kanssa sopimuksen 5000 miehen apuretkikunnan lähettämisestä hänen avukseen Venäjälle. Avun korvauksena Šuiski lupasi luovuttaa Ruotsille Käkisalmen läänin, jonka Ruotsi oli tilapäisesti miehittänyt jo pitkänvihan aikana. Ylipäälliköksi nimitettiin suomalainen Jaakko de la Gardie, joka on jäänyt pysyvästi historiaan Pietarsaaren kaupungin ruotsinkielisessä nimessä Jakobstad.

Jakob de la Gardie. Wikipedia.

Suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui Venäjällä suorastaan mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Jo Novgorodissa liittolaisarmeija otettiin ystävällisesti vastaan, ja pian sen jälkeen suunnattiin kohti Moskovaa, joka valloitettiin 1610. Tämä on ainoa kerta, jolloin suomalainen sotajoukko on ollut valtaamassa Moskovaa. Valloituksella ei kuitenkaan ollut pysyvää merkitystä: pian onnistuneen operaation jälkeen Šuiski kukistui, ja suomalais-ruotsalaisen sotajoukon oli lähdettävä paluumatkalle.

Suomen rajat 1323–1617. Vasemmalta lukien: Pähkinäsaaren rauhan alue, Täyssinän rauhan alue ja Stolbovan rauhan alue. Google.

Vuonna 1611 de la Gardien sotajoukko marssi uudestaan Novgorodiin, jonka puolalaiset olivat tällä välin valloittaneet. Nämä joutuivatkin pian luovuttamaan kaupungin ruotsalaisille. Menestyksellisten sotatoimien jälkeen heräsi kysymys ruotsalaisen prinssin valitsemisesta Novgorodin hallitsijaksi. Neuvottelujen pitkityttyä de la Gardien sotajoukko joutui pysyttelemään aloillaan kuusi vuotta, jolloin ylipäällikkö sai lisänimen Laiska-Jaakko. Hänestä tehtiin jopa oma värssy: ”Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko.”

Vähitellen venäläisten vastarinta alkoi voimistua eivätkä hallitusneuvottelutkaan johtaneet tulokseen. Samaan aikaan Ruotsissa tapahtui ulkopoliittinen suunnanmuutos: uusi kuningas Kustaa II Adolf (1611–1632), joka kiinnitti päähuomionsa Keski-Eurooppaan, pyrki vastaavasti sovintoon venäläisten kanssa.

Rauha solmittiin Laatokan etelärannalla Stolbovan kylässä 1617. Ruotsin neuvottelijoiden oli luovuttava vaatimuksistaan Itä-Karjalan liittämisestä valtakuntaan samoin kuin suuresta osasta Novgorodin aluetta, joiden takaisin palauttamisesta saatiin kyllä suuret korvaukset. Vaikka kaikkia haluttuja alueita ei saatu, silti Stolbovan rauha oli Ruotsille edullinen, sillä nyt Käkisalmen lääni ja Inkerimaa liitettiin virallisesti valtakuntaan. Näistä Inkerinmaata pidettiin Ruotsin voittomaana eikä sitä laskettu Suomeen kuuluvaksi. Stolbovan rauhan jälkeen Suomen itäraja oli kauimpana idässä kuin koskaan Ruotsin vallan aikana. 

Inkerinmaalle uudet asukkaat – inkerinsuomalaiset 

Stolbovan rauhan rajat pysyivät voimassa noin sata vuotta 1700-luvun alkuun saakka, vaikka maiden välillä oli pitkäaikaisia ristiriitoja. Venäjä ei nimittäin halunnut tyytyä Stolbovan rauhan jälkeiseen tilanteeseen, jossa siltä katkesivat yhteydet Itämereen. Toisaalta Karjalan rahvas sai Ruotsilta ylen määrin uusia veroja ja muita rasitteita, minkä takia valloitetulla alueeella vallitsi laajaa tyytymättömyyttä. Kun Ruotsi lisäksi pyrki pakkokäännyttämään ortodoksisia karjalaisia luterilaisiksi, oli odotettavissa, että nämä asettuisivat tulevassa sodassa venäläisten puolelle kuten sitten tapahtuikin.

Kesäkuussa 1656 venäläiset hyökkäsivät Inkerinmaalle, mutta joutuivat varsin pian toteamaan epäonnistuneensa, sillä hävittyjen taisteluiden jälkeen heidät karkotettiin. Kun sekä Ruotsi että Venäjä joutuivat samaan aikaan ulkopoliittisiin vaikeuksiin, päädyttiin parivuotisen sodan jälkeen Kardisin rauhaan 1661. Rajat jäivät pitkistä neuvotteluista huolimatta ennalleen, vaikka ruotsalaiset pyrkivät – nyt jo toistamiseen 1600-luvulla – viimeiseen saakka saamaan Venäjän Karjalan liitetyksi valtakuntaansa. Tähän Ruotsin vanhaan tavoitteeseen palattiin sitten uudelleen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Itä-Karjalan kysymys puettiin Suur-Suomi-aatteeksi. Se koki lyhyeksi aikaa täyttymyksensä jatkosodan aikana.

Vuosien 1656–58 sota synnytti Inkerin alkuperäisen ortodoksiväestön keskuudessa pakoliikkeen Tverin kuvernementtiin lähelle Moskovaa siksi, että asukkaat olivat sodan aikana liittyneet viholliseen. Tveriin syntyikin suuri ja näihin asti elänyt karjalaisyhteisö, kun sitä vastoin suurin osa Inkeriä jäi vaille asukkaita. Seuraavalla vuosikymmenellä tulomuutto Suomen puolelta täytti kuitenkin autioituneet alueet ja talot. Muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta, mutta jopa Keski-Suomesta saakka. Näin muodostui se Inkerinmaan suomalaisväestö eli inkerinsuomalaiset, joille presidentti Mauno Koivisto antoi 1990-luvun alussa paluumuutto-oikeuden Suomeen. 1600-luvun loppuun mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri käytännössä luterilaistuivat, jolloin suomalaisia oli väestöstä kolme neljäsosaa.

Ruotsin suurvaltakausi siirsi Suomen itärajan huomattavan kauas karjalaisalueelle ja yli kaksinkertaisti Suomen maa-alan, vaikka Inkerinmaan lisäksi myös pohjoiset alueet laskettiin virallisesti Ruotsiin kuuluviksi aina Haminan rauhaan saakka. Suunniteltiinpa aika ajoin myös Vienan Karjalan liittämistä Ruotsiin, mutta näistä aikeista oli luovuttava. Täyssinän ja Stolbovan rauhat hahmottivat ensi kertaa myös myöhemmät rajankäynnit, vaikka karjalaiset jäivätkin edelleen kahden valtakunnan – Ruotsin ja Venäjän – alamaisiksi. 

Kirjallisuutta

Halila, Aimo, Suurvalta-aika. Suomen historian käsikirja I. Porvoo 1949.

Kirkinen, Heikki, Inkerin keskiaika ja uuden ajan alku vuoten 1617. Inkeri: historia,

kansa, kulttuuri. SKS, Helsinki 1992.

Lappalainen, Jussi T., Kaarle X Kustaan Venäjän-sota v. 1656-1658 Suomen

suunnalla. ”Räikkä, häikkä ja ruptuuri”. Jyväskylä 1972.

Lappalainen, Mirkka, Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Helsinki 2009.

Pirinen, Kauko, Unionin aika. Suomen historian käsikirja I. Porvoo 1949.

Renvall, Pentti, Baltian kysymyksen kriisi.Suomen historian käsikirja I. Porvoo 1949.

Saloheimo, Veijo, Inkerinmaan asutus ja väestö 1617&ndash 1700. Inkeri: historia,

kansa, kulttuuri. SKS, Helsinki 1992.

%d bloggers like this: