Vaikeuksista vapauteen – ”Sotasyyllisten” armahtaminen

Hallituksen toimesta oli ns. sotasyylliset pidätetty jo 6. marraskuuta 1945, ennen kuin heidän oikeudenkäyntinsä oli edes alkanut. Vankila ei tullut – Antti Kukkosta ehkä lukuunottamatta – syytetyille kovinkaan suurena yllätyksenä, sillä kokeneina poliitikkoina he olivat hyvin ymmärtäneet sen, mistä päin tuuli oli pitkän aikaa puhaltanut.

Jos oli ollut kivuliasta saada syylliset taannehtivan lain perusteella tuomituiksi, yhtä hankalalta näytti olleen heidän vapauttamisensa vankilasta. Sääntöjen mukaan tasavallan presidentin armahtama vanki voitiin tietyin edellytyksin päästää ehdonalaisuuteen, jos hän oli kärsinyt puolet rangaistuksestaan. 

Poliittinen kysymys alusta lähtien

Kun lyhimmän tuomion saaneiden Tyko Reinikan ja Antti Kukkosen puoliaika lähestyi, heidät oli tarkoitus vapauttaa 21.2. 1946. Äärivasemmisto nosti kuitenkin asiasta niin suuren hälyn, että valvontakomissio puuttui tapahtumien kulkuun. Kävi näet ilmi, että sotasyyllisten ollessa kyseessä vapauttaminen ei ollut yksin juridinen, vaan mitä suuremmassa määrin harkintakysymys.

Väliintulon seurauksena Reinikan ja vaikeasti sairastuneen Kukkosen pääsy siviiliin viivästyi ja toteutui vasta 21. lokakuuta 1947, kun valvontakomissio oli poistunut maasta. He kärsivät siten viisikuudesosaa vankeusajastaan. Siviilissä sotasyyllisten oli sitä paitsi alistuttava yhteen erikoiseen ehdonalaisia koskeneeseen määräykseen: heidän oli hankittava itselleen valvoja, jonka tuli ohjata ja neuvoa valvottavaa ”hyviin ja hyödyllisiin ajanvieteharrastuksiin”. Esimerkiksi Reinikka pyysi tähän muodolliseksi luettavaan tehtävään puoluetoverinsa V.J. Sukselaisen.

Henrik Ramsayn vapauttaminen joulun alla 1947 sujui varsin kivuttomasti, vaikka hänkin joutui suorittamaan jonkin verran yliaikaa. Hänen vapauttamisensa jälkeen saattoivat Jukka Rangell, Edwin Linkomies, T.M. Kivimäki ja Väinö Tanner ryhtyä arvailemaan omaa kohtaloaan. Heidän onnekseen poliittiset tuulet kääntyivät, kun SKDL kärsi 1948 vaalitappion ja joutui vetäytymään hallituksesta. Sotasyyllisten armahtamisessa voitiin nyt palata normaaliin puolivälikäytäntöön.

Kivimäki sai astua ehdonalaiseen vapauteen 21.8. 1948, Tanner ja Linkomies kolme kuukautta myöhemmin. Sen jälkeen Rangell jäi – Rytin jouduttua sairaalaan – Katajanokan ainoaksi vangiksi. Innokkaana lintututkijana hän nostatti kohun kommunistilehdissä vielä kuukautta ennen ulospääsyään. ”Sotasyyllinen Rangell kävelee Helsingin kaduilla joka päivä, koska hän tarvitsee vaihtelua ja vankilan piha on tomuinen”, kirjoitti Työkansan Sanomat 22. 1. 1949. Rangell oli näet saanut luvan bongata lintuja ja liikkua sen takia vankilanmuurien läheisyydessä vartija mukanaan.

Rytin tahto ja sairaus

Presidentti Risto Ryti suhtautui alun perin armahduksiin jyrkän kielteisesti. Kukkosen ja Reinikan vapauttamisen yhteydessä hän ilmoitti, ettei hän koskaan ano armoa ja, jos hänet vastoin tahtoaan päästetään ehdonalaisuuteen, hän ei tule alistumaan sen rajoituksiin ja istuu mieluummin loppuun saakka saamansa väärän tuomion. Kriminaalivangitkin arvostivat Rytin suoraselkäisyyttä, sillä kun hän saapui sellistään vankilan yhteisiin tilaisuuksiin, he nousivat seisomaan.

Presidentti Ryti oli sairastunut pian presidentin virasta luopumisen jälkeen, sillä lokakuussa 1944 häneltä oli leikattu pahanlaatuinen kasvain, jolloin samalla oli poistettu noin kaksikolmasosaa hänen mahalaukustaan. Neljä vuotta myöhemmin vanki Ryti jouduttiin siirtämään vartioituna Kivelän sairaalaan uudelleen pahentuneiden vatsavaivojen, nivelreuman ja siitä alkunsa saaneen sydänlihasvian takia. Tapahtunut käänne herätti kysymyksen hänen armahtamisestaan. Lausunnon perusteella korkein oikeus ei nähnyt minkäänlaisia juridisia esteitä hänen vapauttamiselleen. Poliitisesti asia oli kuitenkin yhä arka, vaikka humanitaarisesta näkökulmasta toimenpide oli selvä.

Lopullinen ratkaisu 1949

Presidentin esittelyn edellä 18.3. 1949 pääministeri K. A. Fagerholm antoi Paasivelle professori Pauli Soisalon lausunnon Rytin terveydentilasta. Samana päivänä presidentti kirjoitti päiväkirjaansa:”Osottaa, että Rytin terveys ei kestä vankeutta. Asia täytyy ottaa esille.” Silti viikkoa myöhemmin tämä poliittisesti vaikea kysymys vielä poistettiin asialistalta. Toisaalta pääministeri ja presidentti pelkäsivät joutuvansa hankalien syytösten kohteiksi, jos Ryti kuolisi vankeudessa.

Ennen pitkää vapauttamisongelmasta tuli julkinen, kun STT välitti perättömän ruotsalaistiedon Rytin armonanomuksesta ja hänen ”huomattavasti parantuneesta terveydentilastaan”. Paasikivi sai raivokohtauksen ja läksytti puhelimitse STT:n toimitusjohtajan niin perusteellisesti, ettei mitään äänivaroja jäänyt käyttämättä. Myös ylilääkäri Soisalo kumosi perättömät tiedot.

Lisäksi näihin aikoihin sukeutui uutena asiana Kivimäen ja Linkomiehen lopullinen päästäminen piinasta, koska heitä välttämättä tarvittaisiin yliopistossa. Valtion virkoja ei nimittäin saanut hoitaa ehdonalainen, vaikka yksityisissä yrityksessä se oli mahdollista. Näin keväällä 1949 sotasyyllisyyskysymys jälleen ajankohtaistui.

Tilanteen laukaisi lopulta Väinö Tanner, joka tuli valituksi Elannon hallintoneuvoston johtoon, mikä näiltä osin osoitti yhteiskunnallisten olojen normalisoitumista. Niinpä hallituksen iltakoulu 18.5. puolsi yksimielisesti presidentti Risto Rytin armahtamista, ja seuraavana päivänä Paasikivi saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman Rytin vapauttamisesta rangaistuksen jäljellä olevasta osasta. Samoin armahdettiin ehdonalaiset Kivimäki, Linkomies, Tanner ja Rangell tuomioittensa loppuosasta, mikä jäi suurelta yleisöltä yleensä huomaamatta.

Paasikiven päiväkirjoista ilmenee toistuvasti, että hänen päätökseensä vaikutti ratkaisevasti ylilääkäri Soisalon sanat: ”Se, joka esillä olevien todistusten jälkeen vastustaa Rytin vapauttamista, ei ole ihminen.” Armahtaminen kevensikin huomattavasti presidentin omalletunnolle kertynyttä taakkaa, mikä näkyi hänen hehkutuksestaan: ”…ylevin teko, jossa minä olen viimeisten viiden vuoden aikana ollut mukana”.

Äärivasemmiston lehdet olivat tietenkin raivoissaan sotasyyllisten armahtamisesta. Presidentti Paasikivi itsekin pelkäsi, että hyökkäysten tarkoituksena oli estää hänen uudelleenvalintansa presidentiksi. Tosiasiassa sotasyyllisten vapauttaminen pikemmin yhdisti Paasikiveä tukevat voimat ja edesauttoi hänen valintaansa. Myös Moskovan radio arvosteli poikkeuksellisen jyrkästi varsinkin Tannerin ja Linkomiehen armahtamista, joka sen mukaan ”oli herättänyt ihmettelyä koko demokraattisessa maailmassa”.

Vaikka Neuvostoliiton suhteissä koettiin vähäinen viilennys, se jäi silti tilapäiseksi, koska sotasyyllisyyskysymys oli näin 1949 saanut lopullisen sinettinsä. Jatkuva armahduksesta syytteleminen olisikin tämän jälkeen ollut kuta kuinkin hedelmätöntä.

Kirjallisuutta:

Niku, Risto, Kahdeksan tuomittua miestä. Helsinki 2005.

Paasikiven päiväkirjat 1944–1956 I – II. Toim. Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge. Juva 1985–1986.

Polvinen, Tuomo, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 5, 1948–1956. Juva 2003.

Tarkka, Jukka, Ylös rotkosta. Itsenäinen Suomi. Keuruu 1987.

Turtola, Martti, Tasavallan presidentit. Sodan ja rauhan miehet Ryti, Mannerheim, Paasikivi. Porvoo 1993.

%d bloggers like this: