Suomen aluehallinto ennen sote-uudistusta

Valtion paikallishallintoa ollaan Suomessa paraikaa uudistamassa. Sitä on sanottu laajuutensa vuoksi vuosisadan uudistukseksi. On siksi aiheellista tutustua, minkälaisia vaiheita valtion aluehallinto on historiansa varrella kokenut ennen tulevaa sosiaali- ja terveysalan aluejakoa.

 

Linnaläänit – aluehallinnon lähtökohta

Valtion aluehallinto Suomessa ulottuu keskiajalle saakka. Uudenajan alkuun asti hallinnon keskuksensa oli linna, ja siksi puhutaan linnalääneistä. Linnaläänin päällikkönä oli kuninkaan tai aateliston luottamusta nauttiva käskynhaltija. Linnaläänien päälliköt jakoivat oikeutta, keräsivät verot ja hoitivat alueensa puolustusta.  Linnaläänien synty Suomessa liittyy Ruotsin vallan vakiintumiseen ja sen ajoittaminen on hajanaisten vuosilukujen varassa.  Linnaläänejä alettiin jakaa 1300-luvulta lähtien hallintopitäjiin.
Ruotsin sekavan hallinnon takia myös Suomen hallinto oli aluksi epävakaata. Ruotsissa käytiin paljon valtataisteluja ja ne heijastuivat Suomeen. Valtataisteluissa oli tärkeintä se, kuka hallitsi linnoja. Kaarle Knuutinpoika Bonde piti esimerkiksi hallussaan Viipurin linnasta käsin koko itäistä Suomea. Lopulta hänen onnistui nousta Ruotsin kuninkaaksi (hallitsijana Kaarle VIII). Linnaläänien päälliköt olivat usein ruotsalaisia ylimyksiä, suomalaisia aatelissukuja olivat muun muassa Tavastit, Kurjet ja Flemingit. Näistä suvuista lähti alkuun suomalainen ritarikulttuuri.
Suomessa oli keskiajalla ja uuden ajan alussa kaikkiaan yhdeksän linnalääniä. Niistä tärkeimmät olivat Turun ja Viipurin linnaläänit. Aluksi Turun linnasta hallittiin suurinta osaa läntistä Suomea, mutta aikaa myöten alue supistui lähinnä vain Varsinais-Suomeen. Viipurin linna taas puolusti idän suunnalta tullutta uhkaa vastaan. Huolimatta 1323 solmitusta Pähkinäsaaren rauhasta venäläisten kanssa käytiin nykyisen Suomen alueella jatkuvia yhteenottoja, jotka pääosin päättyivät vasta 1595 solmittuun Täyssinän rauhaan. Viipurin linnalääni käsitti alun perin koko Itä-Suomen.
Hämeenlinnan linnalääni vastasi Hämeen maakuntaa, johon kuului myös nykyinen Keski-Suomi. Ruotsi oli vakiinnuttanut valtansa Hämeessä noin vuonna 1250, ja sen puolustamiseksi aloitettiin Hämeen linnan rakentaminen Vanajan vanhan kauppapaikan tuntumaan. Loput seitsemän linnalääniä sijaitsivat Kasteholmassa (Ahvenanmaa), Raaseporissa (Uudenmaan länsiosa), Porvoossa (Uudenmaan itäosa), Kokemäenkartanossa, myöhemmin Porin kuninkaankartanossa (Satakunta ja Pirkanmaa), Savonlinnassa (Savo) ja Korsholmassa (Pohjanmaa ja Kainuu). Linnalääneistä nuorin oli Olavinlinnan ympärille 1475 rakennettu Savonlinna ja laajin Korsholma, joka ulottui Kemijoelle saakka.

Hämeen linnaa alettiin rakentaa toisen ristiretken jälkeen 1200-luvulla. Wikipedia.

Kustaa Vaasan aikana linnaläänit jaettiin pienempiin voutikuntiin, joiden johtamat voudit saivat määräysvallan verotukseen ja veronkantoon. Voudit joutuivat tilittämään veronsa suoraan kuninkaalle, mikä keskitti taloudellista valtaa hallitsijalle ja heikensi aateliston asemaa. Keski-Euroopassa linnaläänit olivat syntyneet läänityslaitoksen pohjalta, mutta näin ei tapahtunut Pohjoismaissa, jossa läänityslaitos ei keskiajalla saanut samaa asemaa kuin etelässä. Suomen ainut ns. feodaalilinna oli Kuusiston piispanlinna, jonka Kustaa Vaasa uskonpuhdistuksen kannattajana määräsi tuhottavaksi 1528, jotta roomalaiskatoliset eivät saisi siitä tukikohtaa.

 

Suomen läänit 1634–2009

Kustaa Vaasan poikien taistellessa vallasta aateliston merkitys jälleen kasvoi, mutta tällä kertaa tilapäisesti. Tunnettu soturikuningas Kustaa II Adolf aloitti sotatoimiensa hiljennettyä uudistusten sarjan, joista uuden hallitusmuodon ohella merkittävimpiä oli lääninjako. Se tosin toteutettiin käytännössä vasta pari vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen.
Aateliston hallitsemat linnaläänit lakkautettiin ja niiden tilalle perustettiin 1634 valtion hallinnollisiksi yksiköiksi maaherrojen johtamat läänit. Uudistukseen vaikutti erityisesti kuninkaan neuvonantajana toiminut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, joka Suomessa sai merkittäväksi yhteistyökumppanikseen kreivi Pietari Brahen. Hänen virka-asuntonaan oli Turun linna.
Suomi jaettiin viiteen lääniin, jotka olivat Turun, Uudenmaan ja Hämeen, Karjalan eli Viipurin ja Savonlinnan sekä Käkisalmen läänit. Näistä Käkisalmen lääni oli hyvin erilaisessa asemassa muihin lääneihin nähden, sillä se oli saatu 1617 Stolbovan rauhassa niin sanottuna voittomaana. Lapin historiallinen maakunta ja Tornionjokilaakso laskettiin kuuluviksi pääasiassa Ruotsin Västerbottenin lääniin. Myös sillä ja Pohjanmaan lääneillä oli ajoittain yhteinen maaherra 1600-luvun lopulla.

Suomen läänit 1634. Wikipedia.

Alkuperäinen lääninjako – tosin sillä lisäyksellä, että Turun läänin nimi muuttui Turun ja Porin lääniksi – oli voimassa pääosin Uudenkaupungin tauhaan 1721 asti. Pietari Brahen aikana jotkut läänit jaettiin lyhytaikaisesti kahtia, muun muassa Häme oli erillään Uudenmaasta koko 1640-luvun. Samoihin aikoihin oli lyhyen aikaa erillisenä myös Porin, Savonlinnan sekä Vaasan läänit.
Ruotsin aluemenetykset Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhoissa aiheuttivat muutoksia myös lääninjakoon. Viipurin ja Savonlinnan läänin tilalle muodostettiin ensin Savonlinnan ja Kymenkartanon lääni, jonka nimi muuttui vuoden 1747 jälkeen Kymenkartanon ja Savon lääniksi.  Kustaa III uudisti 1775 Suomen läänijakoa perusteellisesti: Pohjanmaan lääni jaettiin Vaasan ja Oulun lääneihin, kun taas Kymenkartanon ja Savon lääni muuttui Kymenkartanon sekä Savon ja Karjalan lääniksi.
Lisäksi toteutettiin aluevaihtoja läänien välillä. Vaasaan lääniin siirrettiin Keski-Suomi Uudenmaan ja Hämeen läänistä, joka sai menetetyn alueensa tilalle suuren osan Ylä-Satakuntaa (Pirkanmaan) Turun ja Porin läänistä. Oulun lääniin liitettiin Kuusamon suurpitäjä, joka siihen asti oli kuulunut Västerbottenin läänistä käsin hallinnoituun Kemin Lappiin.

Suomen läänit 1831. Wikipedia.

Autonomian ajan alussa sen jälkeen, kun Vanha Suomi oli liitetty muuhun Suomeen, oli maassa seitsemän lääniä: Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen,  Kymenkartanon, Vaasan, Oulun sekä Viipurin läänit. Vuonna 1831 Hämeen lääni erotettiin Uudenmaan läänistä ja Kymenkartanon läänin tilalle tuli Mikkelin lääni. Pian sen jälkeen Heinola menetti asemansa läänin pääkaupunkina. Savon ja Karjalan läänin nimi muutettiin Kuopion lääniksi.
Suomen itsenäistyttyä maassa oli kahdeksan lääniä, joiden määrä lisääntyi kahdella viime sotiin mennessä. Vuonna 1918 Ahvenanmaa sai oman lääninhallintonsa ja 1938 Lappi lääninsä. Kun suurin osa Viipurin läänistä menetettiin sotien päätyttyä Neuvostoliitolle, muodostettiin jäljellä olevasta alueesta Kymen lääni. Vuonna 1960 perustettiin kaksi uutta lääniä: Kuopion läänistä erotettiin Pohjois-Karjalan lääni, ja Keski-Suomen lääni muodostettiin pääosin Vaasan sekä osin myös HämeenMikkelin ja Kuopion läänien alueista.
Läänien lukumäärä oli korkeimmillaan 1960, jolloin niitä oli kaksitoista. Tosin 1960-luvun

Suomen läänit 1996. Wikipedia.

alussa oli suunnitteilla kolmen muunkin läänin eli Satakunnan, Pirkanmaan ja Kainuun läänien perustaminen, mutta eduskunta hylkäsi suunnitelmat. Lääninjako näytti tähän aikaan muutenkin tulleen tiensä päähän, sillä 1997 läänien määrä pudotettiin kuuteen. Oulun, Lapin ja Ahvenanmaan läänit säilyivät entisellään, mutta niiden tilalle tulivat Etelä-Suomen, Länsi-Suomen ja Itä-Suomen läänit. Näin oli tavallaan palattu 1630-luvun tilanteeseen, jolloin läänejä oli vain muutama.

Hämeen läänin vaakuna. Wikipedia.

Läänijako siirtyi lopullisesti historiaan 1. tammikuuta 2010, jolloin kaikki läänit lakkautettiin. Niiden tilalle perustettiin aluehallintovirastot sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset.

 

AVI ja ELY -keskukset vuodesta 2010

Aluehallintovirastot, joita perustettiin kaikkiaan kuusi, edistävät perusoikeuksien ja oikeusturvan toteutumista, peruspalvelujen saatavuutta, ympäristönsuojelua, ympäristön kestävää käyttöä, sisäistä turvallisuutta sekä terveellistä ja turvallista elin- ja työympäristöä alueillaan. Virasto hoitaa myös lainsäädännön toimeenpano-, ohjaus- ja valvontatehtäviä.
Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset, joita on kaikkiaan 15, korvasivat aiemmat työ- ja elinkeinokeskukset, tiehallinnon tiepiiritalueelliset ympäristökeskukset ja niihin siirrettiin eräitä lääninhallitusten koulutus- ja liikennelupatehtäviä. ELY-keskusten vastuualueina ovat elinkeinottyövoima ja osaaminen, liikenne ja infrastruktuuri sekä ympäristö ja luonnonvarat.

 

Sote- ja maakuntauudistus

Hallituksen 2017 antaman esityksen mukaan Suomeen muodostetaan 18 maakuntaa, joissa päätäntävaltaa käyttää vaaleilla valittava maakuntavaltuusto. Suunnitellut alueet vastaavat nykyisiä maakuntia yksittäisiä kuntapoikkeamia lukuun ottamatta. Maakunnat hoitavat niille laissa säädettyjä tehtäviä, joista osa siirretään kunnilta. Näistä keskeisiä ovat sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuu sekä pelastustoimi.
ELY-keskukset ja TE-toimistot on tarkoitus lakkauttaa. Pääosa ELY-keskusten tehtävistä siirretään maakunnille. Maakuntien liittojen lakisääteiset tehtävät siirretään maakunnille, jolloin jäsenkunnat voivat lakkauttaa liitot.
Hallituksen esityksen mukaiset maakunnat olivat 2018 pohjoisesta etelään lueteltaessa seuraavat: Lappi, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, Keski-Pohjanmaa, Pohjanmaa, Keski-Suomi, Etelä-Karjala, Etelä-Pohjanmaa, Pirkanmaa, Satakunta, Etelä-Savo, Kanta-Häme, Päijät-Häme, Kymenlaakso, Varsinais-Suomi ja Uusimaa.
Maakuntajako muistutti vuoden 1996 lääninjakoa, mutta kuitenkin niin, että Oulun läänistä oli erotettu Kainuu omaksi maakunnakseen, Vaasan lääni oli jaettu kolmeen maakuntaan (Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa), samoin Hämeen lääni (Kanta-Häme, Pirkanmaa, Päijät-Häme). Lisäksi Kaakkois-Suomessa olivat erikseen Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnat.
Maakuntauudistuksen toteuttaminen on kuitenkin vielä kesken, joten uudesta mahdollisesta aluejaosta ei ole vielä varmaa tietoa. Sipilän hallituksen kaaduttua 8.3. 2019 sosiaali- ja terveysalan uudistus jäi toteutumatta, joten edellä kuvattu maakunajakokaan ei tullut voimaan.

 

Lähteet: Teksti on pääosin kerätty Wikipedian ja Googlen aihetta koskevista artikkeleista. Kuvat Wikipediasta. Ks. myös teokset Lääninhallinto 350 vuotta – Länsförvaltningen 350 år. Helsinki: Sisäasiainministeriö, 1986. ISBN 951-46-8896-1, Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Helsinki: Hallintohistoriakomitea, 1996. ISBN 951-37-1976-6.

Julkaistu: Sotaveteraanien Lahden piirin Jouluviestissä 2018

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset
%d bloggers like this: