Miten syntyi Suomen ensimmäinen itäraja Pähkinäsaaressa?

Suomen itäraja on vuosisatojen aikana kokenut monenlaisia muutoksia, sillä ensimmäisen eli Pähkinäsaaren rauhan (1323) sekä viimeisimmän eli Pariisin rauhan (1947) väliin mahtuu ajallisesti runsaat kuusi vuosisataa. Pitkästä aikavälistä huolimatta molempien mainittujen rauhantekojen perusasetelma pysyi silti lähimain samanlaisena: kumpaankin rauhaan liittyi olennaisena osana idän ja lännen välinen valtataistelu Euroopassa, jonka kohteeksi Suomenkin maankamara joutui.

Pähkinäsaaren rauhan 1323 raja. Katkoviiva tarkoittaa arvioitua rajaa. Google.

Taistelu Suomesta 1000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosisatana

Euroopan poliittisessa historiassa tapahtui vuonna 1054 merkittävä käänne, kun yhtenäinen katolinen kirkko hajosi. Rooman paavin tulkinta kristinuskosta levisi läntiseen ja pohjoiseen osaan Eurooppaa, kun taas Konstantinopolista levinnyt ortodoksinen uskonto sai jalansijaa Balkanilla sekä Kiovan ja Novgorodin ruhtinaskunnissa Venäjällä. Vihdoin 1000-luvulta alkaen kirkkojen välinen kilpailu ulottui keskisestä Euroopasta Suomen maaperälle.

Olhavanjoen ympäristö Laatokan etelärannalla oli vanhastaan merkittävä kansojen kohtauspaikka, jossa alunperin asui suomensukuisia kansoja ja heimoja. Lännestä käsin sen kautta kulkivat 700-luvulta alkaen viikingit, ja etelästä aluetta lähestyivät venäläiset pari vuosisataa myöhemmin. Karjalaiset, joiden kulttuuri koki suuren kukoistuskauden 1000- ja 1100-luvulla, siirtyvät asteittain Kannakselle ja omaksuivat Novgorodin esimerkin mukaan ortodoksisen uskonnon. Heidän uskonnollisena keskuksenaan oli ainakin jo 1100-luvulla perustettu Valamon luostari sekä sotilaallisena tukikohtana Korelan linna Käkisalmessa. Korelan on arveltu antaneen nimensä Karjalalle.

Läntisessä Suomessa roomalais-katolinen uskonto sai jalansijaa viimeistään 1000-luvulla, Ahvenanmaalla jo tätä aikaisemmin. Kun idän ja lännen kirkkojen suhteet olivat tulehtuneet, Suomi ja Baltia joutuivat varsinkin 1100-luvulta lähtien näiden kahden kirkkokunnan kilpajuoksun kohteeksi. Muinaissuomalaisten oma uskonto ja kalevalainen kulttuuri jäivät vähitellen tämän taistelun jalkoihin, sillä pohjimmiltaan kysymys oli siitä, tulisiko Suomi kuulumaan itäiseen vai läntiseen kulttuuripiiriin. Osapuolina olivat idässä Novgorod ja lännessa Ruotsi, joskin myös Tanskasta tehtiin ristiretkiä Suomeen ja Baltiaan. Idän ja lännen kirkkojen ideologinen kilpailu muistutti suuresti toisen maailmansodan jälkeistä kylmän sodan asetelmaa.

Vaikuttaisi siltä, että Novgorod ja sen kanssa liitossa olleet karjalaiset olivat aluksi niskan päällä. Karjalaisten ja novgorodilaisten sotaretket ulottuivat syvälle Hämeeseen ja Varsinais-Suomeen saakka, ja on arveltu, että esimerkiksi paikannimi Vanaja olisi saanut alkunsa sanasta Venäjä. Novgorodin yllyttäminä karjalaiset ulottivat sotaretkensä jopa Ruotsin puolelle ja hävittivät muun muassa Sigtunan kaupungin 1187. Tässä taistelussa sai Upsalan piispa surmansa.

Länsi vahvistaa otettaan Suomesta

Läntinen kirkko järjestäytyi Pohjoismaissa 1100-luvulla valtiollisten rajojen mukaisesti omiksi kirkkoprovinsseikseen, mikä keskitti kansallisia voimavaroja. Paavin vaikutusvallan lisäämiseen ryhdyttiin Pohjoismaissa samaan aikaan, kun Itämerelle työntyi voimakkaana saksalainen kaupallinen ekspansio, Hansa-liitto. Tähän ajankohtaan liittyy myös ns. ensimmäinen ristiretki Suomeen noin 1155. Täyttä varmuutta Ruotsin kuninkaan Eerikin ja piispa Henrikin retkestä ei ole, sillä päälähteitä ovat heidän legendansa. Kuitenkin viime vuosina on legendojen tietoja onnistuttu täydentämään pyhäinjäännöksillä, joista osa on ajoitettu 1100-luvun puoliväliin.

Piispa Henrik oli englantilainen, ja hänen nimityksensä lähetyspiispaksi oli ymmärrettävissä senhetkisestä poliittisesta tilanteesta. Paavi ei voinut luottaa saksalaiseen piispaan siksi, että hän taisteli samaan aikaan Euroopan johtajuudesta Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan. Ensimmäisen ristiretken jälkeen läntiset osat Suomea liitettiin Ruotsin kirkon yhteyteen.

Hämeeseen tehtiin toinen ristiretki joko 1238 tai 1249 Tuomas-piispan johdolla. Tämä sotaretki epäonnistui, sillä Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski voitti piispan joukot. Kun Aleksanteri menestyi sotaretkellään myös Baltiassa, hänestä tuli miltei vanhan Venäjän kansallisankari (vrt. Nevski-prospekt Pietarissa). Aleksanteri saavutti näet voittonsa maansa historian ehkä vaikeimpana aikana. Aasiasta hyökänneet mongolit olivat vastikään valloittaneet kaikki Venäjän ruhtinaskunnat niin, että vain Novgorod säästyi paljolti juuri hänen ansiostaan tältä noin 240 vuotta kestäneeltä mongolivallan ikeeltä. Venäjän vaikea tilanne aiheutti kuitenkin sen, että varsin pian toisen ristiretken jälkeen Suomen epävirallinen itäraja siirtyi Kymijoelle.

Tyrgils Knuutinpoika johti 1293 kolmannen ristiretken Viipuriin, jonka turvaksi perustettiin linna. Tosin sen paikalla oli jo vanhastaan ollut puisia rakennelmia, joita lienee käytetty pakanuudenaikaisena puolustusasemana. Muinaiskarjalainen kaupallinen keskus sijaitsi nimittäin alunperin myöhemmän Monrepos´n puiston alueella. Kivilinnan vaikutuksesta kaupunki, joka keskiajalla ympäröitiin muurilla, siirtyi vähitellen linnan läheisyyteen.

Kolmaskaan ristiretki ei lopettanut taisteluja ruotsalais-suomalaisten ja karjalais-novgorodilaisten sotajoukkojen välillä. Novgorodilaisten vastaiskut eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen, vaikka yhteenotot jatkuivat 1300-luvun alkuun saakka.

Pähkinäsaaren rauha 1323

Vuodesta toiseen vailla selvää ratkaisua venynyt sotatila tuotti kasvanutta huolta kummankin vihollisen yhteisille kauppatuttaville, Saksan kaupungeille. Niiden oli yhä enenevässä määrin ollut pakko käyttää kaupankäyntinsä turvaamiseksi hankalia maayhteyksiä. Kun ruotsalaiset vielä kerran yrittivät turhaan 1320-luvun alussa päästä Käkisalmen herroiksi ja kun Novgorodin hyökkäys Viipuria vastaan taas kerran epäonnistui, riitapuolet taipuivat vihdoin neuvotteluihin.

Hansakauppiaiden toimiessa aloitteentekijöinä solmittiin Pähkinäsaaressa 12.8. 1323 ”ikuinen rauha”, jonka Novgorodin puolesta vahvisti muun muassa suuriruhtinas Juri sekä Ruotsin puolesta valtaneuvokset Erik Tuurenpoika Bielke ja Hemming Ödgislenpoika. Pähkinäsaari sijaitsee Laatokan ja Nevan yhtymäkohdassa, jonne suuriruhtinas Juri oli 1300-luvun alussa rakennuttanut Pähkinälinnan. Molemmat vihollisvaltiot olivat väsyneet rauhaa edeltäneeseen sotaan ja halusivat siksi rauhaa. Välittäjiksi ryhtyneille saksalaisille kauppiaille, joiden elinkeinoa Novgorodin ja Ruotsin vihollisuudet olivat pitkään häirinneet, taattiin kaupan vapaus.

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 määriteltiin ensimmäisen kerran virallisesti Suomen itäraja. Silti vain rajan alkupäällä oli todellista merkitystä, koska se kulki asuttujen seutujen halki.Rajalinjan kulku etelästä Suomenlahdesta ja Rajajoesta on hyvin yksiselitteinen Saimaan rannalla olevaan Särkilahteen sekä Siittiin Varkauden tienoille.Sen sijaan rajan kulkusuunnasta Varkaudesta eteenpäin Pohjanlahteen on esitetty useita vaihtoehtoja. Särkilahden jälkeen rajapaikkoja olivat Samusalo, Karjalankoski, Kolimankoski, Petäjoki ja Kainuunmeri. Ilmeistä on, että rajalinja määriteltiin kulkemaan Suomen Perämereen eli Kainuunmereen Pyhäjoen linjaa seuraten.

Rajasta ei Savossa eikä myöskään Pohjanmaalla tullut vahvaa ja todellista valtakunnanrajaa.Savossa sen mursi savolainen uudisasutusliike, joka tunkeutui lopulta Kuopion seudulle saakka. Pohjanmaalla puolestaan länsisuomalainen asutus ylitti rajan, mikä tosiasiassa merkitsi roomalais-katolisen kirkon ja Ruotsin poliittista valtausta. Ruotsin hallitsijatkin pyrkivät omilla toimillaan siirtämään väestöä rajan takaisille asumattomille erämaille.

Pähkinäsaaren rauhan ansiosta valtaosa Suomea tuli kuulumaan roomalais-katolisen kirkon alaisuuteen, joten läntinen kulttuuri sai ratkaisevan yliotteen Suomesta. Länsimainen hallintolaitos, oikeusjärjestelmä sekä ihmiskuva löivät vähitellen täälläkin itsensä läpi. Vain Karjala jaettiin idän ja lännen kesken, sillä raja halkaisi Karjalankannaksen kahtia eikä lännen valtapiiri ulottunut Laatokan Karjalaan asti.

Uusi raja erotti toisistaan Ruotsin ja Novgorodin valtiot sekä uskontopoliittisesti roomalais-katolisen ja ortodoksisen kirkkokunnan. Rauhanteko lopetti taistelun Karjalasta yli 150 vuodeksi, sillä raja pysyi muodollisesti voimassa vuoteen 1595 eli runsaat 250 vuotta. Kuitenkin erämaahan tehty linjaus aiheutti jo 1400-luvun lopulta lähtien enenevässä määrin selkkauksia, jotka lopulta johtivat uusiin sotiin. Vaikka Pähkinäsaaren rauhasta lähtien pääosa Suomea tuli kuulumaan lännen etäisimpiin vaikutusalueisiin, se on rajamaana silti omaksunut piirteitä myös idän suunnalta.

Kirjallisuutta:

Heikkilä, Tuomas, Pyhän Henrikin legenda. 2005.

Ingman, Santeri, Tuomas-piispa. 2008

Inkerin suomalaisten historia. 1969.

Jokipii, Mauno, Karjalan ristiretki ja taistelu Nevasta. 2003.

Litzén, Veikko, Keskiajan kulttuurihistoria. 1974.

Rosén, R., Varhaiskeskiaika. Suomen kulttuurihistoria I. 1949.

Mainokset
%d bloggers like this: