Talon halkominen ongelmana 1700-luvulla

 Vanhimman pojan isännyydestä kantatalojen halkomiseen

Merkantilistisen talouspolitiikan aikana talojen halkomista rajoitettiin voimakkaasti, koska pelättiin, että osataloista muodostuisi liian heikkoja, jolloin ne voisivat tulla veronmaksukyvyttömiksi eli autioitua. Siksi vain vanhin poika peri tavallisesti talon, muut sisarukset joutuivat hankkimaan toisen ammatin tai jäämään taloon työvoimaksi. Pikkuvihan jälkeen maatalouspolitiikka koki kuitenkin täydellisen suunnanmuutoksen: uusi maatalouspolitiikka poisti enimmät talojen halkomisrajoitukset.  

Uudistuksen tarkoituksena oli lisätä asutustoimintaa ja sillä tavoin vahvistaa valtion taloutta. Uuden talouspolitiikan seurauksena talojen halkominen yleistyi, mikä yhdessä isonjaon voimistaman uudisasutuksen myötä saattoi kylien takamaatkin paremmin asutuksen piiriin. Samaan päämäärään pyrki niinikään torppien perustamisen salliminen talonpoikaismaille. Talojen halkominen merkitsi isäntien määrän kasvua sekä torpparilaitoksen synty uuden tilattomien ryhmän muodostumista talollisten ja itsellisten väliin. 

Halkomisten nopeuttamiseksi laajennettiin lisäksi perintöoikeutta ulottamalla se myös kuolleiden veljien ja sisarien lapsiin, mikä siirtymävaiheessa merkitsi taannehtivan perintölainsäädännön toteuttamista. Millä tavoin sitten uudistunut maatalouspolitiikka vaikutti yksittäisen talon elämään, näkyy selvästi esimerkiksi Paavolan talon perinnönjaossa Lapuan Tiistenjoella. 

Paavolan ensimmäinen halkominen 1758 

Paavolan talo, joka maakirjojen mukaan oli perustettu 1554, säilyi parisataa vuotta yhtenäisenä, vaikka talossa olisi varsinkin 1600-luvulla ollut niin runsaasti väkeä, että se olisi voitu helposti halkoa. Kun tilojen jakaminen sallittiin vuoden 1747 asetuksella, myös Paavolan halkominen tuli ajankohtaiseksi. 

Paavolan seutu isojakokartan mukaan

Uuden asetuksen perusteella yhtenäisen Paavolan talon viimeinen isäntä Antti Matinpoika luovutti 1758 vanhimmalle tyttärelleen Kaisalle ja tämän puolisolle Yrjö Tuomaanpoika Lampimäelle kolmanneksen talosta, jolloin syntyi Ala-Paavola omaksi tilakseen. Ala-Paavolan saama kolmannes johtui siitä, että tyttären perintöosuuteen kuului vain puolet siitä, mitä pojan oli määrä saada. Tarkoituksena oli jättää Paavolasta kaksi kolmannesta Antti-isännän vanhimmalle pojalle Heikille (s. 1750), kun hänestä tulisi täysi-ikäinen. 

Kaisan ja Yrjön omistama alkuperäinen Ala-Paavola syntyi vasta isonjaon maiden kartoittamisen jälkeen, joten uutta taloa ei ole merkitty isonjaon karttoihin. Todennäköisesti kuitenkin ensimmäinen Ala-Paavola rakennettiin Tiistenjoen varrella lähellä jokea. Tehdyt asuinpaikkalöydöt sisältävät muun muassa posliinia, rahaa ja runsaasti tiilen kappaleita, mikä osoittaa, että paikalla on ollut lämmitettävä asuinrakennus. Talon ympärillä aukenivat myös Ala-Paavolan silloiset pellot ja kotiniityt. 

Yrjö Tuomaanpojan perustama ensimmäinen Ala-Paavola hävisi joskus Suomen sodan aikoihin eli pian sen jälkeen, kun alkuperäinen isäntä oli kuollut. Koska Yrjö-isäntä luopui 1788 omaisuudestaan, ryhtyi Kaisan ja Yrjön poika Tuomas luultavasti juuri näihin aikoihin rakentamaan uutta Ala-Paavolaa sen nykyiselle paikalle.  

Paavolan yllätysperijätär  

Mutta Paavolan jakaminen kahtiakaan ei pitkään riittänyt, sillä kuolleiden veljien ja sisarten lasten perintöoikeussäädös nosti yllättäen Paavolan talon lailliseksi perilliseksi 1741 kuolleen Erkki Matinpojan tyttären Kaisan (s. 1738), joka oli kasvanut äitinsä hoivissa Alanurmon Marttalassa. Siksi Kaisan holhooja ja serkku Martti Fränti – hänen äitinsä ja Kaisan isä olivat sisaruksia – vaati 1763 Kaisalle kolmannesta talosta.

 Kun laki oli Kaisan puolella, jako toteutettiin siten, että Antti Matinpojan osuus halottiin kahtia, jolloin alkuperäinen Paavola tuli jaetuksi kolmeen yhtä suureen osaan, mikä ei alunperin liene ollut tarkoitus. Kaisan onneksi Martti Fränti oli kihlakunnanoikeuden lautamies, joten hän oli todennäköisesti hyvin perillä perintölainsäädännön muutoksista, ja kykeni siksi puolustamaan holhottiaan. Kaisa Erkintyttären perimää tilaa ryhdyttiin nimittämään Yli-Paavolaksi.

 Yhteisen Paavolan viimeisen isännän Antti Matinpojan kuoltua hänen pojalleen Heikki Antinpojalle jäi siten korjatun perintöasetuksen jälkeen enää vain kolmannes talosta. Heikki Antinpoika, jonka osuutta kutsuttiin Keski-Paavolaksi, aloitti todennäköisesti jo 1770-luvulla omat rakennustyönsä myöhemmän Mäkitalon paikalla. Talo lienee sijainnut nykyisen pihan yläpuolella. Rakentamiseen Heikillä oli vielä sekin syy, että vanha kantatalo näytti sovintojaossa jääneen Yli-Paavolan puolelle.

 Kahdessa erässä toteutetun jaon seurauksena Antti Matinpoika oli näin menettänyt aikaisemman yksinoikeutensa taloon, kun taas hänen vanhin lapsensa Kaisa Antintytär oli saanut – osaksi Heikin kustannuksella – tavallista suuremman perintöosuuden. Heikin ja Kaisan tilat jäivät näin yhtä suuriksi, vaikka perintökaaren mukaan pojan oli määrä periä kaksi kertaa enemmän kuin tyttären. 

Vielä Heikkiäkin huonommin tuli kuitenkin kohdelluksi Vappu Antintytär, Heikin sisar, joka sai ainoastaan oikeuden perustaa torpan Paavolan maalle. Hänen ja hänen aviopuolisonsa perustama Arosen torppa pystytettiin luultavasti ennen kantatalon metsien jakoa joskus 1760-luvun alkuvuosina.  

Kaisa Erkintyttären aviomies Juho Juhonpoika 

Paavolan uusi perillinen Kaisa Erkintytär, joka isänsä kuoleman jälkeen oli kolmivuotiaana jäänyt orvoksi, oli avioitunut 1763 Kuortaneen Honkolasta lähteneen Juho Juhonpojan (s. 1722) kanssa. Puolisoaan 16 vuotta vanhempi Juho oli Honkolan talon järjestyksessä viides lapsi ja kuului säätyasemaltaan palveluskuntaan.  

Juho Juhonpojassa herättää huomiota se, että hän oli pitkään palvellut renkinä Tiistenjoen eri taloissa, muun muassa Marttilassa, vaikka hän oli syntyperältään talollisenpoika. Syy Juhon renkivuosiin oli kaiketi hallituksen merkantilistisen säännöstelytalouden hengessä säätämässä palveluspakkoasetuksessa, jonka mukaan talojen isännillä oli lupa pitää tilallaan täysikasvuisista lapsistaan enintään kolmea poikaa ja tyttöä. Nuorempien sisarusten oli sen sijaan hankittava palveluspaikka muualta.  

Asetuksen tavoitteena oli helpottaa isonvihan jälkeistä huutavaa työvoimapulaa jakamalla työvoimaa tasaisemmin talojen kesken. Siksi Honkolan Juho Juhonpojankin oli täytynyt lähteä kotoaan ja etsiä Tiistenjoelta rengin paikka, mikä tarkoitti sitä, että hänet alennettiin talollissäädystä palveluskuntaan, jolloin hän samalla menetti perintöoikeutensa kotitaloonsa. 

Palveluspakkosäädöstöä on yleisesti pidetty ilmauksena talollissäädyn yhteiskunnallisesta alennustilasta. Niinpä jo 1700-luvun tunnettu taloustieteilijä Anders Chydenius kirjoitti – tosin hiukan liioitellen – että jos lapset ovat onnettomuudekseen talollisen neljänsiä tai viidensiä, he ovat syntyneet orjiksi. Heitä ahdistetaan irtolaisina, heidän on rupeaminen sotamiehiksi, heitä pestataan, ostetaan, myydään ja kuritetaan. 

Kun häpeällisiksi koetut palveluspakkosäädökset kumottiin 1747, talollissääty pyrki sen jälkeen yleisesti korvaamaan niiden voimassaolosta aiheutuneita vahinkoja, mikä tarkoitti sitä, että palveluskuntaan alennetuille säädyn jäsenille koetettiin hankkia takaisin heidän säätynsä mukainen arvo. Tähän tarjosi oivallisen mahdollisuuden avioliitto, jonka solmimisesta vanhemmat vielä tähän aikaan yleensä päättivät.  

Siksi Kaisan ja Juhon avioliitokin saattoi olla juuri vanhempien järjestämä siinä tarkoituksessa, että Juho pääsisi takaisin talollissäätyyn ja Kaisa saisi perintöosuuden. Naimaton nainenhan ei yksin voinut hallita omaisuuttaan, koska hän oli holhouksenalainen. Avioliiton solminen hyödytti näin ollen taloudellisesti sekä Juhoa että Kaisaa.  

Vanhemman väen järjestelyihin viittaisi sekin, että aviopari vihittiin Kuortaneen Honkolassa, vaikka tavallisesti häät pidettiin morsiamen kotona. Häiden pitäminen sulhasen kotona oli mahdollisesti jonkinlainen myötäjäisiin verrattava hyvitys siitä, että Juho pääsi isännäksi Paavolaan eikä saanut omaa osuuttaan Honkolasta. Avioliittoa solmiessaan Juho oli jo 41-, mutta Kaisa vasta 25-vuotias.  

Perintöriitaan nopea ratkaisu 

Kaisa Erkintyttären jälkijättöinen perintöoikeus aiheutti luonnollisesti riitaa Paavolan muissa perillisissä. Tyytymättömiä oltiin varsinkin siihen, että Antti oli yksin saanut maksaa myötäjäisiä talosta aikaisemmin lähteneille lapsille, ja siksi Kaisalta ja Juholta vaadittiin edes niiden korvaamista. Vihdoin talvikäräjillä 17.3. 1764 vahvistettiin Antti Matinpojan ja Juho Juhonpojan välinen sovinto. Sen mukaan Juho lupasi maksaa 200 kuparitaalaria Antille kertakaikkisena korvauksena muille perillisille maksetuista osuuksista.  

Summa ei ollut aivan vähäinen, sillä se vastasi suunnilleen kahdeksan lehmän tai kolmen hyvän hevosen hintaa. Lisäksi sovittiin viljelysten jaosta niin, että Juho sai heti ohrapelloista ja niityistä kolmanneksen omistukseensa, joskin vuoden 1764 ruiskasvusto kuului vielä Antille. Virallisesti Yli- ja Keski-Paavolan tilukset jäivät edelleen toisistaan erottamatta.  

Kaisa Erkintytär sai – päinvastoin kuin isänsä – hankituksi lopulta oman perintöosuutensa Paavolasta ja perusti yhdessä miehensä Juho Juhonpojan kanssa Yli-Paavolan talon. Sitä alettiin henkikirjojen mukaan asuttaa vuodesta 1766 lähtien ensimmäisestä isännästä nimensä saaneella Juhanneksenmäellä. Talo sijaitsi 1700-luvun puolivälin tienoilla avatun tervatien varrella, sillä tontti on paikannettu myöhemmän Kangas-Paavolan riihen yläpuolelle, mistä on löydetty asumisjäänteitä. 

Yli- ja Keski-Paavolan asukkaat viljelivät aluksi yhteisesti kantatalon maita yhtiömiehinä ainakin vuoteen 1772 saakka, jonka jälkeen tehtiin sovintojako. Näihin aikoihin vanha kantatalo jäi luultavasti myös kylmilleen, mihin viittaisi se, että sen raunioilta on löydetty ainoastaan 1700-luvun tai sitä vanhempia rahoja. Yli-Paavolan kummallekin perustajalle suotiin pitkä elämä, 85 vuotta. 

Perinnönjaon kolmas näytös  

Mutta Paavolan perinnönjako ei päättynyt tähänkään, sillä myös kauhavalainen Erkki Antinpoika Kleemola haki käräjillä 5.10. 1779 Antti Matinpojan ja Erkki Matinpojan vanhimman veljen Matin (s. 1708) osuutta Paavolan perintötalosta. Erkki Antinpojan isä Antti Matinpoika oli Kauhavalla ollut Ylä-Aution talon isäntä ja hänen isänsä Matti Matinpoika Finnin talon vävy. 

Erkki oli näin ollen Paavolasta lähteneen alkuperäisen perintöosuuden haltijan Matti Matinpojan pojanpoika, josta isoisänsä ja isänsä kuoleman jälkeen oli tullut Paavolan rintaperillinen. Mäkitalon Heikki Antinpoika ja Ala-Paavolan Yrjö Tuomaanpoika pääsivät kuitenkin Matti Matinpojan perillisten kanssa sellaiseen sopimukseen, että Heikki ja Yrjö ostivat hänen osuutensa yhteensä 45 riksillä Erkki Antinpoika Kleemolalta ja hänen sisarensa Susannan aviomieheltä, uudisasukas Matti Matinpoika Kleemolalta. Tästä summasta Erkin osuus oli 2/3 ja Matin 1/3. 

Perintöosuuden lunastus ei ollut mitenkään halpa, sillä se vastasi näihin aikoihin noin kymmenen hyvän hevosen tai yli kahdenkymmenen lehmän hintaa. Etuna oli kuitenkin se, ettei Paavolaa tarvinnut tässä vaiheessa jakaa neljään osaan. Sopimus vahvistettiin syyskäräjillä 1784 nähtävästi sen jälkeen, kun maksu oli saatu suoritetuksi.  

Kaiken kaikkiaan Paavolan vanhaa kantataloa oli 1700-luvun vaihteleva maatalouspolitiikka riepotellut perusteellisesti. Paavolan tulevaan kehitykseen vaikutti erityisesti talojen halkomisrajoitusten poistaminen, joka rikkoi yhden lapsen perimysjärjestyksen ja toi perillisiksi myös hänen sisarensa ja veljensä. Vaikka halkominen helpotti laajentuneen perintöoikeuden toteuttamista, ei yllättäviltä vaikeuksiltakaan vältytty, sillä jälkikäteiset perintövaatimukset aiheuttivat ongelmia sukulaisten kesken, koska perinnönjako ei sujunut suunnitellulla tavalla.

Lähde: Kallio, Reino, Talollisia ja tilattomia. Tiistenjoen Paavola ja sen tytärkylät 1554– 2004.  Padasjoki 2006, s. 31–34.

Kartta: http://www.vanhakartta.fi/historialliset-kartat/search-results

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

%d bloggers like this: