Etelä-Pohjanmaan erikoinen pitäjälainsäädäntö

                                  Johdanto

Suomessa paikallishallinnollista valtaa käyttivät vanhastaan kihlakunnankäräjät, jota johti kihlakunnantuomari apunaan lautakunta. Syyttäjinä toimivat nimismiehet, jotka valvoivat yleistä järjestystä ja joista kehittyi 1700-luvun lopulta lähtien valtion virkamiehiä. Nimismiesten esimiehiä olivat valtion pakallishallinnossa kruununvouti ja maaherra sekä lääninhallitus. Valtakunnallisen lainsäädännön perustana oli vuoden 1734 yleinen laki.
Muutosta aikaisempaan edusti se, että paikallinen hallintovalta alkoi 1700-luvun lopulta lähtien siirtyä yhä enenevässä määrin käräjiltä pitäjälaitoksen harteille. Etelä-Pohjanmaan suurpitäjissä paikallista itsehallintoa johti vuoden 1865 kunnallishallintouudistukseen saakka pitäjänkokous, jossa käsiteltiin sekä maallisia että kirkollisia asioita. Pitäjänkokouksen puheenjohtajana toimi seurakunnan kirkkoherra.
Kappeleiden asukkailla oli lisäksi oma erillinen kirkonkokouksensa, jota kutsuttiin myös kappelikokoukseksi. Se lähetti tavallisesti edustajansa suurpitäjän pitäjänkokoukseen. Seurakuntien hengellistä ja siveellistä tilaa ohjasi puolestaan kirkkoneuvosto, jolla oli oikeus kirkkokurin keinoin rangaista kaidalta tieltä hairahtuneita.
Eteläpohjalainen hallintojärjestelmä tehostui 1700- ja 1800-luvulla siten, että sekä valtion viranomaiset että itsehallintoelimet ryhtyivät kehittämään paikallista lainsäädäntöä siten, että valtakunnallisen lainsäädännön rinnalle laadittiin järjestyssääntöjä, jotka saivat yleisiin lakeihin verrattavan aseman. Tämä muuhun Suomeen nähden poikkeava menettely tapahtui siten, että joko käräjät (lähinnä 1700-luvulla) tai pitäjänkokoukset laativat pitäjäläisille järjestyssäännöt, jotka maaherra tai kuvernööri vahvisti ja joiden perusteella niitä rikkoneita voitiin rangaista kihlakunnanoikeudessa.
Maaherrat, virkavalta, papisto sekä pitäjien johtavat talonpojat toimivat innokkaimmin paikallislainsäädännön kehittämiseksi Etelä-Pohjanmaalla.  Tämän noin 100–150  vuoden ajan voimassa olleen paikallislainsäädännön lähtökohtina olivat toisaalta kyläjärjestykset ja niiden perusteella syntyneet pitäjänlait sekä toisaalta kirkkokuri ja siitä kehitetyt pitäjänsopimukset. Pitäjälakien ja pitäjänsopimusten vaikutuksena syntyi uusi kurinpitomuoto, josta voidaan käyttää nimitystä pitäjäkuri.
Seuraavilla sivuilla on tarkoitus selvittää maakunnan paikallislakien syntyä ja taustaa, mutta ei niinkään niiden soveltamista. Viimeksi mainitusta aiheesta saa lähemmin tietoa tämän artikkelin lopussa olevista lähteistä sekä Lapuan osalta artikkelista Lapuan laki yleisen järjestyksen toteuttajana. (Eteläpohjalaiset Juuret 3/2013, s. 6–13).

 

               Kyläjärjestykset pitäjänlakien pohjana

Sarkajakoisessa yhteiskunnassa kylänaapurien yhteistoiminta oli välttämätöntä. Vaikka Etelä-Pohjanmaalla sarkajako ei ollut yleistä, niin tiheimmin asutuissa kylissä vallitsi kuitenkin tilusten seka-asema lohkojaon muodossa. Siksi Etelä-Pohjanmaalle sopi valtiovallan säätämä kyläjärjestysohje, joka määräsi jokaisen kylän johtoon oltermannin (ålderman) ja hänelle kaksi apulaista lautamiestä (bisittare).
Kyläyhteisön tärkeimmät päätökset tehtiin kyläkokouksissa, joihin yleensä osallistuivat vain talojen isännät. Oltermanni ja lautamiehet muodostivat yhdessä kylänoikeuden, jolla oli oikeus sakottaa kyläläisiä yhteisten sopimusten rikkomisesta tai noudattamatta jättämisestä. Kylähallinnon ratkaisuista saattoi vuodesta 1757 alkaen valittaa kihlakunnankäräjille. Kyläkokoukset kutsuttiin koolle oltermanninsauvalla tai kylänkapulalla.
Kylänoikeuden tehtävänä oli johtaa kylän peltojen, niittyjen ja metsien yhteisnautintaa, huolehtia kylän yhteisestä omaisuudesta, pitää huolta yhteisistä aidoista, veräjistä, ojista ja kyläteistä sekä niiden rakentamisesta. Kylien paloturvallisuus ja palotarkastukset kuuluivat keskeisesti oltermannilaitoksen tehtäviin, samoin muutkin kylän yhteiset asiat.
Tukholmassa laaditun vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen soveltaminen jätettiin maaherrojen tehtäväksi. Pohjanmaan läänin silloinen maaherra Gustaf Creutz levitti mallikyläjärjestyksen suomennoksia lähiseudun kyliin, muun muassa Vähänkyrön Merikaartoon. Mutta erityisen innokkaasti tässä asiassa toimi hänen seuraajansa, Skoonesta lähtöisin ollut Gustaf Abraham Piper (maaherrana 1746–61), joka oli itsepäinen ja jopa itsevaltaisuuteen taipuva henkilö. Kun kyläjärjestyksistä oli puutetta, hän suomennutti asetuksen, joita sitten jaettiin kaikkiin hänen lääninsä pitäjiin.
Ilmeisesti useimmissa Pohjanmaan kylissä mallikyläjärjestyksen suomennos otettiin käyttöön sellaisenaan, ja se vahvistettiin vain jonkin riitakysymyksen yhteydessä käräjillä, kuten tapahtui Uudenkaarlepyyn (nykyisen Kauhavan) Vuoskoskella 1750.  Vähitellen järjestäytyneen kylälaitoksen toiminta vakiintui, mihin osaksi vaikutti isonjaon puutteellinen toteuttaminen maakunnassa.
Lapualla 1769 käyttöön otettu kyläjärjestys koski emäseurakunnan keskeisimpiä kyliä Alapäätä, Liuhtaria ja Alanurmoa. Härmä sai samantapaisen kyläjärjestyksen 1770 ja Kauhava 1771. Nämä kaikki kolme kyläjärjestystä vahvistettiin kihlakunnanoikeudessa ja ne ohjasivat yksinomaan kylien taloudellista yhteistoimintaa.
Vuoden 1742 kyläjärjestysohje oli tarkoitettu vain mallikappaleeksi, jonka pohjalta kukin kylä saisi laatia oman kyläasetuksensa. Kehitys suuressa osassa suomenkielistä Etelä-Pohjanmaata johti kuitenkin – päinvastoin kuin ruotsinkielisissä pitäjissä – laajempiin alueellisiin kokonaisuuksiin. Jo Suur-Lapualla hyväksytyt kyläjärjestykset olivat pitäjänkyläasetuksiin eli pitäjänlakeihin verrattavia, mutta varsinaisesti niitä laadittiin vasta 1800-luvulla.
Ilmajoesta, jonka päättävät elimet suhtautuivat aluksi epäilevästi kyläjärjestyksiin, tuli lopulta kylähallinnon tiennäyttäjä Etelä-Pohjanmaalla. Pitäjään 1803 perustettu maamiesseura – ensimmäinen laatuaan koko maassa – otti tehtäväkseen kylälaitoksen kehittämisen. Niinpä Seuran toimesta laadittiin pari vuotta myöhemmin koko suurpitäjälle tarkoitettu kyläasetus. Ilmajoen uudistettu kyläasetus painettiin ”Londicerin lesken tykönä” Vaasassa 1805, ja jokaiselle talolliselle jaettiin asetusta yksi kappale.
Ilmajoen kyläasetus elvytti oltermannilaitokseen keskittyvän kyläkeskisen yhteistoiminnan sekä omassa pitäjässä että laajalla alueella suomenkielistä Etelä-Pohjanmaata. Asetus näet hyväksyttiin käyttöön myös Kuortaneen, Isonkyrön, Lapuan suurpitäjissä sekä Laihian kylistä ainakin Jurvan kappelissa.
Lisäksi ilmajokelaisten kylähallintopyrinnöillä oli vaikutusta Lapväärtin ja Skaftungin kylien järjestyssääntöön ja sen sisältöön. Ilmajokelaiset pitivät pitäjänlakinsa myös ajan tasalla, sillä 1821 otettiin käyttöön jälleen uusi kyläasetus, jonka pykälämäärä oli kasvanut vuoden 1805 laitoksen 32 pykälästä 53:een. Kirkkoherra Erik Frosteruksen laatimasta vuoden 1821 kyläasetuksesta otettiin vielä uusintapainos 1848.  (Kuvat suurentuvat niitä klikkaamalla.)
Isonkyrön Tuuralan kylän kylänarkku vuodelta 1847.

Isonkyrön Tuuralan kylän kylänarkku vuodelta 1847.

Vaasan läänin maaherra Carl de Carnall (maaherrana 1808–22) toimi innokkaasti oltermannilaitoksen virkistämiseksi ja kehotti erityisesti papistoa ja säätyläisiä huolehtimaan kyläasetusten toimeenpanosta. Niinpä Kälviällä ja Lohtajalla, joissa järjestäytynyt kylälaitos oli jo 1700-luvun perua, otettiin käyttöön uudet painetut kyläasetukset 1816.  Lisäksi Isossakyrössä 1832 ja Lapualla 1843 laadittiin omat pitäjänlakinsa, jotka nekin painettiin. Nuorimmat painetut pitäjänlait ovat Laihialta 1868 ja Vähästäkyröstä vuosilta 1878–80.
Ilmajoen uudistetun kyläasetuksen laatiminen vakiinnutti oltermannilaitoksen toiminnan Etelä- ja välillisesti myös Keski-Pohjanmaalla niin, että järjestäytynyt kylälaitos toimi säännöllisesti 1900-luvun puolelle asti ja paikoin pidempäänkin. Vaikka Ilmajoen kyläasetus oli ensisijaisesti tarkoitettu maatalouden tilan kohentamiseen, velvoitettiin oltermannilaitos toimimaan myös kruunun viranomaisten apuna.
Kokonaisuudessaan kylälaitos autonomian ajan alussa vakiinnutti etelä- ja keskipohjalaiskyliin tehokkaan hallintokoneiston, joka suurelta osin jäi muualta Suomesta puuttumaan. Tosin Etelä- ja Keski-Pohjanmaan ulkopuolellekin oltermannihallinto sai jonkin verran jalansijaa, mutta missään muissa Suomen maakunnissa se ei saavuttanut sellaista järjestelmällistä kylähallinollista merkitystä kuin näiden kahden maakunnan rintapitäjissä.
Näin ollen vain Etelä- ja Keski-Pohjanmaan tiheään asutuissa kylissä kylänoikeudet oltermannien johdolla ja kyläasetus lakikirjanaan ratkoivat kyläläisten keskinäisiä erimielisyyksiä tai jakelivat sakkotuomioita yhteisten päätösten rikkomisista tai niiden laiminlyönneistä. Oltermannilaitos oli siten tehokkaana kylähallinnollisena yhteisönä pääosin vain etelä- ja osin keskipohjalainen erikoisuus.

 

                    Kirkkokurista pitäjäkuriin

Paitsi kyläjärjestysten pohjalta syntynyttä paikallislainsäädäntöä myös kirkkokurista muotoutui Etelä-Pohjanmaalla maakunnallinen erikoisuus pitäjäkuri, jonka perustana olivat pitäjänsopimukset. Tämän kehityksen lähtökohta voidaan palauttaa isovihaan, jolloin koko Pohjanmaa koki kovia. Isonvihan kauheuksien keskelle joutuneen nuorison oli monin paikoin tultava omillaan toimeen, sillä merkittävä osa miespuolista aikuisväestöä oli tapettu ja maakunta oli muutenkin joutunut perusteellisen hävityksen kohteeksi.
Näissä karkeissa oloissa varsinkin nuorten miesten oli itsenäistyttävä. Kun maa oli ollut miehitettynä ja kun oma esivalta oli menettänyt uskottavuutensa, nuoret miehet alkoivat suhtautua piittaamattomasti yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen järjestykseen. Nuorten elämäntapojen muutos isonvihan jälkeen oli ilmausta kollektiivisen uskonnollisuuden osittaisesta murtumisesta, mutta myös yksilöllisyyden esiinmurtautumisesta.
Kirkko ja esivalta pyrkivät kuitenkin rauhan tultua palauttamaan vanhan patriarkaalisen kirkollisen järjestyksen ja sääty-yhteiskunnan periaatteet. Kirkkokurin palauttaminen johti puhdasoppisen kirkollisen ajattelun ja siihen liittyneen järjestyksenpidon voimistumiseen, mikä syrjäytti lisää yhteisöistään vieraantuneita nuoria. Myös valtiovallan toimenpiteet kuten palkollis- ja sotaväen värväysasetukset, jotka säännöstelivät ja rajoittivat monin tavoin nuorten ihmisten elämänkulkua, lisäsivät nuorten levottomuutta.
Nuorten näkyvin liikehdintä liittyi juopotteluun, sakkiutumiseen, metelöintiin, kyläkiertoon, yöjuoksuun, tanssiin, korttipeleihin sekä vallattomuuteen ja ilkivaltaan. Kaikki tällainen käytös haluttiin joko kokonaan kieltää tai ainakin rajoittaa minimiin.Nuoret joutuivat ristiriitaan yhteiskunnan kanssa jo avioliiton solmimisesta. Sääty-yhteiskunta edellytti, että vanhemmat valitsisivat lapsilleen aviopuolison, mutta enää ei tämäkääntahtonut onnistua, sillä nuorten omat toiveet tulivat vanhempien odotuksia tärkeämmiksi.
Osaksi nuorten käytöskulttuurin taustalla oli myös talouselämän aiheuttama liikkuvuuden lisääntyminen, sillä esimerkiksi tervan vienti rannikkokaupunkeihin edellytti entistä useampia kaupunkimatkoja, mikä avarsi nuorten näköpiiriä staattisesta kyläyhteisöstä entistä monimuotoisemmaksi ja dynaamisemmaksi.
Nuoriso-ongelmista huolimatta Etelä-Pohjanmaa koki kuitenkin isonvihan jälkeen voimakkaan taloudellisen nousun, samalla kun väestön määrä kylissä lisääntyi ennätysvauhtia. Tätä talouden kehitystä siivittivät varsinkin maatalouden sivuelinkeinot, kuten tervan- ja potaskanpoltto niin, että maakunta kuului 1800-luvun alussa Suomen vauraimpiin alueisiin. Tähän uuteen ja aikaisempaa dynaamisempaan taloudellis-yhteiskunnalliseen tilaan eivät sääty-yhteiskunnan jäykät periaatteet enää soveltuneet, ja niihin oli etenkin nuorison entistä vaikeampi sopeutua. Sitä paitsi elintason nousu antoi mahdollisuuksia myös vapaa-ajan vietolle ja jopa huvittelulle.
Vaikka kirkon- ja pitäjänkokouksissa laadittiin nuorten ihmisten vapaa-ajan käytölle yhä uusia säädöksiä, nuoriso-ongelma vain pahentui. Ehkä juuri siksi yhteiskunta otti käyttöön vieläkin kovemmat keinot. Niinpä Turun tuomiokapituli kehotti 1768 laatimaan sakko- ja rangaistusmääräyksiä vallitsevista paheista, rikkomuksista ja häiriöistä.
Pohjanmaan läänin maaherra laati 1770 omat järjestyssääntönsä, jossa kiellettiin ainakin yöjuoksu.  Maaherran vetoomuksen vedoten lähes kaikki Etelä-Pohjanmaan suurpitäjät hyväksyttivät 1770-luvulta lähtien käräjillään omat järjestyssääntönsä, jotka maaherra vahvisti ja joiden perusteella pitäjien nimismiehet ryhtyivät nostamaan syytteitä niiden rikkomisesta.  Järjestyksenpidon tärkeyttä korosti myös kuninkaallinen majesteetti, joka 1779 ilmoitti Turun tuomiokapitulille, että Suomesta tulee esille liian paljon vakavia rikoksia.
Kun maallinen esivalta sai tehtäväkseen yleisten järjestyshäiriöiden käsittelemisen, ei enää voi puhua kirkkokurista, joka tähtäsi lähinnä kristilliseen siveellisyyteen ja kirkossa ja kirkonmäellä vallinneen järjestyksen ylläpitämiseen. Koska järjestyssäännöt haluttiin saada voimaan koko pitäjässä (ja useimmiten koko suurpitäjässä), on puhuttava pitäjäkurista. Sillä tarkoitetaan itsehallinnollisten elinten laatimia säädöksiä ja niiden toteuttamistoimia nuorison käyttäytymisen hillitsemiseksi. Yleinen järjestyksenpito siirtyi näin käytännössä kirkolta maallisille hallintoelimille käräjille sekä niiden keskeisimmille virkamiehille nimismiehille ja paikallisille luottamustoimenhaltijoille.
Useimmat Etelä-Pohjanmaan rintapitäjät siirtyivätkin kirkkokurin aikakaudesta pitäjänkurin kauteen. Kaikkein ensimmäiseksi pitäjäkuria toteutettiin Vöyrillä, jossa vuoden 1749 järjestyssääntö perustui kihlakunnankäräjien päätökseen ja jossa muutamia rangaistiin käräjillä pian sen jälkeen. Muualla Etelä-Pohjanmaalla käräjätuomiot yleistyivät 1780-luvulta lähtien niin, että Ruotsin vallan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä noin 600 eteläpohjalaista – yleensä nuoria henkilöitä – sai rangaistuksen pitäjän omien järjestyssääntöjen perusteella. Vanhemmasta väestä saivat tavallisesti sakkoja ne, jotka olivat hyväksyneet tai sallineet nuorille kielletyn käytöksen tai eivät olleet estäneet sitä riittävästi.
Tavallisimpia sakotuksen aiheita olivat yöjuoksu, joka usein tulkittiin öiseksi ulkonaliikkumiskielloksi, luvattomaan tanssiin osallistuminen, pelimannina esiintyminen, kortinpeluu, seinä- tai kuopparahan heitto, kuokkavierailut, luvattomat kokoukset, metelöinti, juopottelu sekä salakapakointi. Rangaistuksia jaeltiin erityisesti maakunnan rintapitäjissä kuten Kyrönmaassa, Lapuan, Ilmajoen ja Lapväärtin ja Mustasaaren suurpitäjissä, Maalahden kappeleissa, Vöyrillä sekä hiukan myös Närpiön ja Kuortaneen–Alavuden seudulla.
Kaiken kaikkiaan pitäjäkurisäännöt ja niiden perusteella käräjien määräämät rangaistukset kriminalisoivat nuorten luonnollisiksi kokemat käyttäytymismuodot, mikä kehitti heidän keskinäistä solidaarisuuttaan ja edesauttoi sakkiutumista. Samalla osa nuorista ajautui yhteiskunnan ulkopuolelle ja leimautui pikkurikollisiksi.
Etelä-Pohjanmaalta tanssi-, yöjuoksu- ja kuokkavierailukiellot levisivät jo 1700-luvulla myös Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan pitäjiin sekä Suomen läntisiin ja eteläisiin maakuntiin. Sen sijaan Keski- ja Itä-Suomen pitäjät jäivät niiden ulkopuolelle. Ilmeisesti nuorten tanssiharrastukset eivät 1800-luvulla vuosisadan paria viimeistä vuosikymmentä ehkä lukuun ottamatta saavuttaneet Savon ja Pohjois-Karjalan maakuntia, eivätkä nuoret siellä vielä päässeet kuten lännempänä irtautumaan omaksi ryhmäkseen muusta yhteisöstä.
Vaikka monin paikoin läntisessä ja eteläisessä Suomessa asetettiin nuorison käyttäytymisen hillitsemiseksi samanlaisia uhkasakkoihin perustuneita järjestyssääntöjä kuin Etelä-Pohjanmaalla, niin Satakunnassa, Hämeessä ja muualla Etelä-Suomessa nuorten rikkomuksia ei – yksittäisiä poikkeuksia mahdollisesti lukuun ottamatta – viety käräjille, vaan pysyttäydyttiin kirkkokurin säätelemissä rangaistusmenetelmissä. Keski-Pohjanmaakin jäi vain kirkkokurin varaan siitä huolimatta, vaikka siellä oli omat pitäjälakinsa pitäjäkurisääntöineen. Näin ollen Etelä-Pohjanmaan rintapitäjät jäivät ainoaksi alueeksi koko maassa, jossa pitäjäkuria toteutettiin kaikessa ankaruudessaan.

 

     Oltermannilaitos yhdisti kyläjärjestysperinteen ja pitäjäkurin 

Vaikka mallikyläjärjestys säädettiin paremman järjestyksen ylläpitämiseksi kylissä, itse ohjeessa oli ainoastaan yksi pykälä, joka käsitteli järjestyskysymyksiä. Kyläjärjestysohje nimittäin määräsi, ettei kukaan saanut ottaa tiluksillensa ”Cotureita eli muuta halpaa wäkee” (§ 30).  Kun Etelä-Pohjanmaalla järjestyshäiriöt lisääntyivät, niin jo 1700-luvun lopulla oltermanneja alettiin paikoin käyttää nuorisokurin toteuttamiseksi. Selvästi tämä näkyi 1800-luvun painetuissa pitäjänlaeissa.
Ilmajoen vuoden 1805 kyläjärjestys velvoitti kylänoikeudet tutkimaan rikoksia., sillä sen 29. §:ssä sanottiin: ”Niin pian kuin joku suurembi tai vähembi Rikos Kyläkunnan sisällä tapahtunut on, yhteisen ja erinäisen wakuden ja hywän Järjestyxen särkemisexi ahkeroitkoon Åldermanni ja Lautamiehet, että kohta, pikaisesti toimitetun Tutkimuksen kautta, Rikoxen oikeista asianhaaroista, estää ettej Rikollisen ylös ajeldun muuttelemisten, ja kawalain Juonittelemisten kautta taidaisi tehdä sen walkeuteen saattamista waikiaxi.”
Rikosten tutkiminen muodosti ratkaisevan käänteen kylähallinnon luonteessa Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä. Kylälaitoksen kytkeminen rikosten torjuntaan lisäsi kiinnijoutumisen riskiä, koska valvonta ulottui nyt ”ruohonjuuritasolle” saakka.  Kylänoikeus oli siten tavallaan alin oikeusaste, jonka päätöksistä saattoi valittaa kihlakunnanoikeuteen. Kovin yleisesti tyytymättömyyttä ei tällä tavoin ilmaistu, sillä käytännön järjestelmäksi muodostui se, että isännät ja paikalliset luottamusmiehet ilmoittivat häiriöistä nimismiehelle, joka syytti häiriöiden aiheuttajia käräjillä.
Ilmajoen vuoden 1821 kyläjärjestyksen kansilehti. HYK.

Ilmajoen vuoden 1821 kyläjärjestyksen kansilehti. HYK.

Oltermannien lisäksi oli myös kuudennusmiesten eli seksmannien sekä kihlakunnanoikeuksien lautamiesten toimittava nimismiesten apuna rikosten torjunnassa Tuomioistuinten määräämistä sakoista nimismiehet saivat puolet, minkä takia heidän itsekin kannatti partioida kyläteillä jopa yöaikaan.  Nimismiehistä toisinaan valitettiinkin, että he kyllä asettivat pikkurikollisia syytteeseen, mutta eivät uskaltaneet käydä todellisten väkivaltarikollisten kimppuun.
Paikallislainsäädäntö sekä nuorisolevottomuudet korostivat siten pitäjätasolla toimineiden viranomaisten ja erityisesti nimismiesten vallankäyttöä, mikä houkutteli osan heistä käyttämään valtaansa myös väärin.  Juuri tehokkaan paikallislainsäädännön antamien valtuuksien vaikutusta oli luultavasti se, että Etelä-Pohjanmaalla koettiin muuta Suomea enemmän hankaliksi ja ilkeiksikin luokiteltuja virkamiehiä, mikä osaltaan kasvatti ”herravihaa”.
Ilmajoen ja Lapuan suurpitäjissä oltermannilaitos ja pitäjäkuri kietoutuivat selvimmin yhteen, sillä näiden pitäjien kyläasetuksissa oli eniten järjestyssääntöjä.  Sen sijaan muissa Etelä-Pohjanmaan pitäjissä pitäjäkuria toteutettiin pääosin erillissääntöjen nojalla.  Sillä seikalla, olivatko järjestyssäännöt pitäjänlaeissa tai pitäjänsopimuksissa, ei liene kuitenkaan ollut käytännön merkitystä, sillä myös jälkimmäisten noudattamista valvoivat nimismiehet, oltermannit ja muut paikalliset luottamustoimenhaltijat..
Vähänkyrön ankarat järjestyssäännöt hyväksyttiin 1779, ja niitä täydennettiin vuosien 1878–80 kyläasetuksella. Mustasaarelaiset hyväksyivät itselleen Vähänkyrön säännöt sellaisenaan 1785.  Isonkyrön vuoden 1832 pitäjänlakia edelsi muutamat yleiseen järjestykseen tähtäävät säädökset 1790-luvulta ja vuodelta 1825. Laihian pitäjäkuri perustui vuosien 1793 ja 1818 säädöksiin, kunnes pitäjää varten vahvistettiin 1868 erityinen poliisijärjestys.
Vähänkyrön vuoden 1880 kyläjärjestyksen kansilehti. HYK.

Vähänkyrön vuoden 1880 kyläjärjestyksen kansilehti. HYK.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan pitäjistä Vöyrillä hyväksyttiin 1790-luvulla kaksikin uutta järjestyssääntöä, joita täydennettiin erityisesti 1820-luvulla. Pirttikylän talolliset hyväksyivät kappelikokouksessaan muun muassa ulkonaliikkumiskieltoa, kortinpeluuta ja tarpeetonta kokoontumista koskeneet sääntönsä 1782.
Keskimääräistä lievempiä järjestyssääntöjä hyväksyttiin Lapväärtiin (1793), Pietarsaareen (1793), Uuteenkaarlepyyhyn (1794), Munsalaan (1796) ja Maalahteen (1801). Pietarsaaren järjestysäännöt olivat voimassa myös Järviseudulla.  Ruotsinkielisiä pitäjiä varten ei Lapväärtin ja Skaftungin kyläjärjestystä lukuun ottamatta painettu muita kyläjärjestyksiä, joten niissä järjestysvalta ja oltermannihallinto perustuivat eri säädöksiin.
Kyläjärjestysten ankaruusaste vaihteli suurpitäjittäin ja osaksi myös eri aikoina. Tiukimmat järjestyssäännöt olivat Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä Kauhavalla, Vähässäkyrössä, Mustasaaressa Pirttikylässä ja Vöyrillä, joihin kaikkiin kehittyi korkea henkirikollisuus.  Kauhavalla ja Vähässäkyrössä rangaistuskäytäntö johti suorastaan joukkorangaistuksiin.
Tultaessa autonomian aikaan Vöyrin järjestyssääntöjä kiristettiin entisestään ja niitä toteutettiin oikeastaan joukkorangaistusten luonteisesti 1820- ja 1830-luvulla, jonka jälkeen henkirikollisuus kohosi huippuunsa. Pian kuitenkin keskitetty rangaistuskäytäntö hajautettiin kyläkohtaiseksi, jolloin henkirikollisuusluvut alkoivat nopeasti alentua. Samoin oli käynyt Närpiössä, Lapväärtissä, Uudessakaarlepyyssä ja Pietarsaaressa vähän aikaisemmin.
Lapuan ja Laihian suurpitäjissä järjestyksenpito kiristyi koko ajan autonomian alussa ja johti kummassakin pitäjässä voimakkaaseen rangaistusaaltoon vuosisadan puolivälissä. Sen jälkeen rangaistustaso jonkin verran alentui. Laihialla pitäjäkurin toteutus jopa keskeytyi 1860-luvulla noin kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen henkirikoksia tehtiin vähemmän. Laihialla kuitenkin kuria kiristettiin uudestaan 1870-luvulla ja jälleen surmaluvut nousivat.
Isossakyrössä toimittiin aluksi maltillisesti, mutta järjestyssääntöjä kiristettiin pitkin 1800-lukua tasaisesti niin, että pitäjä kuului 1800-luvun puolivälin jälkeen tiukimpiin kuripitäjiin. Samalla tavalla käyttäytyi henkirikollisuus, sekin nousi tasaisesti pitkin 1800-lukua. Matti Haapojaankin, joka jo lapsena oli sysätty armottomasti perheen ja yhteiskunnan ulkopuolelle, kohdistui sekä koti- että julkinen kuri kaikessa ankaruudessaan ja kasvatti hänestä tunnetun murhaajan.
Isonkyrön järjestyssääntöjen tiukentamisen takana oli erityisesti kuvernööri C.O. Cronstedt nuorempi (kuvernöörinä 1834–45).  Monet Isonkyrön vuoden 1842 järjestyssäännön ja Lapuan hallitussäännön pykälät ovat siinä määrin samankaltaisia, että niillä täytyi olla yhteinen laatija eli luultavasti Cronstedt.
Vähänkyrön rangaistustaso jonkin verran lieveni 1800-luvun puolella, mutta pysyi silti korkeana 1800-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen järjestyssäännöt olivat kymmenkunta vuotta poissa käytöstä, jonka jälkeen henkirikollisuuskin vähentyi puoleen. Kun kuria uudestaan tiukennettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, surmatöiden määrä Laihian tavoin jälleen kasvoi.
Ilmajoen suurpitäjä koki erikoisen kehityskaaren. Tässä suurpitäjässä kiivailtiin ankarasti kurikysymysten kanssa 1700-luvulla, ja 1800-luvun alussa laadittiin varsin tiukat järjestyssäännöt. Niitä toteutettiin kuitenkin lievästi, sillä käräjillä vain harvat joutuivat vastuuseen pitäjänlain rikkomisesta. Niinpä henkirikollisuus suurpitäjässä ei 1800-luvun puolivälissä enää noussut kovin korkealle ja pikemminkin osoitti alentumisen merkkejä
Alavuden ja Kuortaneen alueella hyväksyttiin lähinnä tansseja häitä koskeneet uudet säännöt 1836–38, mikä nostatti surmalukuja keskimatalasta tasosta jonkin verran ylemmäs. Harvaan asutulla Järviseudulla pitäjäkuri oli lievempää kuten myös henkirikollisuus. Tosin viereisen Suur-Lapuan voimakas häjyilykulttuuri ulotti vaikutuksensa paikoin Järviseudulle asti ja lisäsi surmatekoja.
Erikoistapauksen muodostaa Teuva, jossa järjestyssääntöjä toteutettiin pitäjähallinnon aikana vain nimeksi ja jossa oltermannilaitoskaan ei juuri saavuttanut jalansijaa. Henkirikostilastoissa Teuva kuului Etelä-Pohjanmaan alhaisimpiin aina kunnallishallinnon käyttöön ottoon saakka.  Kunnanhallinto ryhtyi kuitenkin ajan oloon nähden varsin voimakkaasti säätelemään nuorten käytöstapoja sillä seurauksella, että henkirikosten määrä lähti merkittävään kasvuun vasta aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina.
Kaikkiaan Etelä-Pohjanmaalla sakotettiin 50 vuodessa (1840–1889)  noin 2000 henkeä pitäjänlakien ja -sopimusten rikkomisesta. Suhteellisesti eniten sakkotuomioita, noin 2/3 kaikista, jaettiin 1800-luvun puolivälissä (1840–59). Alueellisesti tarkasteltuna ankarinta kuri oli Etelä-Pohjanmaan keskiosassa lähinnä Lapuan- ja Kyrönjoen varsilla, kun sen sijaan maakunnan reuna-alueet säästyivät pahimmalta kurinpidolta.9C
(Taulukko suurentuu sitä klikatessa.)
Lisäksi oli käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta havaittavissa, että mitä ankarammaksi pitäjäkuri jollakin seudulla kehittyi, sitä enemmän väkeä syrjäytyi yhteiskunnan ulkopuolelle ja sitä korkeammalle kohosivat jonkin ajan kuluttua sen alueen surmaluvut sekä kääntäen: mitä lievempää kurinpito oli, sitä vähemmän esiintyi henkirikollisuutta. Jos kurinpito oli jo vanhastaan hyvin tiukkaa, uusi kurinpitoaalto säilytti entisen korkean tasonsa.
Siksi edellä kuvatun vahvan korrelaation perusteella on pitäjäkuria ja sen ankaraa toteutusta pidettävä keskeisenä tekijänä laukaisemassa sitä toista sataa vuotta kestänyttä väkivallan aaltoa, jota Etelä-pohjanmaalla on nimitetty häjyilyksi tai puukkojunkkariudeksi. Ankarimmillaan maakunnan surmaluvut kohosivat asukasta kohden yli kymmenkertaisiksi nykyiseen henkirikollisuustasoon verrattuna.

 

LÄHTEET

Alanen, Aulis J., Isonkyrön kyläasetus ja sen esivaiheita. Kytösavut II.   Vaasa 1946.
Hakosalo, Heikki, Järjestyssäännöistä Kyrössä 1800-luvun alussa.  Sanomalehti Vaasa 19.2. 1914.
Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteina sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009.
Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982.
Liakka, N., Ilmajoen maamiesseura 1803–1903. Helsinki 1903.
Matti Haapoja – Tunturisusi. http://www.tunturisusi.com/mattihaapoja/
Rekonen Petri, Raha, aika, itsekuri. Modernin maailman synty paikallisena ilmiönä. Modernisaatio Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla 1870–1917. Tampere 2013.  http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/94542/978-951-44-9245-7.pdf?sequence=1
Salomies, Ilmari, Suomen kirkon historia III. Helsinki 1962.
Wikipedia. Seuraavat hakusanat ja niissä mainitut lähteet: Joutilaisuus, Kyläjärjestys, Kyläjärjestysohje, Lapuan laki, Oltermanni, Oltermannihallinto, Pitäjäkuri, Pitäjänlaki, Puukkojunkkarit, Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria, Ulkonaliikkumiskielto Suomessa.

Artikkeli on julkaistu Eteläpohjalaiset Juuret lehden numerossa 1 / 2014.

%d bloggers like this: