Väenotoista yleiseen asevelvollisuuteen

Suomen sotaväellä on ollut takanaan pitkä ja monivaiheinen historia. Siksi on kokonaiskuvan saamiseksi paikallaan luoda yleiskatsaus maanpuolustuksen yleisiin periaatteisiin eri aikoina.

 

 Keskiajan sotaväestä suurvaltakauden väenottoihin

Jo sydänkeskiajalla tunnettiin valtion varsinainen asevoima, joka koostui jalan taistelevasta nostoväestä. Sen lisäksi rannikkomaakuntien asukkaita lienee velvoitettu varustamaan laivoja ja miehiä meriväkeä varten. Kussakin linnassa oli myös oma pieni varuskuntansa.
Kuningas Mauno Ladonlukko lupasi 1279 verovapauden niille, jotka ryhtyivät omin varustein ja asein suorittamaan ratsupalvelusta. Päätös johti osaltaan aatelissäädyn muodostumiseen, sillä kun poika seurasi isänsä jälkiä ratsumiehenä, syntyi rälssisukuja kuten Flemingit, Kurjet, Hornit tai Tavastit.
Ruotsin nousu suurvallaksi vei valtakunnan 1500-luvun puolivälistä alkaen lukuisiin sotiin, jotka ulottuivat paitsi syvälle Venäjälle myös Puolan ja Saksan sotatantereille. Tästä huolimatta suurvaltakauden armeija perustui tilapäisiin väenottoihin, jotka koskivat täysi-ikäisiä talonpoikia aina 60-ikävuoteen saakka. Tavoitteena oli ottaa talosta vain niin monta miestä, ettei maatalous kärsisi.
Pitäjän kirkkoherra laati luettelon aseisiin kelpaavista miehistä. Valintaa suoritettaessa katsottiin erityisesti heidän kuntoaan. Yhteisesti sovittiin, kuka miehistä lähtisi palvelukseen tai sitten pestattiin joku ulkopuolinen sijainen. Luonteenomaista keski- ja uudenajan sotalaitokselle oli tietty hajanaisuus ja paikallisuus.

 

Ruotujakolaitos vakiinnutti armeijan  

Kun 1670-luvulla Ruotsi kärsi suuria tappioita sodissa, kehitettiin sotaväenottoihin uusi järjestelmä ruotujakolaitos. Talot jaettiin ruotuihin, joista kukin käsitti 2–6 tilaa. Jokainen ruotu varusti yhden sotamiehen ja antoi hänen käyttöönsä maata. Sille ruotu rakensi sotilastorpan, josta sotilaaksi värvätyn perhe sai elantonsa. Valtio puolestaan kustansi sotamiehelle univormun ja aseet. Sisämaassa ruodut asettivat miehiä jalkaväkeen, rannikolla laivastoon.  Kaatuneen tai palveluskelvottomaksi tulleen tilalle ruodun oli hankittava uusi sotamies. Ruotujakolaitoksen toimeenpanon jälkeen Suomen sotaväki käsitti noin 11000 miestä, joista 7000 kuului jalkaväkeen.

Ruotsalaisia ruotusotilaita 1830-luvun univormussa. Wikipedia.

Aatelin ratsupalveluksen käytyä riittämättömäksi sovittiin, että osa suuremmista taloista kustansi miehen ja hevosen ratsuineen. Näin syntyneet ratsutilat eli rusthollit saivat vapautuksen veroista. Mikäli sotilas tai ratsu kuoli, näiden tilalle oli hankittava uusi. Ratsujoukkoihin kuului noin 3000 miestä.
Upseerit saivat asuttavakseen kruununtaloja, jotka kuuluivat heidän palkkaetuihinsa. Sen lisäksi he saivat osan palkastaan tiettyjen maatilojen veroista. Ruotujakolaitos takasi maalle halvan vakinaisen kansallisarmeijan. Uusi järjestelmä tuli pääosassa Suomea voimaan 1690-luvun puolivälissä, mutta Pohjanmaalla vasta 1733.
Ruotujakoinen armeija osallistui 1700-luvulla lukuisiin sotiin, vaikka sen ongelmana oli hidas liikekannallepano. Tärkeä uudistus oli 1779 upseerikoulutuksen järjestäminen, jolloin sai alkunsa Haapaniemen upseerikoulu Savossa. Hävityn Suomen sodan jälkeen ruotujakoinen armeija hajotettiin.
Armeijan tultua lakkautetuksi miehistö menetti torppansa ja palkkansa, joskin Aleksanteri I määräsi heille maksettavaksi eläkkeen Ruotsin aikaisten määräysten mukaan. Silti monet entiset ruotusotilaat ryhtyivät uudisasukkaiksi tai torppareiksi. Upseerit ja aliupseerit onnistuivat sitä vastoin säilyttämään entiset palkkaetunsa. Krimin sodan aikana 1850-luvun puolivälissä ryhdyttiin ruotujoukkoja kokoamaan uudestaan. Näiden lyhytaikaisten osastojen tarkoituksena oli estää englantilaisten ja ranskalaisten maihinnousut.
Autonomian ajan alkupuolella Suomella ei ollut enää omaa armeijaa. Siksi korvauksena armeijan lakkauttamisesta oli suoritettava erityinen vakanssimaksu, jolla kustannettiin pienten vakinaisten joukko-osastojen ylläpitäminen. Niistä muodostui sittemmin Suomen kaarti, joka osallistui muun muassa Venäjän–Turkin sotaan Balkanilla.

 

Vuoden 1878 asevelvollisuuslaki ja sen käänteet

Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat säännöllisesti vuodesta 1863 lähtien. Niiden tavoitteena oli luoda maahan vakinainen sotaväki, sillä Krimin sota oli osoittanut suomalaisen yhteiskunnan haavoittuvuuden. Johtavana ajatuksena oli se, ettei suomalaisia asevelvollisia määrättäisi sotaan Suomen rajojen ulkopuolelle Venäjän armeijan osaksi. Monien vaiheiden jälkeen päädyttiin vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin, joka toi Suomelle oman ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan armeijan.

Kenraali Georg Edvard Ramsay toimi vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaisen armeijan ylipäällikkönä koko sen olemassaolon ajan. Kuva vuodelta 1901. Wikipedia.

Säädetyn lain mukaan asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, joiden palvelusajat vaihtelivat. Osa kutsutuista arvottiin kolme vuotta kestäneeseen aktiiviseen palvelukseen, jonka jälkeen he siirtyivät kaksivuotiseen reserviin. Loput asevelvolliset siirtyivät suoraan reserviin kolmeksi vuodeksi, mutta joutuivat kuitenkin osallistumaan tänä aikana vuosittain 30 päivän mittaisiin reserviharjoituksiin. Reservin jälkeen kaikki asevelvolliset kuuluivat 40 ikävuoteen saakka nostoväkeen.
Rauhanajan armeijan kooksi määriteltiin 5600 ja reservin noin 6500 miestä. Vakinainen väki jaettiin lääneittäin kahdeksaksi tarkk’ampujapataljoonaksi, kun taas reserviläisistä muodostui kuhunkin lääniin neljä komppaniaa. Upseerien koulutuksesta huolehti Haminan kadettikoulu, joka 1818 siirrettiin Rantasalmelta uuteen sijoituspaikkaansa.
Helmikuun manifestin perusteella Nikolai II päätti liittää 1901 Suomen armeijan osaksi Venäjän armeijaa, mitä Suomessa pidettiin vakavana sortotoimenpiteenä. Seurauksena olivat kutsuntalakot, joiden takia asevelvollisuuslaki lakkautettiin rahallista korvausta vastaan. Suomi jäi näin jälleen 1905 ilman omaa armeijaa, mikä osaltaan mahdollisti entistä vahvempien venäläisten joukkojen sijoittamisen Suomeen toisena sortokautena. Armeijattomuus loi perusteet jääkäriliikkeen synnylle.

 

Kustaa Paavola (1877–1903) Tiistenjoen Kallion talosta sotisovassaan 1800-luvun lopussa. Kustaa oli kirjoittajan isoäidin veli. Kuva tekijän hallussa.

 

Vaasan tarkk’ampujapataljoona 1901. Wikipedia.

 

Asevelvollisuus itsenäisyyden aikana

Sisällissodan aikana valkoinen armeija muodostui suojeluskunnista, jääkäreistä sekä vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaan kutsutuista. Lisäksi vapaussotaan osallistui saksalaisia joukkoja punaisten kukistamiseksi. Suomen Punainen Kaarti koostui taas pääosin työväenjärjestöjen aseistetuista osastoista sekä osaksi venäläisestä sotaväestä.
Itsenäisen Suomen ensimmäisiä toimia oli säätää maalle uusi asevelvollisuuslaki. Väliaikainen laki saatiin jo 1919 ja pysyvä 1922. Siinä palvelusaika lyhennettiin aikaisemman 1½ vuoden sijasta yhteen vuoteen. Vaikka laki oli voimassa vuoteen 1950, niin 1932 sitä jouduttiin tarkentamaan. Tällöin miehistön palvelusajaksi määrättiin 350 päivää ja upseeristolle 440 päivää. Vapaaehtoisiksi maanpuolustusjärjestöiksi muotoutuneet suojeluskunnat sekä 1920 perustettu Lotta-Svärd -järjestö täydensivät armeijaa tukemalla monipuolisesti sen toimintoja.

Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky n:o 1, jolla perustettiin Suomen tasavallan joukkojen esikunta 2.2. 1918. Wikipedia.

Toisen maailmansodan jälkeen eduskunta sääti 1950 uuden asevelvollisuuslain. Sen mukaan miehistön yleinen asepalvelus kesti useiden vuosikymmenten ajan 8 kuukautta ja upseereiksi tai aliupseereiksi koulutettavien 11 kuukautta. Vasta 1980-luvun lopulla palvelusaikoja muutettiin, ne tulivat olemaan joko 8, 9½ tai 11 kuukautta. Palvelusajan pituus määräytyy tehtävän tai tarvittavan koulutuksen perusteella.
Vuoden 2007 asevelvollisuuslaki määrittelee aseellinen varusmiespalveluksen 165, 255 tai 347 vuorokaudeksi. Itsenäisyyden ajan vakinaiset asevelvollisuuslait mahdollistivat jossain muodossa myös joko aseettoman tai siviilipalveluksen. Näiden palvelusajat ovat jonkin verran pidempiä kuin asepalvelukseen osallistuvien. Naiset ovat puolestaan voineet osallistua vapaaehtoisesti asepalvelukseen 1990-luvun puolivälistä alkaen.

 

Kirjallisuutta

Elfvengren, Eero (päätoim.): Suomen puolustusvoimat ennen ja nyt. Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen julkaisuja. Helsinki 2003 (6. painos 2006). ISBN 951-0-28151-

Haavisto, Martti: Puolustusvoimat 2000-luvun yhteiskunnassa: tutkimuskooste. Helsinki: Marsalkka Mannerheimin sotatieteellinen rahasto 1993. ISBN 952-90-4847-5.

Jukarainen, Pirjo & Terävä, Sirkku (toim.): Tasa-arvoinen turvallisuus? Sukupuolten       yhdenvertaisuus suomalaisessa maanpuolustuksessa ja kriisinhallinnassa. Helsinki  2010. ISBN 978-952-492-347-7.

Juvonen, Riikka: Suomineidon sotatieto. Helsinki, 2006. ISBN 951-20-7198-3.

Kanninen, Ermei: Suomen puolustus. Helsinki1994. ISBN 951-1-13245-8.

Kronlund, Jarl (toim.): Suomen puolustuslaitos 1918–1939 Puolustusvoimien rauhan ajan historia. 1992. ISBN 9510147990.

Kurkela, Kaija: Naiset ja puolustusvoimat. Tasa-arvojulkaisuja. Työraportteja C 4/1991. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö 1991. ISBN 951-47-5680-0.

Laitinen, Kari & Nokkala, Arto: Suomalainen asevelvollisuus: Historiaa, haasteita ja tulevaisuutta. Puolustusministeriön julkaisuja 1/2005. Helsinki: Puolustusministeriö, 2005. ISBN ISBN 951-25-1574-1.

Rummakko, Sanna (toim.): Tahdon asia: Suomalainen maanpuolustus murroksessa. Kirjoittajat: Tarja Cronberg ym. Helsinki 2006. ISBN 952-471-881-2.

Suomen historian käsikirjan III artikkelit yleislähteinä. Porvoo–Helsinki 1949.

Visuri, Pekka: Puolustusvoimat itsenäisyyden turvana. Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskus. Helsinki 1998. ISBN 951-25-0996-2.

Artikkeli on julkaistu Päijät-Hämeen sotaveteraanien jouluviestissä 2019.

Reino Kallio

%d bloggaajaa tykkää tästä: