Vaikea vallanvaihto 1946: Paasikivestä Mannerheimin seuraaja

Marsalkka C. G. Mannerheimin tultua valituksi tasavallan presidentiksi elokuun alussa 1944 hänen asemansa maan johdossa oli täysin kiistaton. Hänen arvovaltansa turvin Suomen valtiollinen johto kykeni tekemään raskaimmat päätöksensä pyrkiessään irrottamaan maan sodasta. Solmitun välirauhan jälkeen oli edessä vielä saksalaisten karkottaminen, samalla kun entisen vihollisen Neuvostoliiton asettama valvontakomissio ryhtyi tarkkailemaan rauhanehtojen täyttämistä.

Presidenttinä Mannerheim vaati kaikkien ehtojen tinkimätöntä noudattamista. Sen lisäksi hän osoitti myös suurta ennakkoluulottomuutta laatiessaan luonnoksen Suomen ja NL:n väliseksi yhteistyösopimukseksi. Sen kolmesta venäjän kielellä laaditusta artiklasta olennaisin siirtyi aikanaan vuoden 1948 YYA-sopimukseen.

Kahden vanhan herran särmikäs yhteistyö

Vaikka Mannerheim osoitti olosuhteitten vaatimaa realistista ulkopoliittista aktiivisuutta, raskaat sotavuodet verottivat vähitellen 77-vuotiaan presidentin henkistä joustokykyä. Erityisesti äärivasemmiston ja kommunistien nousu oli asia, jota Mannerheim ei voinut hyväksyä. Tässä kysymyksessä hän joutui ristiriitaan itseään vain runsasta kolmea vuotta nuoremman pääministerin Juho Kusti Paasikiven kanssa, vaikka he kumpikin olivat venäläistä sielunmaisemaa ymmärtävinä ulkopoliittisesti varsin lähellä toisiaan.

Paasikivi oli jatkosodan aikana saanut olla syrjässä päivänpolitiikasta, ja siksi hänellä oli tallella paljon käyttämätöntä energiaa sekä riittävästi kunnianhimoa poliittisiin johtotehtäviin. Niinpä sisäpolitiikassa Mannerheimin oli taivuttava ja nimitettävä raskain mielin maan hallitukseen ensimmäiset kommunistiset ministerit itsenäisen Suomen historiassa. Vaikka Mannerheim ja Paasikivi olivat luonteiltaan ja taustoiltaan hyvin erilaisia, kyseessä oli silti kaksi varsin samanlaista herraa. Molemmat olivat poliittisen näyttämön suuria esiintyjiä, tyypillisiä diivoja, joille kelpasi vain keskeinen rooli. Kumpikin oli omalla tavallaan korvaamaton, kumpikin uhkasi toistaan tiukan paikan tullen erolla, mutta yhteinen huoli maan kohtalosta pakotti heidät lopulta aina yhteistyöhön.

Minun täytyi pakottaa Mannerheim suostumaan”, lausui Paasikivi uutta hallitusta muodostaessaan ja valitti samalla pääministerin ”hirmuista edesvastuuta”. Erilaisesta sisäpoliittisesta näkemyksestä pääosin myös johtui, ettei Mannerheim tukenut julkisesti Paasikiveä tämän ratkoessa vaikeita päivänpoliittisia kiistoja. Nuorempana ja pitkäikäisempänä Paasikivi sai kuitenkin yleensä sanotuksi viimeisen sanan.

Mannerheimin pitkä lähtölaskenta

Vuodenvaihteesta1944–45 lähtien marsalkan terveys alkoi hänen omien sanojensa mukaan horjua. Hän antoi ylipäällikkönä viimeisen päiväkäskynsä 31.12. ja luopui aktiivisesta roolista armeijan johdossa. Näihin aikoihin nousi esiin myös uusia vaikeita kysymyksiä, joista epäilemättä hankalin oli sotasyyllisyyskysymys. Mannerheim pelkäsi itsekin – eikä suinkaan aiheetta – joutuvansa syytettyjen penkille, mikä pitkitti hänen pysymistään virassa. Toisaalta vaikka Mannerheim passivoitui, Paasikivi piti häntä edelleen tärkeänä kotimaisen mielipiteen vuoksi. Kekkoselle Paasikivi kirjoitti: ”Hänen olonsa on hyödyllinen, vaikka onkin passiivinen.”

Elokuun lopulla 1945 Mannerheimin terveydentilassa alkoi selvä alamäki. Vatsahaavansa vuoksi hän ei enää kyennyt hoitamaan kaikkia virkansa velvollisuuksia, minkä takia Paasikivi joutui hoitamaan sekä presidentin että pääministerin tehtäviä. Oikeusministeri Kekkosen aloitteesta ryhdyttiin nyt pohtimaan myös presidentin eroa, koska niissä oloissa ei voitu pitkään sietää täydellistä epävarmuutta. Presidentin tietoon asian joutui saattamaan yhteisestä pyynnöstä Lontoon lähettiläs Eero A. Wuori, joka käydessään Mannerheimin Kaivopuiston kodissa 29.10 esitti hänelle, että tuntuisi erittäin pahalta, jos herra presidentti joutuisi presidentin paikalta sotasyyllisten luetteloon. Siksi hän varovasti suositteli harkittavaksi presidentin eroa virasta.

Mannerheim koki esityksen painostuksena, raivostui silmittömästi ja karjui oman kantansa Wuorelle niin korkealla äänellä, että tämä katsoi aiheelliseksi paeta huoneesta. Oven ulkopuolella kuunnellut adjutanttikin pelästyi pahanpäiväisesti. Vähän lievemmän raivonpuuskan Mannerheim oli saanut hiukan aikaisemmin nimittäessään Cay Sundströmin Moskovan lähettilääksi. Kun Sundström oli vähätellyt kesän 1944 Ribbentrop-sopimusta, niin Mannerheim oli kasvot punottaen korottanut äänensä: ”Mutta kun minä sanon, että muuta ei ollut tehtävissä, niin ministerin pitää käsittää tämä seikka!” Tämä riitti Sundströmille, hänestä tuli nöyrä kuuntelija.

Terveydentilansa parantamiseksi Mannerheim matkusti Portugaliin marraskuun alussa 1945. Kun myös Paasikivikin joutui sairasvuoteelle, hallituksen ohjat käsiinsä ottanut Kekkonen asetti tavoitteekseen presidentin säästämisen sotasyyllisyysoikeudenkäynniltä, jotta kansan moraalinen kestokyky ei murtuisi. Siksi taktiikaksi hyväksyttiin se, että presidentti pysyttelisi Portugalissa vuoden loppuun saakka, koska päätökset syytteiden nostamiseksi tuli tehdä viimeistään 31.12. Tämä taktiikka toteutui, ja niin Mannerheim palasi kotimaahan vasta 2.1. 1946.

Portugalin matka ei tervehdyttänyt Mannerheimia, pikemminkin kävi päinvastoin. Siksi johtavissa poliittisissa piireissä nähtiin entistä välttämättömämpänä presidentin vaihdos. Ongelmana oli kuitenkin se, että Mannerheim epäili edelleen joutuvansa syytteeseen. Lisäksi presidentti oli yliherkkä kaikenlaiselle painostukselle. Ratkaisun ongelmaan toi lopulta valvontakomission edustajan kenraaliluutnantti Savonenkon kohteliaisuuskäynti sairaalassa, jossa tämä Moskovan luvalla ilmoitti, ettei NL tulisi mitenkään sekoittamaan häntä sotasyyllisyyskysymykseen. Ilmoitus sai Mannerheimin ”loistamaan tyytyväisyydestä”. Mannerheim pääsi näin Japanin keisarin Hirohiton kanssa samaan seuraan, sillä heitä kumpaakaan eivät voittajavaltiot asettaneet vastuuseen, vaikka he olivat todellisuudessa olleet keskeisesti myötävaikuttamassa maittensa sotapolitiikkaan.

Mutta kun presidentti Mannerheim Savonenkon käynnin jälkeenkin viivytteli eroanomustaan, Paasikivi hermostui, mikä sai hänet vaikeroimaan väsymystään ja asettumaan sairasvuoteelle. ”Hän ei tee liioin mitään. Ei edes eroa”, tuskali Paasikivi Mannerheimista. Vasta 3.3. 1946 presidentti esitti lääkärintodistukseen vedoten eronpyyntönsä, ja maaliskuun 9. päivänä eduskunta kokoontui valitsemaan Mannerheimille seuraajaa hänen toimikautensa loppuajaksi. Kun pääministeri J.K. Paasikivellä ei ollut varteenotettavaa kilpailijaa, hän sai taakseen 159 kansanedustajaa. Silti Ståhlbergillekin annettiin huolimatta hänen kieltäytymisestään 19 ääntä.

Mauno Pekkalan kansanrintamahallitus

Paasikiven ensisijainen ehdokas avoimeksi tulleeseen pääministerin virkaan oli siihen määrätietoisesti pyrkinyt Maalaisliiton Urho Kekkonen. Muita ehdokkaita olivat mm. SDP:n Eero A. Wuori, Väinö Voionmaa ja K.A. Fagerholm sekä ML:n K.T. Jutila. Kekkosella oli kannatusta eri puolueissa, mutta hänelle tuli lopulta esteeksi valvontakomissio, jonka mukaan ”hän (Kekkonen) oli erityisesti suomalaisten sotasyyllisten prosessin aikana osoittautunut poliittisesti periaatteettomaksi ihmiseksi ja kykenemättömäksi toteuttamaan Suomen uutta demokraattista kurssia”.

Valvontakomission kannan mukaisesti SKDL, vaikka oli aluksi tukenut Kekkosta, veti kannatuksensa pois. Siksi Kekkonen joutui luopumaan hallituksen muodostajan tehtävästä kuten vähän myöhemmin Eero A. Wuorikin. Kun kuitenkin oltiin yksimielisiä ”kolmen suuren yhteistyön” jatkamisesta, päädyttiin pääministerikysymyksessä SKDL:n Mauno Pekkalaan. Häntä kannatti Kekkonenkin, sillä ”on parempi, että pääministerinä, kun hän on SKDL:n käsissä oleva mies, on veltto ja saamaton mies kuin energinen”.

Pekkalan johdolla maahan muodostettiin jälleen kansanrintamahallitus, johon kuului 6 SKDL:n, 5 SDP:n, 5 ML:n ja 2 RKP:n ministeriä. Presidentti Paasikivi puuttui ulko- ja puolustusministerien nimittämiseen, jolloin ensin mainitussa tehtävässä jatkoivat edelleen Carl Enckell ja Reinhold Svento. Riisuttua puolustusministerin salkkua ryhtyi hoitamaan pasifistina tunnettu sosialidemokraatti Yrjö Kallinen, kun taas salkuttomaksi ministeriksi nimitettiin SKDL:n Hertta Kuusinen. Kauppa- ja teollisuusministerinä toimi Lahden kaupunginjohtaja Uuno Takki (SDP). Urho Kekkonen jäi kokonaan pois hallituksesta, hänet sen sijaan valittiin eduskunnan puhemieheksi. Tämä hallitus toimi – tosin aikaa myöten yhä suurempien kiistojen heikentämänä – aina vuoden 1948 eduskuntavaaleihin saakka.

Päälähteet:

Polvinen, Tuomo, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 4  1944–1948.  Juva 1999.

Rumpunen, Kauko, I, Mannerheim Paasikiven hampaissa. Mannerheim, Tuttu ja tuntematon. Belgia 1997.

Tarkka, Jukka, Ylös rotkosta. Itsenäinen Suomi. Keuruu 1987.

Turtola, Martti, Presidentti Mannerheim reivaa Suomen suuntaa 1944–1946.  Mannerheim, Tuttu ja

tuntematon. Belgia 1997.

Turtola, Martti, Sodan ja rauhan miehet. Tasavallan presidentit 1940–1956. Porvoo 1993.

Virkkunen, Sakari, Suomen tasavallan presidentit II. Keuruu 1994.

Mainokset
%d bloggers like this: