Vasulaisuus aviokriisien siemenenä

Vaaralliseksi todettu vasulaisuus

Useissa Etelä-Pohjanmaan pitäjissä elänyt lasimesteri Jakob Wallenberg (1756–1798) perusti omalaatuisen hengellisen liikkeen, joka sai maakunnassa satamäärin kannattajia. Pitkäaikaisimmin tämä erikoinen uskonnollinen herätysliike vaikutti Kuortaneen Länsirannalla ja Vasunmäellä 1800-luvun alkupuolella, jonka takia liikettä alettiin kutsua vasulaisuudeksi.

Liike ei pitänyt esimerkiksi avioliittoa Jumalan säätämänä eikä naimisiinmenoa mitenkään välttämättömänä. Vasulaisuuden mukaan riitti, että ihmiset elivät kuin sisaret ja veljet keskenään ”hengellisessä avioliitossa”, joten liike ei myöskään torjunut vapaata sukupuolielämää. Laajaa kannatusta saaneen suuntauksen keskuspaikkoja oli Honkolan talo Länsirannalla.

Puhdasoppiset kirkonmiehet kavahtivat vasulaisten Raamatun tulkintaa ja kävivät siksi herätysliikettä vastaan ankaraa taistelua. Liikkeen perustaja Wallenberg oli jo 1700-luvulla tuomittu kuolemaan, joskin rangaistus myöhemmin muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Samoin Länsirannan ja Vasunmäen talollisille jaeltiin joukoittain 1800-luvun puolella käräjäsakkoja harhaoppisuudesta. Pelko vasulaisuuden uudesta noususta sai myös Lapuan kirkonmiehet varuilleen kuten seuraavasta yksittäistapauksesta ilmenee.

Majan torppaa ei vuoden 1773 pitäjänkartta vielä tuntenut. Maja sijaitsi lähellä Salmen kestikievaria (musta piste).Honkola oli saman järvenosan leveimmällä kohdalla.

Pakkoavioliitosta aviokriisiin

Tämän kertomuksen osapuolista Heikki Kustaa (s. 1823) vietti nuoruusvuotensa Lapuan Tiistenjoella Topparin talon Hautala-nimisessä torpassa. Hän menetti 11-vuotiaana isänsä Simo Juhonpojan, joka hukkui Lapuanjoen kevätjäihin. Äiti Kreeta Antintytär oli kotoisin Honkolasta, ja hän oli omaksunut kotoaan voimakkaan vasulaisen uskonnollisuuuden. Ehkä juuri siksi äiti lähetti poikansa 1839 rippikouluun Kuortaneelle, jonne matkaa oli noin parikymmentä kilometriä. Kuortaneella Heikki Simonpoika asui isovanhempiensa kotitalossa ja pääsi samalla tutustumaan vasulaisuuteen.

Mutta pari vuotta kestäneestä rippikoulumatkasta muodostui Heikille kohtalokas: hänelle ja häntä viittä vuotta vanhemmalle Sanna Kaapontytär Kuhalammille syntyi 1841 vasulaisten oppeja seuraten tytär. Vähän yli 18-vuotias Heikki ei kuitenkaan ollut vielä kypsä menemään naimisiin ja tunnustamaan Kreetaa tyttärekseen, ja luultavasti vasta ympäristön painostus sai hänet solmimaan avioliiton kolmen vuoden päästä lapsen syntymästä. Lähtökohdat avio-onnelle eivät näyttäneet kehuttavilta.

Heikin avioliittohaluttomuuteen vaikutti hänen nuoren ikänsä lisäksi luultavasti myös se, että Sannan isä, vaikka kuuluikin talollissäätyyn, oli hiljattain menettänyt talonsa ”heikkomielisyyden” takia ja myös Sannalla ilmeni tässä suhteessa vaikeuksia. Toisaalta vasulaisuuden vähättelevä suhtautuminen avioliittoon oli Heikille hyvä esimerkki, vaikka hän ei ollut erityisen uskonnollinen eikä vasulaisuus hänessä avioliitoasennetta kenties lukuun ottamatta mitenkään muuten ilmennyt.

Heikki Simonpoika sai 1845 solmituksi torpankontrahdin Ala-Erkkilän talon isännän kanssa ja muutti perheineen Vainionpään torppaan Haapakosken Pökänkylään. Aluksi aviopari tuli joten kuten toimeen, mutta kun perheeseen syntyivät 1850 kolmoset, tilanne pahentui. Heikki soimasi vaimoaan lasten syntymästä väittäen perimätiedon mukaan, että tämä oli ”hotaassut” kerralla liian paljon. Kolmosista tuli kuitenkin kaksoset, sillä lapsista yksi, jolle tehtiin hätäkaste, kuoli heti synnytyksen jälkeen. Lapset kastoi Niilo Kustaa Malmberg, joka ei merkinnyt kuolleen lapsen nimeä syntyneiden luetteloon.

Kirkkoherran lukuisista yksityisistä muistutuksista huolimatta aviokriisi kärjistyi syksyllä 1856, jolloin Sanna oli paennut naapuriin miehensä luota. Siksi aviopari kutsuttiin kirkkoneuvoston eteen, joka kehotti heitä sovintoon ja kunnioittamaan avioliiton pyhyyttä. Heikki syytti vaimoaan laiskuudesta, korskeilevasta elämäntavasta sekä viihtymättömyydestä kotona. Vaimo taas moitti miestään siitä, että tämä piti häntä nälässä ja pahoinpiteli häntä. Sanna jopa epäili aviomiehen aikovan kiusata hänet hengiltä. Heikki kiisti syytökset ja oli valmis sopimaan kiistat toivoen samalla Sannan paluuta kotiin. Tähän Sanna ei tahtonut suostua, koska piti Heikin lupauksia epäluotettavina. Kirkkoneuvoston vaatimuksesta Sanna kuitenkin muutti mielensä ja palasi.

Heikki oli ajatellut avioeroa, mutta sitä oli tähän aikaan tavallisen rahvaanmiehen lähes mahdoton saada. Päinvastoin kirkkoneuvosto vielä uhkasi, että jos he vastedes elävät jatkuvasti erillään tai jos he yhdessä asuen jatkavat riitelyään, heidän asiansa saatettaisiin tuomiokapitulin käsittelyyn. Sannan ja Heikin kiistat eivät tähän päättyneet. Keväällä 1857 Sanna oli jälleen lähtenyt kotoaan ja joutunut suureksi surukseen jättämään lapset Heikin hoitoon. Tämän kuultuaan Lapuan kirkkoherra Petter Christian Chydenius kirjoitti asiasta Turun tuomiokapituliin, ja jo kahdeksan päivän päästä arkkipiispa Edvard Bergenheim vastasi. Kirjeessään arkkipiispa määräsi avioparin saapumaan henkilökohtaisesti nuhdeltavaksi Turun tuomiokapitulin eteen 16.9.1857 klo 11.00. 

Kirkon kuudennusmies Juho Matinpoika Erkkilä toi virallisesti kahden todistajan läsnä ollessa arkkipiispan määräyksen 20.6.1857 Sannalle ja Heikille, jotka olivat jo onnistuneet sopimaan riitansa ja asuivat jälleen saman katon alla. Mutta sovusta huolimatta arkkipiispan käskyä oli noudatettava, ja niin elokuun alussa heinänteon jälkeen Sanna ja Heikki lähtivät yli 500 km:n taipaleelle Turkuun. Tähän aikaan matkantekoon oli tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa: joko jalan tai hevoskyydein. Kun torpan ainoaa hevosta tarvittiin maataloustöihin, he suorittivat perimätiedon mukaan matkan jalan – Heikki edellä ja Sanna perässä, suuret eväskantamukset selissään.

Turun tuomiokapitulin pöytäkirjan mukaan Sanna ja Heikki olivat perillä täsmälleen määräaikana. Kun heiltä kysyttiin syytä jatkuvaan eripuraan, Heikki vastasi, että hänen vaimonsa oli laiska ja useasti poissa kotoa. Sannan mielestä taas hänen miehensä oli häntä kohtaan rivo ja kohteli häntä kovasti ja ankarasti. Kun avioparia oli ensin muistutettu avioliiton kristillisistä velvoitteista, heiltä kysyttiin, tahtoivatko he unohtaen menneet erimielisyytensä käydä sovintoon ja elää kristillisessä sovussa ja rakkaudessa. Tähän Heikki sanoi olevansa halukas, mutta Sanna ei nöyrtynyt. Hän perusteli kielteistä vastaustaan pitkäaikaisella kokemuksellaan siitä, että aviomies antoi hänelle epäluotettavia lupauksia.

Kuulustelun jälkeen Sannaa ja Heikkiä kehotettiin poistumaan istuntosalista. Uudelleen sisälle kutsuttuina heille julistettiin päätös: mikäli avioparin epäsopu vastedeskin jatkuisi, heidän erimielisyytensä saatettaisiin lainmukaiseen käsittelyyn tuomioistuimessa. Niine hyvineen Sanna ja Heikki saivat lähteä kotimatkalle, joka jalkaisin kesti kuukauden tai puolitoista. Se hyöty tästä Turkuun suuntautuneesta Canossan matkasta oli, ettei Heikin ja Sannan asiassa tarvinnut käräjille asti mennä, eikä avioliitto koskaan purkautunut, vaikka sopukaan ei paljon sijaa saanut.

Kirkon äärimmäisen jyrkät toimet Sannaa ja Heikkiä kohtaan johtuivat osaksi siitä, että avioparia kaikesta huolimatta epäiltiin vasulaisuudesta, vaikka sitä ei ääneen sanottu. Silti jo pelkät epäilykset toisuskoisuudesta saivat puhdasoppiset kirkonmiehet hermostumaan. Olihan samalla epäluulolla aikanaan suhtauduttu myös heränneisiin, eikä Sannan ja Heikin tapauksessa epäilyksiä suinkaan vähentänyt se, että heränneitten johtaja Niilo Kustaa Malmberg oli kastanut heidän lapsensa. Ei liene myöskään ollut aivan sattuma, että avioparille erityisesti tähdennettiin avioliiton pyhyyttä – vasulaisuuden mukaanhan avioliitto oli nimenomaan epäpyhä. Samaa epäluuloa todistaa sekin, että Heikistä on rippikirjaan täysin poikkeuksellisesti merkitty, minne hänet oli lähetetty rippikouluun ja kuinka kauan hän oli tällä matkallaan viipynyt.

Kotiin päästyään Sannalle ja Heikille selvisi, että heiltä oli evätty torpanpito-oikeus, joten heidän oli asetuttava entiseen torppaansa itsellisiksi. Vainionpään torppa vuokrattiin nyt Heikin nuoremmalle veljelle Hermannille. Toimettomaksi ei Heikki kuitenkaan jäänyt, sillä kätevänä miehenä hän valmisti erilaisia maataloustyökaluja kuten puulapioita, haravia tai rekiä, joita hän kauppasi kyläläisille. Hiipakassa hänellä oli varasto, josta kyläläiset saivat ostaa hänen tuotteitaan. Heikki kalasteli paljon Tiisijärvellä kesäisin, myi saalistaan ja tapasi kalareissuillaan yöpyä Tiisijärven torpassa puodin päällä. Hänellä oli myös oma perunamaa Hoikassapaikassa.

Heikin ja Sannan yhteinen koti sijaitsi alun perin Tiisipuron varrella Pökän sillan päässä. Siellä aviopari ei kuitenkaan Turun matkansa jälkeen enää juuri viihtynyt, vaan he asustelivat itsellisinä pääasiassa Tiistenjoen Hiipakan taloissa ja ottivat sukunimekseenkin alkuperäisen Hautalan. Hiipakassa Heikillä oli myös oma varasto, josta kyläläiset saivat ostaa hänen tuotteitaan. Setä-Heikkinä tunnetun Heikki Kustaan värikäs elämä päättyi 77-vuotiaana 1900. Sanna puolestaan eli 93-vuotiaaksi ja siirtyi rajan taakse 1911. Viimeiset elinvuotensa hän vietti perimätiedon mukaan Lapuan vastaperustetussa vaivaistalossa.

Tiistenjoen seutu 1840-luvulla. Hautalan torpan sijainti lähellä Lapuanjokea on merkitty neliöllä (ylhäällä).

Tiistenjoen seutu 1840-luvulla. Hautalan torpan sijainti lähellä Lapuanjokea on merkitty neliöllä (ylhäällä).

Säästäväisen ja ahkeran elämäntapansa vuoksi Heikki keräsi itselleen huomattavan varallisuuden ja lisäsi tulojaan lainaamalla rahaa talollisille korkealla korolla. Velallisiin nähden hän oli tarkka ja moitiskeli heitä, jos he joivat kahvia, vaikka elivät velaksi. Heikki itse kyllä joi kahvia, vieläpä sokerin kera, ja käytti myös ”väkeviä”. Jos kahvia jäi, Sanna sai juoda loput, mutta sokeria hän ei enää saanut. Muutenkin Heikki piti vaimonsa kovassa ”kurissa”, joten Sanna joutui toisinaan huomauttamaan, että hän oli sentään Kuhalammin kestikievarin tytär.

Perukirjan mukaan kuolinpesän omaisuuden arvo nousi huomattavan suureksi: yli 10 250 markkaan, mikä vastasi suunnilleen kahden keskikoisen maatilan arvoa. Heikki Kustaan keräämästä omaisuudesta oli lähes 10 000 markkaa lainattu lähiseudun talollisille. Käteistä vainajalta jäi lisäksi 200 mk, kun sen sijaan irtain omaisuus arvioitiin vain alle 100 markaksi. Irtaimen omaisuuden luettelosta näkee, että Sanna ja Heikki elivät suuresta varallisuudesta huolimatta vaatimatonta elämää. Kaksi kelloa avioparilla sentään oli: kamarikello ja taskukello. Heikin vaatteet olivat arvoltaan 26,50 mk, lesken vain 5 mk.

Lisäksi kuolinpesään kuului erilaisia tarvekaluja kuten tynnyreitä, niiden vöitä, lapionvarsia, kärrytarvikkeita, pari kelkkaa, kalanpyydyksiä, kirveitä, tuohisia, laukku sekä tynnyri ruista ja jauhoja. Vaikka Sanna ja Heikki olivat virallisesti itsellisiä, he maksoivat asuinpaikastaan vuokraa.  Se tavallaan todisti, että heitä  pidettiin tosiasiallisesti paremmin käsityöläisinä tai sijoittajina kuin itsellisinä.  Asunnon ”hyyryä” on perukirjaan merkitty 30 mk ja muita menoja noin 180 mk, jotka koostuivat lähinnä hautajaisten ja perukirjoituksen kustannuksista.

 Suurin velallinen oli Juho Hiipakka, Heikin edesmenneen tyttären mies, jolta kuolinpesällä oli saatavia 1590 mk. Lisäksi oli kolme muutakin, joiden velat ylittivät 1000 markkaa. Veljelleen (tai samannimiselle veljenpojalleen) Matti Autiomäelle Heikki oli lainannut yli 800 mk, mutta perukirja piti velkakirjaa epäluotettavana. Kaikkiaan velallisia oli 20, joista puolet Hiipakasta ja loput Ämmälästä, Paavolasta ja muualta Tiistenjoelta. Kaikesta näkyi, että hänen velanantonsa oli vakiintunutta.

Kun Tiistenjoen osuuspankki perustettiin 1904 neljä vuotta Heikin kuoleman jälkeen, ei liene ollut aivan sattumaa, että monet hiipakkalaiset tarttuivat alusta lähtien pankin johtotehtäviin. Setä-Heikin lainahanojen tyrehdyttyä huomattiin ehkä piankin oman kyläpankin tarpeellisuus. Jonkinlaisena paikallisena kyläpankkiirina Heikki Kustaa Hautala olikin pitkään toiminut ja hänen kuolemansa saattoi osaltaan sysätä osuuspankin käynnistymisen.

Sannan ja Heikin tyttäret Kreeta ja Sanna-Kaisa

Sannan ja Heikin 1841 syntynyt vanhin lapsi Kreeta, josta rippikirjat käyttivät aluksi nimitystä Sannantytär mutta myöhemmin Heikintytär, lähti jo varhain Pökästä ja palveli aluksi piikana Tiistenjoen taloissa, mm. Hiipakassa ja Ulvisessa. Vuonna 1861 hän solmi avioliiton Hyttymäen rengin Jaakko Esaiaksenpoika Sipilän (s. 1838) kanssa. Hyttymäestä nuoripari muutti Kirkonkylän Hissan talon Jänissaaren torppariksi. Tämän Hirvijoella sijainneen torpan nimi muuttui myöhemmin Jänikseläksi.

Kreetalle ja Jaakolle syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli nuorena. Kreeta ja Jaakko menestyivät torpassaan ilmeisen hyvin, koskapa se lunastettiin jo 1914 itsenäiseksi tilaksi. Tällöin isäntänä tosin oli Kreetan ja Jaakon neljänneksi vanhin poika Heikki, joka oli vihitty häntä vuotta nuoremman Maria Amanda Korvenpään kanssa. Sekä Jaakolle että Kreetalle suotiin pitkä ikä, sillä he elelivät mäkitupalaisina Jänikselän mailla vielä 1920-luvulla.

Sanna ja Heikki Vainionpäälle 1850 syntyneistä kaksosista tytär Sanna-Kaisa synnytti 1878 aviottoman lapsen Sanna-Liisan, joka meni naimisiin Juho Jaakonpoika Hiipakan (Jaakkola) kanssa ja nousi talollissäätyyn. Tätä tapahtumaa ei äiti Sanna-Kaisa enää nähnyt, sillä hän kuoli 1894. Hiipakasta Sanna-Kaisan perilliset ovat sittemmin levittäytyneet eri puolille Lapuaa ja myös sen ulkopuolelle.

Poika Juho Kustaan traaginen elämä

Sannan ja Heikin kaksoispoika Juha Kustaa teki aikuiseksi vartuttuaan rengin töitä pääasiassa Hiipakassa. Juho Kustaalla oli alusta lähtien aviollisia vaikeuksia: hänet oli näet vihitty vuoden 1872 lopulla piika Kaisa Kreeta Jaakontytär Marttilan (s. 1846) kanssa, joka niin ikään asui Hiipakassa ja jolla oli jo vanhastaan vuoden ikäinen avioton tytär Sanna Liisa. Asiakirjoista ei aivan varmaan käy ilmi, oliko Sanna Liisan isä Juho Kustaa vai joku muu, mutta kun äiti Kaisa muutti takaisin Hiipakasta Marttilaan, niin Juho Kustaan kuoleman jälkeen Sanna Liisa muuttui rippikirjassa Juhontyttäreksi. Samoin Sanna oli myöhemmin perimässä isoisäänsä Heikki Simonpoikaa tämän kuoltua.

Kaisalle ja Juho Kustaalle tuli nähtävästi täydellinen välirikko hyvin pian vihkimisen jälkeen, sillä Juho Kustaa ryhtyi seurustelemaan alanurmolaisen naisen Sanna Kustaantytär Kaaran kanssa ja pääsi samalla Alanurmon Kaaran torppariksi. Sanna Kustaantyttären vanhemmat olivat talollinen Kustaa Juhonpoika Kaara ja vaimo Maria Mikontytär. Juho Kustaalle näytti näin ollen olevan tärkeämpää pääsy torppariksi kuin avioliiton pyhyyden kunnioittaminen, mikä saattoi olla heijastusta vasulaisuudesta.

Sannalle ja Juho Kustaalle syntyi 1874 avioton ja isänsä kaimaksi ristitty poikakin, joka kuitenkin eli vain muutaman kuukauden. Mutta kahta päivää myöhemmin myös laillinen vaimo synnytti tyttären, joka sai kasteessa nimen Maija Kaisa. Poikansa kuoleman jälkeisenä päivänä eli 8.10. 1874 torppari Juho Kustaa Vainionpää itsekin menehtyi vähän yli 24-vuotiaana tultuaan muutamaa päivää aikaisemmin raa´asti pahoinpidellyksi Hiipakassa.

Juho Kustaa oli tullut käymään aikaisempaan renkipaikkaansa Hiipakkaan, jonka tuvassa surmatyö tapahtui. Entinen talollinen Jaakko Matinpoika Hiipakka, joka oli vain kolme vuotta Juho Kustaata vanhempi, oli 5.10. 1874 riidellyt talon piian Tiina Jaakontyttären kanssa, jolloin Juho Kustaa oli ystävällisesti kehottanut Jaakkoa poistumaan riitakumppaninsa luota. Tästä tuohtuneena Jaakko löi Juho Kustaata selkään, heitti hänet lattiaan sekä polki polvellaan hänen rintakehäänsä ja vatsaansa niin, että hänelle aiheutui useita verensyöksyjä, jotka syntyivät puhkaistun vatsan haavoista.

Juho Kustaa kuoli kolmen päivän kuluttua pahoinpitelyn seurauksena, minkä seikan todisti hänen ruumiinsa tutkinut tohtori Kristian Forsius. Vainajan lähimmäksi omaiseksi on haudattujen luetteloon merkitty edellä mainittu Sanna Kustaantytär Kaara, vaikka virallinenkin aviovaimo eli. Surmatun Juho Kustaan tyttärien eloon jääneet jälkeläiset ovat joko kuolleet tai muuttaneet  Amerikkaan niin, ettei Juho Kustaan sukua ole pysyvästi jäänyt Suomeen lainkaan.

Surmatekoon syyllistynyt Jaakko Juhonpoika vangittiin, mutta linna- ja sairaalalääkärin, lääketieteen ja kirurgian tohtori Lorentso Runebergin mukaan – hän oli kansallisrunoilija J.L. Runebergin poika – surmaajalta puuttui kyky vapaasti päättää omista teoistaan. Hän esittikin Jaakon vapauttamista syytteistä, jolloin hänestä tuli holhouksenalainen. Molemmat oikeusistuimet noudattivat lääkärin ohjetta ja päättivät luovuttaa Jaakon Lapuan kunnallislautakunnan huostaan, jolle annettiin ohjeeksi ryhtyä sellaisiin tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotka voisivat parantaa hänen mielensairauttaan.

Lähteet:

Kallio, Reino, Karjalan kunnailta lakeuksien larvamaille. Tiistenjoen Hautalan  suvun  tarina. Lahti   2008, s. 44–55.

Kallio, Reino, Talollisia ja tilattomia. Tiistenjoen Paavola ja sen tytärkylät 1554–2004. Padasjoki 2006, s. 125–126, 145–148.

Kartat: http://www.vanhakartta.fi/historialliset-kartat/search-results

 

%d bloggers like this: