Kauhuskenaariosta yhteistyöhön: YYA-sopimuksen vuodet

Toisen maailmansodan läntiset voittajavaltiot sekä Neuvostoliitto joutuivat pian sodan päätyttyä ilmiriitaan keskenään, minkä seurauksena syttyi kylmä sota vuosien 1946–47 paikkeilla. Kumpikin blokki pyrki sekä sotilaallisesti että poliittisesti vahvistamaan omia asemiaan. Länsivaltojen keskinäinen yhteistyö johti sotilasliitto NATO:n perustamiseen 1949, kun taas Neuvostoliitto loi miehittämiensä ns. kansandemokratioiden kanssa kahdenvälisiä sotilaallisia ”ystävyyssopimuksia”.

Kommunististen puolueiden yhteistyöelimeksi perustetun Kominformin johtoon asetettu Andrei Ždanov laski Skandinavian maat lännen leiriin. Suomea ei kuitenkaan luettu Skandinaviaan, mutta ei myöskään Kominformin painopistealueeseen, joita olivat kansandemokratiat. Suomen nähtiin kuuluvan ”osittain” siihen ryhmään, jotka ”olivat myöhemmin liittyneet antifasistiseen rintamaan”.

Viimeksi mainitut maat poikkesivat kansandemokratioista siinä, etteivät ne olleet solmineet Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja avunantosopimusta. Siksi oli odotettavissa, että myös Suomen osalta tämä asia tulisi ajankohtaiseksi, etenkin kun presidentti C.G.E. Mannerheim oli laatinut asiasta luonnoksen jo 1945.  

Stalinin kirje Paasikivelle 

Generalissimus Josef Stalin lähetti presidentti J. K. Paasikivelle 23.2. 1948 kirjeen, joka sisälsi samankaltaisen sopimuksen ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta, jonka Neuvostoliitto oli vastikään solminut Unkarin ja Romanian kanssa. Kirje osui mitä jännittävämpään ajankohtaan, sillä Tšekkosslovakiassa kommunistit olivat paraikaa kaappamassa valtaa, ja samanalaisia huhuja kerrottiin Suomenkin kommunistien aikeista. Siksi kirje herätti lännessä laajaa kansainvälistä huolestumista ja sitä pidettiin jopa Stalinin Suomelle antamana ”kuolonsuudelmana”. Samoja sanomalehtimiehiä, joita oli Suomessa ollut talvisodan aikana, saapui jälleen todistamaan maamme kohtalonhetkiä.

Poliittisista puolueista vain SKDL oli valmis hyväksymään Stalinin ehdotuksen sellaisenaan. Pelon ilmapiiriä lisäsi vielä se, että muuan SKDL:n edustaja esitti, että Suomen oli tullut aika liittyä ”itäisten demokratioiden joukkoon”. Porvarilliset puolueet olivat kaikenlaisia sotilassopimuksia vastaan. Samoin SDP suhtautui ehdotukseen suurin varauksin, mutta oli valmis neuvottelemaan. Presidentti Paasikivi ei katsonut Suomen voivan kieltäytyä itse neuvotteluista, mutta oli sitä mieltä, että jos neuvotteluissa päädyttäisiin Suomen suvereniteettia loukkaavaan muotoon, eduskunta ottaisi sopimukseen vasta siinä vaiheessa kielteisen kannan. Paasikivi taivutti epäröivät puolueet omalle kannalleen. 

Moskovan neuvottelut 

Paasikivi viivytteli vastauksen antamista Stalinille. Ennen sitä hän antoi kuitenkin tarkat ohjeet neuvottelijoille. Presidentti hylkäsi Unkarin ja Romanian mallin ja laati oman luonnoksen, jonka keskeinen sisältö oli se, että Suomi taistelisi jokaista valtiota vastaan, joka yrittäisi käyttää hyväkseen maamme aluetta Neuvostoliittoa vastaan. Suomi puolustautuisi yksin omalla alueellaan ja ottaisi vastaan Neuvostoliiton apua vain siinä tapauksessa, että sen omat voimat eivät riittäisi. Mahdollisesta avusta korkeiden sopimuspuolten oli määrä sopia keskenään. Samoin oli erikseen neuvoteltava, mikäli sotilallisen hyökkäyksen uhka oli todettu. Sopimuksen johdantoon Paasikivi lisäsi Suomen halun pysyttäytyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, mikä sittemmin muodosti lähtökohdan maan puolueettomuuspolitiikalle.

Neuvottelut käytiin Moskovassa 22.3.–5.4. 1948, ja niissä Suomen valtuuskuntaa johti pääministeri Mauno Pekkala. Keskusteluissa Neuvostoliitto luopui yllättävän helposti omasta alkuperäisestä esityksestään. Suomen kannalta oli suuri onni, että kansainvälinen tilanne oli jälleen muutoksen kourissa. Stalin oli juuri kuullut viiden länsimaan solmimasta Brysselin sopimuksesta, josta oli muodostuva tulevan Naton siemen. Hätäilemällä Suomen liittämistä Neuvostoliiton sanelemaan sopimukseen Stalin luultavasti aprikoi, että näin Ruotsi sysättäisiin länsiblokkiin. Siksi olikin täysi yllätys, että Molotov halusi neuvottelujen pohjaksi Suomen luonnoksen, mitä suomalaiset eivät olleet uskoa silmiään.

Pelko Ruotsin liittymisestä sotilaaallisesti lännen leiriin maltillisti neuvotteluja ja johti siihen, että Suomi sai oman erityisaseman Neuvostoliiton ulkosuhteissa. Muutamaa kuukautta aikaisemmin Suomi ei olisi saanut läpi kaikkia vaatimuksiaan. Toisaalta Neuvostoliitto oli pidättyväinen Suomen suhteen ehkä myös siksi, että kansan enemmistön vakaa päätös oli vastustaa neuvostojärjestelmää, vaikka useimmat suomalaiset käsittivätkin, että oli välttämätöntä pitää korrekteja suhteita itäiseen naapurimaahan. 

YYA-sopimuksen merkitys 

Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus solmittiin 6.4. 1948. Sopimus herätti Suomessa vieläkin pelkoa, ja erityisesti kokoomus vastusti sitä, koska se koki Neuvostoliiton uhkana. Silti aikalaisten arviot siitä, että YYA-sopimus olisi merkinnyt Suomelle lopun alkua, osoittautuivat ajan mittaan vääriksi. Olosuhteet huomioon ottaen Suomi nimittäin selviytyi YYA-sopimuksesta erittäin hyvin: itsenäisyys säilyi ja ulkopoliittinen liikkumavapaus lisääntyi. Suomi irrottautui askel askeleelta Neuvostoliiton valtapiiristä ja vakiinnnutti asemansa puolueettomana pohjoismaana. Samaan aikaan suhteet itään auttoivat Suomea taloudellisesti, sillä suojatut itämarkkinat merkitsivät maan taloudelle voittokulkua kylmän sodan maailmassa.

Mutta tosiasiaksi silti jäi, että YYA-sopimus muistutti luonteeltaan jonkinlaista torpparisopimusta. Jos sitä olisi jouduttu suuren eurooppalaisen sodan aikana soveltamaan, ei olisi ollut epäilystäkään siitä, kenen tulkinnat sopimuksesta olisivat astuneet voimaan ja kenen ääni olisi kuulunut voimakkaimmin. Vuoden 1961 noottikriisi jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi, jolloin Neuvostoliitto ehdotti konsultaatioita, jotka nekin onnistuttiin välttämään. Ongelmaksi suhteissa koettiin myös se, ettei Neuvostoliitto 1970- ja 1980-luvulla enää pitänyt Suomea puolueettomana maana, vaan hyväksyi ainoastaan Suomen pyrkimyksen puolueettomuuteen.

YYA-sopimus solmittiin aluksi kymmeneksi vuodeksi, mutta Porkkalan palautuksen jälkeen sitä jatkettiin useita kertoja niin, että sopimus päättyi vasta Neuvostoliiton hajottua. YYA-sopimuksen perustalle pystytetty järjestelmä oli kylmän sodan Euroopassa ainutlaatuinen rakennelma, joka säännöllisesti tuli suuren yleisön tietoisuuteen valtiovierailujen liturgisissa loppukommunikeoissa. Vaikka sopimuksen ydin oli turvallisuuspoliittinen, ylevistä sanoista toteutui konkreettisimmin pääasiassa vain talous- ja kulttuurisuhteita koskenut ylimalkainen artikla. 

Kirjallisuutta:

Ahto, Sampo, Rauha. Suomi sodassa. Keuruu 1982.

Penttilä, Risto E.J., YYA-sopimus solmimisesta raukeamiseen. YYA-Suomi. Juva 1993.

Seppinen, Jukka, Vaaran vuodet? Hämeenlinna 2008.

Tarkka, Jukka, Suomen kylmä sota. Keuruu 1992.

Ylitalo, Raymond J., Vaaran vuosilta 50-luvulle. Keuruu 1979.

Mainokset
%d bloggers like this: